The Raveonettes (Dk) ym.

Pitkään odotettu The Raveonettesin jälleennäkeminen oli lähestymässä ja tällä kertaa oltiin Luoteis-Englannin rockmekassa Manchesterissa. Vaikka keikkatarjonta on muissakin alueen kaupungeissa loistava, tuntuvat useimmat ulkomaan nimet pistäytyvän ainoastaan tähän legendaariseen musiikkicityyn. Liverpoolista Manseen pääsee alle tunnissa ja aikaisen keikka-ajankohdan etuna on, että kotiinkin pääsee vielä saman illan aikana, joten mikäs siinä oli välillä pistäytyä viereisessä kaupungissa?

Yllättävää oli havaita, että vaikka tanskalainen The Raveonettes on kerännyt kulttimainetta niin Pohjoismaissa, Britanniassa kuin ympäri maailmaa, oli keikkapaikka vasta kolmanneksi suurin yliopiston mestoista. Academy3:een mahtui arviolta 400 kuulijaa ja illan mittaan sali täyttyi viimeistä paikkaa myöden innostuneista rockailijoista. Nic Amstrong aloitti ensimmäisenä lämmittelijänä aika tavanomaisella kitararockailulla. Karheaääninen laulaja bändeineen esitti mukaansatempaavaa musiikkia, mutta alkuillan vähäinen jengi ei siitä kovin suuria kiksejä tuntunut saavan.

Toisen lämppärin Razorlightin aloitellessa porukkaa oli huomattavasti enemmän ja bändin fanejakin tuntui olevan liikkeellä. Alku oli kuitenkin aika masentavaa haparointia, mutta muutaman biisin jälkeen vokalisti Johnny Borrell sai äänensä ja itseluottamuksensa takaisin ja menevät rockbiisit saivat liikettä jalkoihin. Vaihtelevaa indierockia countryvaikutteisesta synkempiin sävyihin soittanut lontoolaisporukka oli epätasainen, mutta parhaimmillaan loistava. Tämän tason bändejä tuntuu olevan niin paljon Britanniassa, että itseluottamusta omaan musiikkiin sekä esiintymiseen saisi olla enemmän, jotta erottautuisi muista. Kuitenkin Razorlightin keikka vakuutti mahdollisesta tulevaisuuden lupauksesta. Borrellin voimakas ääni oli bändin parasta antia ja muutenkin omaperäisistä soundeista voi kehittää vaikka mitä.

Illan pääesiintyjän aloittaessa jengi oli pakkautunut suhteellisen pienen lavan eteen tiiviiksi fanilaumaksi. Laulaja-kitaristin Sune Rose Wagnerin, laulaja-basistin Sharin Foon, keikkakitaristin Manoj Ramdasin ja keikkarumpalin Jakob Hoyerin astellessa lavalle suosionosoitukset olivat valtavat. Vaikka brittilehdistö ei ollutkaan kehunut bändin toista levyä Chain Gang of Lovea maasta taivaisiin, tuntuivat fanit olevan vakuuttuneita Raveonettesin omalaatuisesta tyylistä yhdistellä garagerockia psykedeelisiin soundeihin sekä vaikutteisiin menneiltä vuosikymmeniltä.

Keikan alku sai riemastumaan ja vauhdikkaaseen jammailuun, mutta muutaman biisin jälkeen porukka rauhottui, eikä bändi edes yrittänyt saada sitä uuteen intoon. Hieman pettymyksellisesti Wagnerin ja Foon johtama poppoo soitti kipaleita toisensa perään niin loistavalta Whip It On -albumilta kuin uudeltakin levyltä, muttei juurikaan kommunikoinut yleisön kanssa. Soundit eivät olleet parhaimmillaan ja etenkin Wagnerin laulu puuroutui kitaravallien joukkoon hieman liikaa.

Loppukeikkaa kohden vauhti nousi hieman niin biiseissä kuin jenginkin keskuudessa. Kolmen vartin perussetin jälkeen jäätiin epävarmoina odottamaan encorea. Eihän se tässä voi olla? Miten kaikki olivat niin lumoutuneita kesän Provinssirockin keikasta, allekirjoittanut mukaan lukien, jos tämä oli The Raveonettesin nykykunto? Pian bändi palasikin lavalle ja totesi, että tänään ollaan oltu hieman liian tylsiä ja laitetaanpa vauhtia tähän touhuun. Kolme railakasta rock-biisiä, muun muassa That Great Love Sound, pelastivat illan ja saivat hyvälle mielelle yhtyeen tästäkin tapaamisesta.

Ilta oli vielä nuori, kun Academy sulki ovensa. Tällä kertaa ei kuitenkaan viitsitty jatkaa Manchesterin yöelämään perehtymistä, vaan päätimme palata kiltisti takaisin kotiin, The Beatles-cityyn.

Nelli Korpi