Opeth (Swe), Extol (Nor)

Opeth herätti paljon pahaa verta peruutettuaan viimekesäisen Tuska-keikkansa, vallankin kun ainoa syy peruutukseen oli bändin halu treenata rauhassa Yhdysvaltojen kiertuetta varten. Opethin nokkamies Mikael Åkerfeldt pahoitteli kyllä peruutusta, mutta muuten hän käyttäytyi alkuasetelmaan nähden hyvinkin uhkarohkeasti – mies mm. totesi kylmän viileästi, että ”you know, Finland has always been inferior to Sweden”. Niin sitä ystäviä hankitaan!

Entä sitten keikan varsinainen anti? Ainakin tapahtuma vahvisti ajatustani siitä, että Opeth on yksi aikamme harvoista todellisista jalometalliyhtyeistä kaiken maailman malminnuuskijoiden sekalaisessa joukossa. Viime vuosien yhteistyö Porcupine Tree -vokalisti Steven Wilsonin kanssa on kasvattanut bändin entuudestaankin laajan skaalan kadehdittavan moniulotteiseksi sävelkirjoksi. Opethin koko olemus huokuu ennakkoluulottomuutta, varmuutta ja sen lopullista sisäistämistä, että oman mielikuvituksen rajoittamisen voi jättää niille, joilla sitä ei ole ollut alun perinkään.

Tasaisesti uransa jokaisesta vaiheesta kappaleita soittanut Opeth ei ole esiintymistilanteessa kovinkaan liikkuvaista sorttia eikä yhtye muutenkaan panosta visuaalisiin tehokeinoihin tai muihin show-elkeisiin. Mutta se musiikki! Muutamista pikkuongelmista (Åkerfeldtin flunssa ja rumpusetin pettämisestä johtunut pitkähkö tauko heti ensimmäisen biisin jälkeen) huolimatta Opeth teki Tampereella lähtemättömän vaikutuksen. Bändin pitkät ja moniosaiset kappaleet rakentuvat ääripäiden kilvoittelulle ja sisältävät useimmiten polveilevasti sekä erittäin brutaalia mättöä että kauniita suvantokohtia. Hieman jo hymyilyttikin, kun katsahdin kolmannen biisin aikana kelloa ja keikkaa oli kulunut jo silloin reilusti yli puoli tuntia. Opethin luomisvoima on kiistaton ja vaikka Mikael Åkerfeldt onkin enemmänkin myhäilevä ja leppoisa kuin vangitsevalla tavalla karismaattinen keulakuva, oli hän selvästi kotonaan lavalla.

Opethin soundit olivat Pakkahuoneella erittäin selkeät ja kirkkaat. Yleisöä keikalla ei ikävä kyllä ollut muutamaa sataa enempää – olisiko sitten protestiäänilläkin ollut osuutta asiaan. Täyttä asiaa-osastolle vaivatta luokiteltavan setin kohokohdiksi nousivat uuden, pääosin akustisesti tunnelmoivan Damnation -albumin majesteettinen kakkosraita In My Time Of Need ja Blackwater Parkin 10-minuuttinen ”hitti”, todella tyrnästä alkuriffistä Katatoniaksi liukuva Bleak, jota yleisöstäkin ehdittiin kaipailla useaan otteeseen. Lähestulkoon kaikista soolokitaraosuuksistakin huolehtineen Åkerfeldtin roolia Opethin lumovoimasta ei voi kyllin korostaa: miehen monipuolinen ääni taipui flunssaisenakin käsittämättömän laaja-alaisesti epäinhimillisen syvältä kummunneesta örinästä mitä kuulaimpaan ja hämyisimpään progetunnelmointiin. Nykykunnossaan Opeth alkaa olla aika pysäyttämätön yksikkö, joka on staattisessa lavaolemuksessaankin varmasti yksi kovimmista livebändeistä planeetallamme.

Lämmittelijänä esiintynyt norjalainen Extol oli koostettu kaavalla ”kolme lippalakkipäistä lyhyttukkaa ja kaksi pitkähiuksista päänheiluttajaa”. Yhtye esiintyi sinällään energisesti, mutta sen death metallissa ei ollut mitään sellaista, mitä ei olisi kuultu jo tuhat kertaa aiemmin.

Miika Jalonen