The Dogshit Boys: Flashbacks

Garage rockia, tikkuista punkkia, sekä tietysti asiattomuuksiin asti sortuvia tekstejä. The Dogshit Boys on bändejä, joista syntyy nopeasti kiivaita keskusteluita, etenkin jos sihijuomia on ehditty nauttimaan. Totean tämän kokemuksesta, sillä omalle kohdalleni flashrock-ryhmä osui ensi kertaa jo yli kaksi vuosikymmentä sitten. Olen saanut puolustella lukkarinrakkauttani bändiä kohtaan ajasta aikaan, mutta nyt jokainen voi tehdä kattavan kokoelman avustuksella oman päätelmänsä. Neroutta, saastaa – vai kumpaakin?

Omakustanne

25 vuotta jo taustapeilissä, eli pyöreä neljännesvuosisata. Ei mikään pieni rasti bändille, jonka keikkoja katsastaessani ja julkaisuja soittaessani olen saanut kuulla runsaasti piikikkäitä kommentteja. Paras tapa kostaa on elää hyvä elämä, kuten moni on tahollaan todennut, ja tuon voi ääneen sanoa nyt myös The Dogshit Boys.

Naarmuja ja mustelmia on ehkä matkalla tullut, mutta samalla on syntynyt komea pino julkaisuja, joista voi aidosti olla ylpeä. Reilun vuoden takainen Adogalypse Now! näytti taas kaapin paikan, joten murikat ne jatkavat vain vierimistään. Vuosien saatossa bändin lanseeraama flashrock on muuntunut siinä missä ajatkin, mutta ydin on alusta asti ollut mielestäni samaa kitararockin peruskalliota.

Kokoelma on kattava ja raitoja on tietenkin mukana 25 kappaletta, eli yksi per vuosi, mutta musiikkia ei kuulla läheskään joka vuodelta. Uusimmat julkaisut onkin jätetty kylmästi rauhaan, sillä tuoreimmat raidat ovat vuodelta 2012. Rajaus on kova, mutta samalla se avaa mahdollisuuksia. Herkkuja on poimittu etenkin uran alkupuolelta ja julkaisuilta, jotka sijoittuvat 00-luvulle, ja joiden löytäminen tässä maailman ajassa alkaa olla haastavaa. Ja koska kyseessä on The Dogshit Boys kuullaan heti startissa otsikkonsa maisemaan sähäyttävä Huoria, kuinkas muutenkaan.

Sanat ovat sanoja, mutta itse biisi jauhaa onnistuneesti seiskaseiskaa ja heti perään alle minuuttiin puristettu Remmillä pamahtaa myös voimalla takalaitaan. Näitä biisejähän versioitiin onnistuneesti jo vuoden 2004 räväyttävällä Flashrock Academy – A Tribute To The Dogshit Boys -tribuuttilevyllä, joka oli allekirjoittaneen ensikosketus flashrokkareiden maailmaan. One minute fuck ja em. Remmillä soivat tuolloin tyylillään, mutta nyt poraudutaan alkuperäisiin alkkareihin rasvaisella voimalla.

Monet kokoelmat kasataan kronologisella idealla, mutta Flashbacks pusertaa biisijoukosta kasaan omin säännöin operoivan kokonaisuuden. Bändi on vuosien saatossa sukkuloinut englannin ja suomen kielen välillä, eikä raitoja ole lähdetty sen kummemmin jakamaan kieli- tai aikalinjojen mukaan. Die Zlaskhinx -laina Flashrock baciller karkaa maisemaan ruotsiksi, mutta muuten linja on anglougrilaisella tavalla kaksikielinen. La55en ilmaisusta voi olla montaa mieltä, vaan luonnetta siitä ei ole koskaan puuttunut.

Yhtyeen touhussa överiksi vetäminen ja lievää törkeämpi yliastuminen ovat aina olleet olennaisia osia toimintaa, mutta tuokin on osattu tehdä omanlaisellaan taidolla. Ördäystähän tämä kiistatta toisinaan on, huonoa makua eittämättä myös, vaan silti tietty linja on aina pidetty ja övereitä ei astuta ylitse – mikä on jo ajatuksen tasolla hiukan kumma asetelma. Hymyssä on pysynyt se outo sivuvirne, josta ei voi koskaan olla täysin varma. Tai näin olen asiat itselleni aina myynyt.



Pelkkä sideshow ei kantaisi enää vuonna 2025 tällaista touhua, mutta flashrokkareiden bändistä onkin paljon enempään. Oikeasti Doggy Style EP:n korkkaaja Flash Rock Star on täydellisyyttä hipova kitararockin alkumurikka, eikä angstinen Käynksmäuseintäällä?! remua vain riehumisen ilosta, vaan murinan ja klonksunnan alta ryömii esiin jotain muutakin. On tietysti täysin kuulijasta kiinni, että haluaako moisen kummajaisen litistää välittömästi jalkansa alle, vai antaako pimeyden olennon tavoitella sieluaan. Arvaatte varmaan, mitä itse olen valinnut kerran toisensa jälkeen.

Hiukan samoilla leveys-, tai pitäisikö sanoa syvyyspiireillä, liikkuu Demonoid Asteroid, jonka herättämät mielleyhtymät itseensä Black Sabbathiin ovat tehneet kummia vuosien saatossa. Paremman Chinese Democracyn ilmestyessä vuonna 2005 The Dogshit Boys oli kiistatta erilainen tapaus, mutta historia on osoittanut soundin kantavuuden ja roson pitävyyden. Postpunkinkin kanssa kyynärpäitä hierova Mutta mitä tapahtui Lahtisen rouvalle? on myös jännä tapaus, sillä arvelin raidan kuulostavan nyt hirveältä. En ole kuunnellut TDB:n Chinese Democracya pitkiin, pitkiin aikoihin, vaan ehkä kiekolle pitäisi antaa taas soittoaikaa hyllystä, kun raidat potkivat näin terhakasti.

Kunnon kokoelman tavoin seassa on tietenkin pari harvinaisuutta ja arkistojen ’helmeä’ settiä täydentämässä. Savikerho on vuodelta 2009 löytynyt demo, joka olisi kannattanut ehkä jättää demopinoon odottamaan – jotain. P-sana on kohdallaan kova juttu, mutta paljon muuta tässä ei sitten ollutkaan. SÖU Rockista äänitetty Lady in Uniform saattaa rikkoa alussa mainostettua aikalinjaa, sillä ymmärtääkseni kyseinen raita kuultiin ensi kertaa studioversiona vasta vuoden 2017 …Enter the Ladies Room EP:llä, vaan saattaahan kyse olla vanhemmasta rallista.

25 biisiä, 25 vuotta ja hiukan päälle tunti flashrockin, punkin, garagen ja toimivan kitararockin juhlaa. Ajat muuttuvat ja soundit kehittyvät, mutta kun kuuntelen askeettisesti äänitetyn Anttilan alusvaatekuvaston kolinaa, tai kokoelman sulkevan We are The Dogshit Boysin turbonegroilua, niin vaikea tässä on sormea heristellä. Enemmänkin peukku nousee pystyyn ja pian jo toinenkin. Kiitos pojat, ja saisinko samalla lisää samaa?

Mika Roth