Pienet

Pienet - Maaliskuu 2025

19.03.2025

Doghouse Band: Larry

Puolitoista vuotta sitten Doghouse Band tuli ja otti perinteisen bluesrockin luomuun käsittelyyn. Kelloja käännettiin Pugilism Illustrated -kiekon kohdalla vuosikymmeniä taaksepäin. Juureva soundi uutti voimaa Puka Oinosen kitarasta, tukien Graveyard Virtasen sielukasta vokalisointia. Samaa lääkettä saadaan myös nyt, tosin vain EP:n verran.

Larry sulkee bändin blueskauden, ja vinkin tulevasta antaa Partytime-ankkuri. Vinha viba laittaa vauhtia punttiin ja kuiskii, että kitararockin vapaat vedet aukenevat jo edessä. Biisinippu valmistui samaan aikaan albumin kanssa, joten EP täydentää kokonaisuuden. Muddy Pants Man veivaa perusbluesia hymy huulilla, Mikael Backmanin koskettimien ja Oinosen kitaran täyttäessä nurkkia. Peräti seitsenminuuttiseksi äityvä Larry kertaa päähenkilön traagista tarinaa, jossa kädet ovat tahriintuneet jo aikaa sitten tarpeettomasti vereen. Blues soi kitarassa, valittaa koskettimissa ja hohkaa kimppavokaaleissa. Muoto saattaa olla tuhannesta yhteydestä tuttu, mutta kun se toimii, niin se toimii.

Bluesin poprokimmalla ovella roikkuva Dimwit saattaa olla em. Partytimen kera viittaus tulevaan. Blues soi läpi, mutta antaa samaan aikaan modernimpi tarttumapinta rikastaa tulosta. Tästähän voisi kelailla Lollipop River -debyyttialbumin suuntaan, mutta tuhdimmalla soundilla ja leveämmillä harteilla. Kenttä on avoin nyt, kun bluesjutut saatiin pakettiin.

Mika Roth

Hana Vu: Movies
Ghostly International

Hana Vu on Los Angelesista kotoisin oleva, garageistakin indie rockia soittava artisti. Vu julkaisi keväällä 2024 Romanticism-pitkäsoittonsa, jonka pariin hän palaa nyt – tavallaan. Movies EP:llä kuullaan neljä uutta versiota albumin kappaleista. Ok, mitä ihmeellistä tuossa on, kyllähän remiksejä tehdään vasemmalla ja oikealla, saattaa moni sanoa. Vun tapauksessa biisit on karsittu niin äärimmilleen ja runkoonsa, että niitä hädin tuskin enää tunnistaa samoiksi.

Alussa kuullaan uusi biisi Records, joka rakentuu akustisen kitaran, hiljaisen taustan ja varovaisen vokalisoinnin varaan. Samoilla piirustuksilla soivat muutkin raidat, paitsi Hammer (Synth Version). Kuten nimikin kertoo, nyt soivat synat, mutta hipihiljaa ja miltei hartaasti, vokaalien ja synien vastatessa kaikesta. 22 on kokenut täyden remontin, surumielisyyden ja melankolian painaessa vokaaleja, mikä kääntää lyriikoiden painotuksen täysin. Voimaantuminen on yhä ytimessä, vaan syvällä sinisessä usvassa. Mielestäni onnistunein käännös on Loven muuntuminen synaisesta ankkurista sydänverellä soitetuksi balladiksi. Piano ja harkiten tuplattu laulu tuntuvat sydänalassa asti, kun voimaa osataan säädellä.

Movies on vanhaa kierrättävä EP, jollaisia soisi tapaavan useamminkin. Kun jotain päädytään tekemään uusiksi, niin tehdään se sitten kunnolla ja perustellusti. Hanna Vu on uskaltanut avata sydämensä, kun särökitaravallit ja isot kertsit on tiputettu pois. Kaiken alta paljastui yllättävää kauneutta sekä herkkyyttä.

