Tapani Bagge: Havana Black – Ukkoskansan soturit

Havana Black jää kotimaisen musiikkihistorian kirjoihin ensimmäisenä yhtyeenä, joka sai biisinsä Jenkkilän Billboardin radiosoittolistalle. Paljon enempäänkin oli toki saumoja, mutta suuri breikkaus jäi tekemättä. Tapani Bagge on kerännyt tarinat Ukkoskansan soturit -kirjaan, jossa kukin muistaa asioita hieman omin tavoin. Kaikenlaisia tapahtui, toisinaan olennainen jäi biletyksen jalkoihin, mutta yhtyeen neljä pitkäsoittoa ovat tuhti perintö.

Docendo

Musiikkihistorian kummat sattumukset ja Fortunan oikut vaikuttavat usein epäreilulta, kun menneitä käänteitä tarkastelee jälkikäteen. Tämä jos mikä pätee Havana Blackiin, joka oli Hanoi Rocksin jälkeen ensimmäinen kotimainen bändi, jolla oli mahdollisuudet räjäyttää rockin iso pankki kertarysäyksellä. Hannu Guts Leidénin lauluääni ja Markku Crazy Heiskasen mieletön kitarointi olivat elementtejä, joilla moni amerikkalainen ryhmä olisi takonut kultaa. Mikä siis meni pieleen ja mitä jäi käteen?

Yli 160 kirjaa julkaissut Bagge ei ole ensikertaa rokkishamaania kyydissä, eikä herra myöskään ole sen kummemmin hämmentynyt kirjan aiheen edessä. Leidén ja Heiskanen ovat kuin luotuja elämää suurempaan rock’n’roll tarinaan, jossa ison persoonallisuuden omaavat vokalisti ja kitaristi ovat toistensa tärkeimpiä dynamoja – sekä usein myös demoneja. Kitka on energiaa, hankaus luo lämpöä. Kitkaa ja hankausta myös riittää ydinkaksikon, sekä heidän ympärillään tasaisesti vaihtuneiden soittajien välillä. Ylilyöntejä tapahtui, eikä mustelmilta vältytty. Niin fyysisiltä kuin psyykkisiltä, mutta sekin on osa bändin tarinaa ja vetovoimaa.

Bagge lähtee purkamaan vyyhtiä pääosin kronologisesti, koska se on järkevin ja järjellisin tapa. Itse en ehtinyt näkemään Kari Pakkasen rummutuksella varustettua Havana Blackia koskaan, mutta maagisen nelikon kolme neljäsosaa sain kokea soittohommissa, eli kun mukana oli vielä basisti Risto Hankala. Hatarien muistikuvien mukaan soitto ei mennyt ihan puhtaimmin, mutta tunnelma oli katossa ja magia rätisi. Tuo sama tarina kuullaan halki paksun kirjan, Baggen seuratessa ryhmää ensin Amerikkaan ja sieltä takaisin. Monet tilanteet vedettiin härmäläisellä härkäpäisyydellä kuten vedettiin, eikä anteeksi osattu sanoa. Tai antaa.

Nopat lentävät sattuman kyydillä, kuten jo edellä totesin, ja rockin historia on täynnä toinen toistaan värikkäämpiä hahmoja. Havana Black ei pistänyt hotellihuoneita (kuuleman mukaan) päreiksi, eikä törttöillyt lööpeissä kohumissien kanssa. Ehkä niin olisi pitänytkin tehdä, ehkä kuvaussessioita inhonneen ryhmän olisi pitänyt rakastua kameroihin, paparazzeihin ja sekoiluun. Niven yritti nähtävästi loppuun asti muokata edes jotain Amerikan palapelin hajalle levähtäneistä palasista, mutta Leidén ja Heiskanen olivat vankkumattomia. Jos musiikki ei kanna, niin pitäkööt tunkkinsa, koska apinoiksi ei ruveta palkintojen toivossa.

Vuonna 1995 pitkälti samoista lähtökuopista startannut Guns N’ Roses oli jo muuttunut rock-mammutiksi, kun taas tarinamme ydinkaksikko kiersi Havana Black Mandolin Bandinä kotoisia kapakoita ja veti covereita. Toiset soittivat Knockin' on Heaven's Dooria massoille stadioneilla, toiset taas Sweet Home Alabamaa sen mitä humalatilaltaan pystyivät.

Historia, etenkin musiikkihistoria, on täynnä syyllisiä, selkään puukottajia ja pettureita. Havana Blackin maailmanvalloituksen epäonnistumisesta syyttävä sormi osoittaa näiden sivujen välistä ainakin vankkumattomasti manageri Alan Niveniin, joka yritti muokata bändistä seuraavaa Great Whiteä. Toisaalta juuri kyseisen Great Whiten takia kiville mennyt jenkkikiertue oli menetyksistä olennaisimpia, eikä bändi tuntunut toipuvan siitä koskaan. Ehkä tuossa kesken jääneessä ja erittäin otolliseen aikaan tyrkyllä olleessa kiertueessa todella oli kultainen hetki, ken tietää, koska asiat menivät kuten menivät.



Toinen tapetille nostettu hahmo on Exiles In Mainstream -albumin tuottanut Eddie Kramer, jonka tietotaito ja kyvyt ehdollistetaan eri tavoin. Oliko mm. Led Zeppeliniä, Jimi Henrdixiä ja Kissiä tuottanut konkari tosiaan niin pihalla, ettei hän saanut Havana Blackin musiikista otetta? Väite on kova, mutta etenkin Niven tuntuu olevan sitä mieltä, että Kramer oli väärä henkilö väärässä ajassa ja paikassa. Historian kirjoissa Havana Blackin kolmas albumi Exiles In Mainstream oli kuitenkin harha-askel ja selvä tappio.

On asioista mitä mieltä tahansa, niin vuoden 1988 Indian Warrior on yhä klassikoksi laskettava teos, jolla bändin legendaarinen nelikko pääsi tekemään mitä halusi. 70-lukulainen hard rock soi puhtaana, silottelemattomana ja kompromissittomana. Bagge kulkee bändin ja sen eri sivutarinoiden kanssa alusta nykyhetkeen asti. Teksti on eloisaa, puheet toisinaan ronskeja, mutta punainen lanka – itse rock’n’roll ja sen tarina – ei pääse karkaamaan missään vaiheessa.

Mika Roth