10.11.2003
Kun vuosi 1992 ja seuraajansa 1993 vaihtoivat uudenvuoden aattona kuulumisia tulevaisuus näytti loistavalle saksalaisen industrial-poppoo Die Kruppsin päämajassa. Yhtye oli julkaissut kuluvan vuoden aikana kaksi uutta levyä joista ensimmäinen, I – Metal Machine Music oli toiminut jo vuonna 1981 perustetun bändin ”uutena alkuna”. Miltei välittömästi tämän perään oltiin lykätty ulos viiden kappaleen EP A Tribute To Metallica, joka oli juuri sitä mitä nimestä saattoi päätellä. Koska tributointi oli tuolloin vielä jokseenkin eksoottista ja uutta otti maailma riemulla vastaan tämän hassun saksalais-combon, joka väänsi niin veikeästi Metallican tuolloin jo miljoonia myyneitä viisuja koneellisempaan muotoon.
Die Krupps oli siis tuolloin kuumempaa tavaraa kuin Saharan hiekka keskipäivällä, mutta vuoden 1993 levy II – The Final Option sai jo ensimmäisiä soraääniä osakseen. Yhtye kun ei halunnutkaan enää ainoastaan industrial-coveroida toisten tekemisiä, vaan toi musiikkiinsa mukaan enemmän metalli-vaikutteita. Seuraavana vuonna päivän valon näki The Final Remixes –kokoelma, jolla oli vastavuoroisesti muiden bändien näkemyksiä Kruppsin kappaleista. Vaikka versiot olivat melko vinhojakin, yhtenä parhaista kotoisen Waltarin suomeksi laulettu (!)The Dawning Of Doom kierrätys, oli bändin viisitoista minuuttia parrasvaloissa selvästi vietetty.
Yhtye ei kuitenkaan reagoinut tähän laskevaan kiinnostukseen kosiskelemalla suurta yleisöä, vaan julkaisi 1995 jälleen uuden pitkäsoiton III – Odyssey Of The Mind, joka jatkoi soundien ja ilmaisun määrätietoista metallisointia. Vaikka koneet olivat yhä yksi hallitsevimmista elementeistä, oli niiden rinnalle tasavertaiseksi kohonnut vuonna 1993 Heathen yhtyeestä rekrytoidun Lee Altuksen kitarointi. Levyltä lohkaistu single Isolation saavutti vähäistä listamenestystä, mikä saattoi johtua siitä että kappale muistutti eniten yhtyeen vanhempaa linjaa – ollen samalla pitkäsoiton kevyin raita.
Minulle tämä hyljeksitympi ja raskaampi Die Krupps levy muodostui oitis yhdeksi 90-luvun merkkipaaluista. Soundillisesti ryhmä oli aikaansa edellä, mikä on huomattavissa tänäkin päivänä sillä levy tuntuu yhä tuoreelta – ajankohtaisena pysyminenhän on todella vaikeaa industrial metallin herkällä saralla. Alusta asti mukana ollut vokalisti Jürgen Englerin laulusta oli kadonnut vuosien saatossa töksähtelevä aksentti, ja nyt mies uskalsi viimeinkin laulaa palkeidensa koko voimalla. Toinen alkuperäisjäsen, sampleista vastaava Ralf Dörper, oli löytänyt täydellisyyttä hipovan tasapainon efektien luonnissa, ja yhtyeen alkuaikoja vaivannut hieman amatöörimäinen leikkaa-liimaa –meininki loisti poissaolollaan. Myös Englerin kanssa tuotannosta sekä rumpukoneista vastaava Chris Lietz ja basisti Rüdiger Esch olivat jo em Altuksen kanssa hitsautuneet vuosien saatossa tiukaksi ryhmämsi, jonka kone kävi nyt todella kuumilla kierroksilla.
Mutta olkoon tuotanto sitten kuinka ammattimaista ja soundit vaikka kuinka mahtavia tahansa mikään levy ei kanna alkua pidemmälle ilman kunnon sävellyksiä – ja niitä tältä pitkäsoitolta löytyi iso nippu. Kymmenen raidan sekaan ei oltu kelpuutettu keskinkertaisuuksia, vaan reilut 48 minuuttia oli pakattu täyteen takuuvarmaa junttausta. Kun aloitusraita The Last Flood ensi kerran vavisutti kammioni seiniä kävi nopeasti selväksi että Die Krupps oli totta tosiaan taittanut matkaa kaksi vuotta aikaisemmin julkaistun ’kakkos-levyn’. Jo em kevyehkö Isolation, raskaasti runttaava Eggshell, Ministryn tyyppiseen raivoon yltyvä The Final Option ja silkalla nimellään paljon kertova Jekyll Or Hide muodostuivat nopeasti suosikkiraidoikseni. Lisäksi levyn päätöksenä toimiva Industrial balladi Alive muuttui pienen alkuvierastuksen jälkeen yhdeksi soitetuimmista raidoista. Kun biisijärjestyskin on toimiva ja lyriikat täyttä asiaa, ei voi puhua muusta kuin klassikosta – no, ainakin omasta puolestani.
Kuten jo todettua levy ei kuitenkaan löytänyt suurta yleisöä, ja kun kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt yhä vain raskaampi Paradise Now koki vielä tylymmän kohtalon, löi ryhmä hanskat tiskiin. Monet muistanevat Die Kruppsin yhä vain Metallica covereistaan, mutta muuten historian hiekka on jo peittänyt melkein kaikki saksalaisviisikon jäljet. Tämä on jälleen yksi ikävä tarina siitä kuinka muuttuminen ja eteenpäin meneminen, niin elintärkeää kuin se artisteille onkin, saattaa joskus haudata loistavia levyjä unohduksen päättymättömille soille.
Mika Roth
Kuva: Thomas Ecke