Mika Roth

Hanhani: Oma huone
HanHan Music

Laulaja/lauluntekijä Hanhani julkaisi debyytti-EP:nsä naistenpäivänä. Niin EP:n kuin sen avaavan kappaleen nimi viittaa englantilaiseen Virginia Woolfiin, joka oli modernin kirjallisuuden keskeisiä tekijöitä ja feministi. Naisasia nostetaan esiin, mutta se ei hallitse pyörähtelevää ja käännähtelevää poppia. Musiikin perintötekijöistä löytyy jazzahtavia paloja, sekä sinisempää neo-soulia, mutta kaikki on sekoitettu musiikillisesti keveäksi kokemukseksi.

Debyyttisinkku Sydän menee paikoilleen osuu yhä maaliin, mutta oleellisen pystyy hieman toisiin papereihin käärimään myös kakkossinkku Kuningas. Rytmipuoli on modernimpi, muoto karsitumpi ja tekstissä leikitellään rojalistisilla termeillä, etenkin kun väliosa pyyhkäisee äkkiä pöydän puhtaaksi. Siinä missä Oma huone nojaa vanhempaan jazz-svengiin, istahtaa Maailmanlopun kahvila öisen kuppilan pianon ääreen ja rakentaa tuokioksi komeimman juhlasalin ympärilleen. Tämäkään kappale ei rönsyile ehdyksiin, vaan jännite kestää kaikilla viidellä raidalla.

Viisi kuvaa tai viisi korttia pakasta, ihan miten vain. Mielestäni merkittävin Hanhanin vahvuus on kuitenkin siinä, että kaikki viisi kappaletta tukevat toisiaan, täydentävät toistensa palasia ja luovat miltei teemallisen EP:n. Kotikaupunkiin astelee ankkurina kevein askelin pitkin mukulakivikatuja, joilla aika tuntuu jääneen tauolle. Modernia retroa, ajatonta tyylittelyä jazzsoulpopin aidoilla, todellista hanipoppia.

Mika Roth

HANZAI: I Will Kill You All

HANZAIn kera sukellamme cyberpunkin syvään päätyyn. Hän on näet fiktiivinen hahmo/alter-ego/projisointi, jonka musiikki/äänitaide on osin soitettua raskasta metallia, osin kollaasitekniikalla kerrostettua melua, osin taas leikkelyllä luotua ääntä. Tarkoitus on tutkia ja valottaa ihmisestä löytyvää pimeää puolta, tuhoisaa ja synkkää palaa jostain sielun tienoilta.

EP on jaettu periaatteessa seitsemään osaan, joita pohjustaa Introduction. Heti kun kenttä-äänityksiltä kuulostavasta alusta päästään eteenpäin on piru irti ja räyhä päällä, sähkökitaran vyöryt ja konehelvetin räsähdykset tulevat niitä dramatisoivien väliosien seassa. I Will Kill You All on kuin elokuvan ääniraita, jossa musiikki, äänet ja efektit tukevat kaikki kuvien virtaa. Nähtävästi samplejen kautta mukaan on saatu japaninkielisiä (?) lyhyitä palasia, joista tulee mieleen Tetsuo-elokuvat. Cyberpunk ja kauhu ovat osin helppoja selityksiä, eivätkä äärimetallin palaset oikein istu tuon selityksen kanssa yhteen.

I Will Kill You All on happoinen trippi ja käsittämättömiä äänitörmäyksiä sisältävä taideteos. Osien listaus on lähinnä viitteellinen, koska kyseessä on yksi suuri ääniteos. Eikä nimillä paljoa tee, kun käännöskonekaan ei ota kaikista niistä tolkkua. Tärkeämpää on tunnevyöry, joka huokuu kyllä mustuutta, mutta saattaa myös puhdistaa sisustaa negatiivisesta kuonasta – etenkin kun äänenpaineen päästää karkaamaan kovemmalle.

Mika Roth

Häämö: Uurna

Häämö haluaa olla anonyymi artisti, jonka debyytti-EP on kuuleman mukaan popkriittinen kokonaisuus. Melodista synapoppia tekevä artisti on pakannut esikoiselleen neljä menevää popraitaa, joiden nopeita kaaria ja tuhtia tahtia ei ole vaikea seurata.

