07.10.2003
Tämänkin levyn tapauksessa todistuu taas se vanha, mutta tosi klisee: Ruotsi oli (ja on) meitä edellä musiikkituotannon monipuolisuudessa. Suomi on toki kirinyt viime vuosina jonkin verran, muttei juuri omilla eväillään. Jani Uhleniuksen kolumnia siteeraten: “Musiikin valmistusprosessin aikana saattaa esille pompahtaa kysymys: eihän tämä vain kuulosta suomalaiselta? Jos vastaus on että ei, voi tuotantotiimi huokaista helpotuksesta. Kansainvälinen menestys saattaa olla sittenkin saavutettavissa. Hyväkö niin?”
Suomalaisilla oli jälkimmäisellä leveälahjevuosikymmenellä tapana käydä tekemässä levyjä yhtiöiden ostamien studioaikapakettien puitteissa, ja miksei, koska tekniikkakin oli länsinaapurissa edistyneempää. Tunnetuin Ruotsissa äänittänyt suomalaispoppoo lienee Hurriganes.
Tyylitietoisen ruotsalaistuottajan George Wadeniuksen suojissa äänitettiin tämä Ahvenlahden kuuden instrumentaalirevityksen kokonaisuus, joka nousi jazz-klassikoksi, mutta olisin valmis nostamaan tämän myös suomalaisen funkyn/grooven kulmakiveksi jaskasekoittuneisuudesta huolimatta. 1990-luvulla albumi, ja etenkin sen viimeinen raita Grandma’s Rocking Chair, nousi uudelleen puheenaiheeksi, kun lontoolaiset tiskijukat puffasivat sitä klubiohjelmistossaan. Klubeilta piisi lisensoitiin acid-jazz - kokoelmalevylle saakka. Pointtina olkoon se, että “me ollaan niille ihan yhtä eksoottisia kuin ne ovat meille!”
Studiossa veivaava superporukka on luonnollisesti projektibändi. Lauteilla ovat maestron lisäksi mm. tekijämiehet Markku Johansson, Pekka Pöyry ja Eero Koivistoinen. Erikseen pitää mainita bändin munat, eli rummut + basso Esko Rosnell ja Pekka Pohjola. Muoto kappaleissa on suoraa jazzia: teemat esitellään kerran pari, ja sitten alkavat soolot. Tuloksena on analogisen pehmeää luomusoittoa, jota ei ole lähdetty turhaan hiomaan, materiaalin ollessa jo valmiiksi timmiä. Kuunnelkaa vaikkapa niitä torvia ja hämmästykää.
Mielenkiintoisinta tässä on mielestäni se, että levyn jazz on hyvin ihmisystävällistä. Se “pysyy aisoissa” sen verran, että tästä pystyvät nauttimaan myös ei- jazzarit. Kappaleissa on hyvin vähän tyhjää ilmaa, kestot eivät yllä kaksinumeroisiksi. Ja taitaapi isoäidin keinutuoli olla paras koskaan tehty suomalainen gruuvirytke, jonka hektisyyteen eivät edes uudemmat bändit Burn! tai Groove Convention yllä, sori.
1976 päästiin täälläkin tarvittaessa mustan miehen tasolle, kun vain saatiin osaajat studioon.
Nimikappaleen sointimaailma esittäytyy itselleni urbaanina, jotenkin helsinkiläisenä 70-80-luvun esi-ultrabra - universumina. Siinä kello on kuusi aamulla, on sumua, ollaan satamassa, sataa ripottaa, kala tuoksuu. Mies katsoo merelle, laiva lähtee, jossain lentää hidastettu lokki.
Tuosta mielikuvasta tulee aina kiksejä. Ehkä sen aikaansaavat puhaltimet, tiijähäntä.
On todella sääli, että Olli Ahvenlahti on jäänyt monelle nuoremman sukupolven edustajalle pelkäksi Jean Pierre-Kuselan Puppe - nimiseksi säestäjäksi. Kun tulee kyse suomalaisen funkin alkuajoista, jättäkää se vitsiksi kelpaava Madame George - levy hyllylle, ja hommatkaa tämä. Älkää edes epäröikö.
Janne Kuusinen
