Thee Ultra Bimboos

Mitähän tapahtuisi, jos kuoltuani joutuisinkin taivaan suuren Rockpoliisin eteen, ja Hän kysyisi minulta monitoreita järisyttävällä, tsunameja aiheuttavalla ja hieman Lemmyä muistuttavalla äänellään; ”Mistä tunnet hyvän keikan, mikä on sen salaisuus, sinä alhaisimmista alhaisin?” Toivottavasti en joutuisi housut likaavaan paniikkiin, vaan voisin vastata hänelle heikolla, mutta ehdottomasti kantamattomalla äänelläni; ”Oi suurista suurin, tunnistat hyvän keikan näistä neljästä tunnusmerkistä, ja nämä merkit ovat seuraavat” – tässä vaiheessa sormeilisin ehkä hermostuneesti muistilappusiani, joissa ranskalaisilla viivoilla olisi eroteltu seuraavat kohdat:

- Yhtyeen pitää olla hyvä, jos mahdollista, loistava.
- Meno yleisössä on mielellään riehakas, tai vähintään voimakkaasti mukana oleva.
- Setin pitää olla sopivasti rakennettu, jotta yleisölle suodaan lepotaukojakin.
- Muun illan aikana esitettävän musiikin pitäisi tukea esiintyjää/esiintyjiä.

Toivon että vastaukseni tyydyttäisi Häntä, mutta pahoin pelkään reaktion olevan jotain seuraavan kaltaista: ”No et sinä sitten tänne ainakaan kuulu. Alahan painua alakertaan kuuntelemaan ikuisuudesta ikuisuuteen Nykäsen Moottoritie on kuumaa ja sitä heikompaa karaokea, minä lähdenkin tästä katsomaan illan settiä”

En ole aivan varma onko noissa neljässä kohdassa läheskään koko totuus, mutta ainakin Thee Ultra Bimboos pystyi leikiten vastaamaan niihin kaikkiin marraskuun hämyisenä iltana Tavastian keikallaan. Illan ensimmäinen esiintyjä The Mutants juhlisti omaa ja kollega Chen rakennukseen saapumista lopettamalla settinsä. Vaikka myöhästymisemme hieman aluksi korpesikin, ei tässä itkua tarvinnut tihrustaa, sillä ainakin minulle Bimboosien keikka oli se illan tärkein juttu. Niinpä sain rauhassa nauttia pari ensimmäistä sihijuomaa seuratessani bändin roudausta. Bimboosien uusi taustakangas kiinnitti oitis ylösnostamisensa jälkeen huomioni, kuvaksi oli valittu bändin seiskatuumaisen (We can go on together with) Suspicious Mindsin kansi – ja harvoinpa sitä näkee yhtä onnistuneita lippuja bändien takana.

Vaikka olin melko edessä passissa, alkoi keikka silti aivan yllättäen. Ensin lava oli aivan tyhjä, seuraavassa silmänräpäyksessä sinne oli jo ilmestynyt koko Bimboo -nelikko ja juhla sai alkaa. Setti potkaistiin rivakasti käyntiin tukevien soundien helliessä korvia juuri sopivan ruhjovalla tasolla. Koska levyhyllystäni puuttuu yhä (vaan ei tämän keikan jälkeen kauan) bändin viimeisin pitkäsoitto Bimboo Wizard, en tuntenut kaikkia uudempia biisejä, mutta Sleepy Sleepersin Tuu Tuu Juntti soi ainakin englanniksi käännettynä versiona oikein mehevästi. Energinen kitaristikaksikko Suffeli ja Maria, joista ensin mainittu vastaa myös vokalisoinnista, näyttivät nauttivan showsta koko rahan edestä, Sallan ja Millan tyytyessä hieman hillitympään menoon. Välispiikit olivat välillä melkoista tajunnanvirtaa, joista etenkin nunnaluostari -puheet ja Idols -läppä saivat hymyn nousemaan huulilleni. Tappavan tehokas setti päätettiin viimein kunnon revityksellä, kun mielestäni oikein kelpo versio Twisted Sisterin vanhasta hitistä We’re Not Gonna Take It tarjottiin juhlakansalle.

Tokihan ryhmä palasi vielä soittamaan muutaman rallin encorena, ja jos setti oli aiemmin rakennettu nopea-hitaampi-nopea -periaattella, niin nyt yleisöä piiskattiin koko rahan edestä. Ja kuten aina, niin metsä vastaa kuin sille soittaa. Meno yltyi jatkuvasti ja niin siinä sitten kävi, että bändi tuli heittämään vielä toisenkin encoren. Nyt saatiin vielä nauttia yhtyeen kakkoslevyn Four Fans Can’t Be Wrongin Antoniosta, joka oli juuri sopiva päätös rock’n’roll -pitoiselle illalle. Hieman tämän jälkeen kävin nappaamassa takkini narikasta ja katosin hyiseen Helsingin yöhön vakaana aikomuksenani korjata yksi törkeä virheeni; nyt on oikea aika hankkia oma kopio Bimboosin uutukaisesta!

Mika Roth

Bimbot on siitä outo bändi, että vaikka kuinka monta kertaa ne näkisi, niin tuntuu aina kuin jokainen keikka olisi parempi kuin edellinen. Joka kerta keikassa tuntuu olevan jotain spesiaalia. Tällä kertaa huomio kiinnittyi rentouteen. Tavastia jos joku on aina ollut TUB:n kotipesä ja niin tytöt olivatkin taas lavalla kuin kotonaan, soittamisen ilon saattoi suorastaan nähdä kasvoilta. Ja mitä pidemmälle ilta kului, sitä helpommalle homma näytti. Rentouden tunnelmaa lisäsi laulaja/kitaristi Suffelin läpänheitto piisien välillä. Kaiken kaikkiaan tämä bändi näyttää hyvältä lavalla, enkä tarkoita tätä missään seksistisessä mielessä. Lava-asetelma on vaan todella rock. Kaikki soittajat tietävät täsmälleen oman paikkansa showssa, kokemuksen tuoma itseluottamus näkyy. Rahkeita olisi selkeästi vielä kovempaankin rock-kukkoiluun, hemmetti, kunnon rähinä päälle stagelle! Ei ole mitään syytä pidätellä.

Illan ohjelmisto seurasi koko setin jatkuvaa linjaa: Bailubiisi-fiilistelybiisi-bailubiisi. Toimiva ratkaisu, valikoimasta löytyy nimittäin hyviä lohkaisuja molemmista tyyleistä. Esimerkiksi rauhallisen osaston Mars is Rising -kappale on livenä todella svengaava kun taas Get There Fast saa vipaa farkunlahkeeseen kovimmallekin rockpoliisille. Eipä tarvinnut Suffelin välispiikissä pyytää yleisöä lavan eteen joraamaan. Ainoa mikä Bimboosien biisivalikoimasta puuttuu, on todella kova oma hittikipale, teemapiisi, se laulu josta bändi tunnetaan ja joka räjäyttää salin heti ensimmäisestä tahdista. Coverit Pa-Pa-Party ja We're Not Gonna Take It ajavat kyllä asiansa, mutta jotain vielä omasta tuotannosta, niin homma on bueno. Noh, ei tälläkään setillä voi valittaa. Kyseessähän on ehkä Suomen iloisin biletysakti, mikä oli taas lauantaina todistettavissa. Eipä näkynyt lauantai-iltana Urho Kekkosenkadun rockpyhätössä yhtään ihmistä, jolla eivät huulet olisi olleet ylöspäin keikan loppuessa.

Teemu Jokelainen

Kuvat: Mika Roth