Uurna on sanana kylmäävä. Se viittaa silottelematta kuolemaan ja asioiden päättymiseen. EP:ltä ei löydy otsikon nimistä kappaletta, mutta syntymä, elämä ja kuolema ovat keskeisiä teemoja. Marraskuinen sinkku Kromi Koboltti Nikkeli julistaa vastoinkäymisistä kummunnutta murtumatonta voimaa. Iskevää eletkrobiittiä hyödyntävä Kaikki haluu et mä teen vauvoja toistaa otsikon viestin, nostaen vauvojen eteen taiteen, oman tien valinnan. Pieniä kirjaimia ja suuria tunteita julistava sydänsydän on kuin pikakaistalle päätynyt Peter Gabriel -raita, jossa arki vilisee valonnopeudella ja mistään ei saa kiinni. Jekku on kuitenkin saada koukku tarttumaan näin kovassa kyydissä – ja se tarttuu muuten jo kerrasta kovin.

Häämö ui vastavirtaan ja haastaa bisneksen järkevyyden Kun tää loppuu -raidalla. Laskekaa minut uurnaan, kun homma on maalissa, pyytää paikkansa ja rauhansa löytänyt artisti. Julistus on kova ja jättää viimeisen sanan paikan kuulijalle. Häämö haluaa häivyttää artistikeskeisyyttä panostaen promoamisessa lavastukseen sekä puvustukseen, jolloin itse asia – eli musiikki – sysätään keskiöön. Toimiiko strategia? Hmm, ainakin se on luonut neljä jännittävää kappaletta, mikä on oiva alku ja jo itsessään kiehtova ilmiö.

Mika Roth

Kissa: POP // ROCK
Svart Records

Kissan parin vuoden takainen Apinalinna-albumi oli julkean glamahtava trippi 70-luvun hard rockin kirkkaisiin väreihin. Poppikoukku viuhui ja garageinen paahto tuotti runsasta satoa, nuottiaikamatkustuksen viedessä kuulijaa kuin litran mittaa. Uusi EP on otsikoitu simppelisti, koska A-puoli (eli POP) on kevyempää Kissaa, ja B-puoli (ROCK) pistää rosoisemman menovaihteen silmään.

Rokkenrollin puolta edustava Wayne’s World on hilpeä nostalgiarokkailu, jossa melodia johdattelee muistojen tiellä. Powerpopmaiset kaaret ja sympaattinen bassolinja hellivät, kitarasoolo räsähtää kohdilleen. Pehmeämmän puoliskon sinkku on Jokainen maaliviiva, jonka harmonisempi ja pehmeämpi kulku näyttää toisenkin puolen toimivan. Todellisuudessa jako kahteen on osittain keinotekoinen, mutta ehkäpä tärkeämpää on itse viesti: nyt ollaan sekä popin että rockin asialla, eikä vastakkainasettelua ole. Koko EP:n avaava Pitäskö lähtee osuu herkullisesti kentän keskelle, kattaen kummankin kyljen parhaat puolet, kertosäkeen ollessa suoraa murhaa. Ja kun rokkia painetaan hirmuisessa etunojassa, niin pituuskisan voittava ankkuriveto Sä oot vapaa nousee suoranaiseksi anthemiksi. Rock’n’roll on vapautta, aina!

Pop pelaa ja rokki rullaa, joten mikäs tässä on yön selässä ratsastaa ja antaa piut paut kaikelle sitovalle. Kissan seitsemän peninkulman poprock-saappaat käyvät kannat kuumina.

Mika Roth

Käräjät: Pimeä nykyaika
Kännikana Records

Toinen satsi suvakkivihervassarimaanpetturi-corea on saapunut. Natsioikeistohallitusta vastaan kampanjoiva Käräjät survoo kymmenen raitaa kuuden minuutin kuutioon, jossa ahdistus puristaa ja kiukku kiehuu kuplien hellalle. Sinkkubiisi Hallitus tukee listasi jo hallituksen ’voittoja’, kun ruuvia vain kiristetään heikompien kohdalla, eikä leikkuu taukoa.

