Small Faces - eräs 1960-luvun loppupuolen keskeisimmistä brittiyhtyeistä

Vuonna 1965 perustettu lontoolainen Small Faces on eräs keskeisimmistä 1960-luvun loppupuolen brittiyhtyeistä. Sen originaalikokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Steve Marriott, basisti/solisti Ronnie Lane (mainittu kaksikko vastasi suurimmasta osasta yhtyeen sävellysmateriaalia), rumpali Kenney Jones ja kosketinsoittaja Jimmy Winston. Viimeksi mainitun paikan otti yhtyeen kahden ensimmäisen singlen jälkeen Ian McLagan ja samalla muodostui Small Facesin kuuluisin lineup.

Uransa alkuvaiheessa Small Faces oli eräs keskeisimmistä mod-yhtyeistä. Sen jäsenet tulivat todellisten modien joukosta ja yhtyeen musiikilliset vaikutteet olivat soulissa ja rhythm and bluesissa. Esikoissingle Whatcha Gonna Do About It saavutti brittilistalla sijan 14. Toinen nelivitonen, sinänsä laadukas I've Got Mine ei jostakin syystä menestynyt, mutta Small Faces ei jäänyt yhden hitin yhtyeeksi. Ammattisäveltäjien Lynch ja Shuman käsialaa ollut ja bändin kolmantena singlenä julkaistu Sha-La-La-La-Lee saavutti nimittäin aina kolmannen sijan. Seuraavaksi ilmestynyt nelivitonen Hey Girl oli parivaljakon Steve Marriott ja Ronnie Lane käsialaa oleva ensimmäinen top teniin kohonnut Small Facesin single.

Toukokuussa 1966 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi menestyi hyvin ja mainittu pitkäsoitto edustaa samalla yhtyeen soundia raaimmillaan. Albumin keskeisimmästä tuotannosta mainittakoon kappaleet I'ts Too Late, Come on Children, Led Zeppelinin Whole Lotta Lovelle osaltaan inspiraatiota tarjonnut You Need Loving, raakuudessaan The Whon varhaistuotantoon vaivattomasti vertautuva E Too D sekä Ronnie Lanen vokalisoima ja albumin avaava, erinomaisesti svengaava Sam Cooke -cover Shake.

Elokuussa 1966 ilmestyneestä sielukkaasta ja rosoisesta balladista All or Nothing muodostui Small Facesin ainoa Britanniassa listakärkeen virallisesti kohonnut single. Samaisen vuoden lopussa ilmestynyt, joululaulumaisen melodian omannut single My Mind's Eyekohosi sekin neljännelle sijalle. Itse asiassa kyseessä on demoversio, jonka yhtyeen manageri Don Arden julkaisi yhtyeen jäsenten tietämättä asiasta.

Alkuvuodesta 1967 Small Facesin levy-yhtiö vaihtui Deccasta Immediate Recordsiin. Uusi yhtiö julkaisi yhtyeeltä ensiksi sijan 12. tavoittaneen singlen Here Come the Nice ja sen jatkoksi yhtyeen toisen nimikkoalbumin, joka edustaa edeltäjäänsä psykedeelisempää tyyliä. Albumin huippuhetkistä mainittakoon kappaleet My Way of Giving, Green Circles, Talk to You sekä The Jamin coveroimaksi päätynyt erinomainen popkappale Get Yourself Together.

Small Facesin edellinen levy-yhtiö Decca julkaisi vuoden 1967 aikana yhtyeen vanhempia äänitteitä ja singlehittejä yhdistävän kokoelma-albumin From the Beginning, jonka kirkkain helmi on sielukas näkemys Smokey Robinson & The Miraclesin originaalista ja myös Beatlesin kakkosalbumille With The Beatles tiensä löytäneestä kappaleesta You've Really Got a Hold on Me. Albumin muusta covertuotannosta mainittakoon Steve Marriottin upeasti tulkitsema ja Del Shannonin originaaliversiona huhtikuussa 1961 Billboardin listakärkeen kohonnut Runaway.

Elokuussa 1967 ilmestyi erinomainen, edelleen psykedeelistä tyyliä edustanut ja brittilistalla kolmanneksi kohonnut single Itchycoo Park. Sen B-puolella julkaistiin niin ikään lähes klassikkotasoinen, Steve Marriottin herkkää ja raakaa tyyliä erinomaisesti yhdistänyt kappale I'm Only Dreaming. Samaisen vuoden joulukuussa ilmestynyt, yhtyeen siihen mennessä raainta soundia edustanut ja edeltäjänsä tavoin varsin laadukas single Tin Soldier saavutti brittilistalla yhdeksännen sijan. Taustavokalistina kappaleessa kuultiin Ike ja Tina Turnerin Ikettes-taustalauluryhmän jäsenenä Britanniaan saapunutta, Immediatelle albumit First Lady of Immediate ja Kafunta työstänyttä ja sittemmin eräänlaisena musiikin taustahahmona merkittävän uransa luonutta P. P. Arnoldia. Hänen levytystuotantoonsa Marriott ja Lane sävelsivät Small Facesin taustoittaman biisin (If You Think You're) Groovy.



