22.10.2003
1998 syksyllä Korn räjäytti tajuntoja ympäri kaveripiiriäni, mutta oma suhtautumiseni yhtyeeseen – ja samalla koko Nu-metal ilmiöön – oli äärimmäisen kylmäkiskoinen. Tiesinhän vuorenvarmasti ettei moinen ollut kunnon metallia, vaan jotain lökäpöksyjen wanna-be roskaa. Kun eräs yleisesti järkevänä pitämäni ystävä sitten eräänä kosteana viikonloppuna esitteli Tallinan ostoksiaan, nousi tämänkin levyn piraatti esille. Pidin luonnollisesti oitis suuren ja hyvin treenatun ”piratismi-on-saatanasta” puheeni, jonka päätteeksi dissasin vielä koko yhtyeen totaalisesti. Kiekko pistettiin vastusteluistani huolimatta silti soimaan, ja helvetti soikoon, olin oitis koukussa. Näin sain jälleen kerran tärkeän oppitunnin aiheesta: ”Et voi tuomita levyä kuulematta sitä, olkoon sitten vaikka kenen tekemä”.
Seuraavana maanantaina marssin aamuyhdeksältä levykauppaan, ja hankin itselleni pitkäsoiton laillisen version. Näin Follow The Leader muuttui alun tehosoiton jälkeen hitaasti levyhyllyni yhdeksi soitetuimmista ja rakastetuimmista kiekoista. Vuosien kuluessa haalin kasaan nipullisen bändin muitakin tuotoksia, mutta tässäkin tapauksessa ensirakkaus on silti kaikkein voimakkain.
Jo levyn alku on hyvin omintakeinen kun ensimmäiset 12 raitaa ovat tyhjiä 5 sekunnin pätkiä, ja vasta numero 13. avaa oven Kornin oudon ihmeelliseen maailmaan kun It’s On! jyrähtää varoittamatta kaiuttimista. Biisi esittelee oudosti keinuvan ja vaaraa uhkuvan äänimaiseman, joka tuntuu vain vaivoin pysyvän aisoissa. Jonathan Davisin vokalisointi vaihtelee kuiskauksista aina tuskaisaan huutoon, Fieldy bassotelee groovaavalla tyylillään Davidin vastatessa rumpujensa takaa tämän tanssiinkutsuihin. Kaiken yllä tekevät työtään Munkyn ja Headin seitsenkieliset kitarat, joiden soundimaailman laajuus luo avaruutta musiikin ympärille. Näitä muotoja Korn vääntelee ja muokkaa erilaisiksi visioiksi, jotka muodostavat yhdessä saumattoman kokonaisuuden.
Aloituskappaletta seuraavat nopeasti levyn isot hitit Freak On A Leash ja Got The Life joiden musiikkivideot murtautuivat MTV:n voimasoittoon Follow The Leaderin saavuttaessa ilmestymisviikollaan Billboardin palvotun listan kärkipaikan. Tuolloin vielä enemmän rap-musiikkiin kuin elokuviin keskittyneen Ice Cuben tähdittämä kuuma rap-metal vetäisy Children Of The Korn toimii seuraavana iskuna. Matalalta soivalla raskaalla soundilla tuettu Jonathanin ja I.C.:n kilpalaulanta toimii käsittämättömän luontevasti, antaen jo muutenkin tarttuvalle kappaleelle lisänostetta. B.B.K. kääntää metallisen vaihteen takaisin päälle, ja Fieldyn klonkkubasso sekä lyhyet samplet antavat mukavasti lisävirtaa alati kasvavalle menopalalle.
Vuoroin kyllästyneen lakoninen ja ilkeän kirskuvasti valittava Pretty esittelee synkkiä kuviaan, hikeä ja verta tihkuvan soundimaailman etsiessä uusia rajojaan. Synkistelyn perään tarjoillaan noina aikoina vielä lähes tuntemattoman Fred Durstin vahvistama All In The Family, jonka viesti ei ole ainakaan yhtään iloisempi, itse biisin ollessa ensikosketuksesta tarttuva. Arasta aiheesta kertova sävellys on toinen levyn kahdesta varsinaisesta rap-metal raidasta, jonka jälkeen keskitytään hieman perinteisempään rypistykseen. Reclaim My Place ottaa iloisesti funkymman asenteen, lähennellen jopa RHCP:n isännöimää tonttia, mutta jääden silti pensasaidan metallisemmalle puolelle.
Tarttuvan junttarytmittelyn varassa keinuva Justin on ympäristöään äkkiväärempi biisi, ja peesissä puhaltava Seed rakentuu miltei täsmälleen samoille ideoille – ollen silti jotain aivan muuta. Tuohon aikaan vielä Pharcydessä vaikuttanut Tre Hardson vierailee biisillä Cameltosis, antaen leijailevalle sävellykselle vielä hieman lisäkorkeutta. Ei tämä Kornilta kuulosta, mutta silti hyvältä – ja sehän on pääasia! Ainoa puhtaasti täytteelle maistuva esitys, My Gift To You päättää virallisen osuuden, mutta tokihan luvassa on vielä se pakollinen piiloraita. Parin minuutin odottelun jälkeen Earache My Eye lähtee kevyellä vitsailulla liikkeelle, mukana menossa on näyttelijä Cheech Marin joka on kaiketi parhaiten tunnettu meillä päin rooleistaan From Dusk Till Dawn elokuvassa. Hupiraidaksi kaatuva esitys on mukavan leppoisa päätös, nostaen ajatukset muualle niistä rankemmista aiheista joita levyllä aikaisemmin on käsitelty.
Näin on vietetty melko tasan 70 minuuttia elämästä, ja samalla on tullut kuunneltua yksi oman genrensä vahvimmista levytyksistä, jonka voimakas vaikutus alan muihin yrittäjiin on ollut ilmestymisestään asti kiistaton. Ja ei aikaa mielestäni juuri paremmin voisikaan viettää.
Mika Roth
Kuvat: Zanthia
