21.03.2025
Sellosali/Espoo
Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Muuttaako nostalgia ihmistä vai ihminen nostalgiaa? Muun muassa nämä kysymykset jäivät ilmaan leijumaan paluun tehneen Ville Leinonen & Valumon konsertin jälkeen.
Susanne Ahola kirjoitti Ville Leinonen & Valumon keikasta Desibeli.netiin vuonna 2001 tähän tapaan: "Leinonen sulki silmänsä, nosti kätensä Jeesus-asentoon, heitteli raivona mikkitelinettä pitkin lavaa, konttasi maassa, kuivamasturboi, sylki, huusi, raapi... antoi kaikki tunteensa julmalla ja avoimella tavalla julki lavalla. Mies ei missään vaiheessa lannistunut yleisön vähyydestä."
Katkelmassa kuvattu Leinonen ja Valumo on se bändi, johon itse rakastuin yli 20 vuotta sitten. Ainoa kotimainen yhtye, joka on noin vahvan tunneryöpsähdyksen minussa saanut aikaan. Mutta mitä siitä on jäljellä, kun paluun myötä lavalle nousee viisikymppisiä ukonrohjakkeita? Onko nostalgian onnistumisen isoin este se, että kuulija on muuttunut? Nousevatko paluun odotukset aivan kohtuuttomiksi?
Kyllä ja ei. Yhteiskunta on mennyt sillä aikaa eteenpäin siinä määrin, että oikeastaan kukaan muu kuin Ville Leinonen ei voisi enää selvitä eroottisessa kontekstissa pop-laulun riveistä "Sä näytät 14-vuotiaalta" tai "Otan sun nuoren viattomuuden". Jossain piireissä tällaista taitoa kutsutaan myös karismaksi. Espoon Sellosalin lavalla Pikkusisko-laulun nimen kerrottiin sentään tulevan siitä, että kappaleeseen ikuistettu ihastus paljastui hyvän ystävän pikkusiskoksi.
Vaikka Leinosen ilmaisu on vähäeleisempää kuin 2001, hän on edelleen erinomainen esiintyjä ja Valumo verevä rock-yhtye. Esimerkiksi Jere Leinosen tyylikkäät bassokuviot muistuttavat bändin yleissoinnin merkittävyydeltään The Cure-kollega Simon Gallupin basismia ja Tuomas Luukkosen ilmeikkäässä kitaroinnissa soi vähäeleinen Agents-slovarihelkyttely ja rouhea wah wah -rymistely - joskus samankin laulun aikana.
Vuoden 2025 versio on piirun verran lähempänä alkuaikojen Valumoa, sillä Leinonen ei soita lainkaan sähkökitaraa, joka vuosien 2003–2005 soundissa oli olennainen osa. Varsinkin livenä, mikä teki Valumosta raskaamaan ja röyhk(e)ämmän. Seikka joka irrotti napanuoran iskelmä-sanasta lopullisesti. Sellosalissa kuultiin pikemminkin Euroopan eri kolkkien iskelmämelodioista oman soppansa ammentava rokkibändi, joka on kauempana Sielun veljistä kuin hajotessaan 2005.
Illan aikana kuultiin musiikkia melko tasaisesti kaikilta neljältä albumilta, 3-5 versiointia kultakin. Dynamiikka vaihteli ihailtavan rajusti. Vaikka itse en suuremmin liputa live-tilanteessa enkeleiden ja tähtityttöjen puolesta, niiden ansiosta rouheammat numerot kuulostivat rajummilta. Valumon ainutlaatuinen keitos vakuuttaa ja vaikuttaa silti 20 vuoden jälkeenkin. Suomenkielistä rokkia, vaan ei suomirokkia.
Teksti:Heikki Väliniemi
Kuvat: Pekko Ahtiainen