Toukokuussa 1968 ilmestynyt, tupakka-askinmuotoisesta kannestaan tunnettu Small Facesin seuraava pitkäsoitto Ogden's Nut Gone Flake nousi Britanniassa albumilistan kärkeen ja siltä poimittu single, Steve Marriottin cockney-aksentilla vokalisoima Lazy Sunday kohosi kakkossijalle siitä huolimatta, etteivät yhtyeen jäsenet itse erityisen runsaasti pitäneet mainitusta kappaleesta. Small Facesin seuraava single The Universal oli sitä vastoin Marriottin oma suosikki yhtyeelleen kirjoittamistaan kappaleista ja mainitun biisin edeltäjiään heikompi menestys, eli ainoastaan 16. sija oli tekijälleen suuri pettymys.

Small Faces lopettikin toimintansa vuoden 1969 alussa. Mainittuna vuonna yhtyeeltä ilmestyi runsaasti ennenjulkaisematonta ja varsin laadukasta tuotantoa sisältävä tupla-albumi The Autumn Stone, jonka kiinnostavinta antia edustanevat Newcastlessa marraskuussa 1968 taltioidut livebiisit Rollin' Over, All Or Nothing, Tin Soldier sekä soulin ydinmehua tihkuva näkemys Brenda Hollowayn hitistä Every Little Bit Hurts. Tuplakon nimikappale The Autumn Stone on varsin nyanssikas, huilulla sävytetty balladi, joka on harvinaislaatuisesti merkitty ainoastaan Steve Marriottin nimiin.

Small Facesin lopetettua toimintansa Ogden's Nut Gone Flakelta julkaistiin vielä singleformaatissa upea balladi Afterglow of Your Love B-puolellaan silkkaa hardrockia edustava Wham Bam Thank You Mam. Steve Marriott perusti The Herd -yhtyeessä vaikuttaneen Peter Framptonin, Spooky Toothissa bassotelleen Greg Ridleyn ja nuoren rumpalilahjakkuuden Jerry Shirleyn kanssa brittirockin varhaisiin superyhtyeisiin lukeutuneen Humble Pien. Sen varhaistuotannon osalta hänen voinee todeta ryhtyneen viemään eteenpäin Wham Bam Thank You Mamin edustamaa soundia.

Humble Piesta muodostui varsin suosittu keikkayhtye myös Yhdysvalloissa. Clem Clempson otti sittemmin varsin menestyksekkään soolouransa luoneen Peter Framptonin paikan Humble Piessa loppuvuodesta 1971. Lane, McLagan ja Jones perustivat solisti Rod Stewartin ja kitaristi Ronnie Woodin kanssa 70-luvun alkupuolen suosituimpiin brittiyhtyeisiin lukeutuneen ja neljä studioalbumia työstäneen The Facesin. Itchycoo Parkin uudelleenjulkaisusta oli muodostunut hitti vuonna 1976. Seuraavana vuonna toteutui Small Facesin reunion, johon yhtyeen legendaarisesta lineupista ottivat osaa Marriott, McLagan ja Jones. Sairastuneen Ronnie Lanen paikan otti Rick Wills.

Vuosina 1977 ja 1978 ilmestyivät albumit Playmates ja 78 in the Shade, joista jälkimmäisen työstämiseen otti lisäksi osaa Jimmy McCulloch. Loppuvuodesta 1978 Kenney Jonesia kutsui pesti The Whossa, jossa hän otti mainitun vuoden syyskuussa edesmenneen Keith Moonin paikan. Steve Marriott laittoi Humble Pien uudelleen kasaan lineupilla, jossa legendaarista miehistöä hänen itsensä lisäksi edusti rumpali Jerry Shirley ja lisäksi mukana olivat kitaristi/solisti Bobby Tench ja basisti Anthony "Sooty" Jones.

Vuosina 1980 ja 1981 mainitulta Humble Pien kokoonpanolta ilmestyivät albumit On to Victory ja Go for the Throat, joista jälkimmäiselle sisältyy mm. cover Small Facesin Tin Soldierista. Viimeisinä vuosinaan Marriott keikkaili ahkerasti clubeissa pienillä lineupeilla. Eräs kaikkien aikojen brittisolisteista menehtyi tulipalossa 20. huhtikuuta 1991 ainoastaan 44 vuoden ikäisenä. Ronnie Lane edesmeni neljäs kesäkuuta 1997 51 vuoden ja Ian McLagan kolmas joulukuuta 2014 69 vuoden ikäisenä.

Ensimmäinen hankintani Small Facesin tuotannosta oli laadukas ja kattava tuplavinyyli The Ultimate Collection, joka löytyi edullisesti varsin pian Steve Marriottin edesmenon jälkeen. Suuri osa Small Facesin 1960-luvulla julkaisemasta tuotannosta on laadukasta ja varsin voimakkaan vaikutuksen on tehnyt sekä yhtyeen varhaisen Decca-tuotannon raakuus että myöhäisemmän Immediate-tuotannon monipuolisuus ja kekseliäisyys.

Pertti Pulkkanen