Rupinen core soi, kitarat raikavat, rummut paukkuvat terävästi ja huuto on armotonta. Vain ankkuriraita 2024 ylittää minuutin rajan ja käyttää itseasiassa ensimmäisen puoli minuuttia ahdistavan äänimaiseman hitaampaan luomiseen. Postpunkmaisempi muoto puree terhakasti, etenkin kun matkan varrella on alle puoliminuuttinen Rauhan hinta ja viisisekuntinen ”Saavutetuista eduista luopumisen vaikeudelle”. Nämä purkaukset ovat tavallaan tarpeellisia, mutta onneksi niiden väleissä kuullaan hetkittäin pidempijänteistä rakentelua, koska pienet tauot ne vasta totaalisen turpasaunan luovat.

Käräjät ei satsaa radiohitteihin, mutta antaa ajateltavaa ja julistaa ääneen asioita, joista moni on näinä päivinä vaiti. Yhteiskunnan tapa huolehtia heikoimmista kertoo sen arvon, eivätkä kyykyttämisen ajat ole tuossa suhteessa häävejä. Työttömien juhlat pörisee ja Se on demokratiaa purkaa turhautumista, joka porisee levottoman kannen alla. Tämä on Pimeä nykyaika, joka ei kavereita kosiskele.

Mika Roth

Last Call Disaster: Is It Me, That’s Making Me Sick?

Kotkalainen Last Call Disaster ei jätä esikoisellaan iskuja puolittaisiksi. Brasilialaisen capoieran soittimena paremmin tunnettu berimbaum on tietysti jo viiden pisteen vihje, mutta EP:n totaalisuus pääsi silti yllättämään. Bändi kun jalostaa modernia ja raskasta metallia jossain death metalin, metalcoren ja jopa hardcoren seutuvilla.

Ryhmä on ehtinyt julkaista jo puolen tusinaa sinkkua, mutta niistä vain kaksi uusinta on mahtunut mukaan. Ykkössinkku Silhouette on takuuvarmaa death-kaahailua, jossa sähkökitara jauhaa riffiä, melodia kiertyy rakenteeseen ja murean möreät vokaalit viimeistelevät komeuden. Etunoja on jyrkkä, mutta kun väliosassa haukotaan henkeä melodisemmin, pysyy murikka kasassa. Forest on sinkuista tuoreempi ja hämmentää grungemaisella ruosteisuudella, joka kuitenkin istuu tyyliin sävyineen. Pitkän nostatusintron perään soiva nimiraita on taas ’normimpi’ ja jenkkimäisempi luenta, joka ei vain jäsenny optimaalisesti. Thrashkin pistää esiin Rise Againin paahdossa, deathin pysyessä kuitenkin visusti kiinni ratissa.

Kotkalaisten puristus on lujaa ja työn jälki tasaisen vahvaa, mutta kokonaisuuden lievä geneerisyys saa kaipaamaan selkeämpää omaa ääntä. Energisyydessä piisaa ja riffitkin pistelevät jo oivasti, joten hartioista vaikuttaisi löytyvän paukkuja – ja nimenomaan uusia uria avaten. Esikoinen on oiva käyntikortti ja avaus, jolla tietään hahmotteleva ryhmä hakee vauhtia seuraaville iskuilleen.

Mika Roth

Makobeats & Massali: Menestyksen salaisuus
Suhina Records

Menestyksen salaisuus on laajalti himoittua tietoa, joten tarkkoja korvia varmasti riittää ympärillä kun Makobeats ja Massali antavat boom bap -räppinsä paukkua. Makobeatsin kirjoittamat biisit puskevat kaksikkoa kokeilevampaan suuntaan ja rajoja koetellaan etenkin soundien saralla todella rohkein siirroin. Uskallan kutsua tätä jopa progehtavaksi räpiksi.

Ensinnä pitää tietysti määrittää, mitä progressiivinen sanana ensinnäkin merkitsee. Musiikin saralla proge on käynyt tutuksi etenkin popin ja rockin puolella, mutta sana tarkoittaa suoraan käännettynä edistysmielistä ja kehittyvää. Ja sitä jos mitä tämä EP on. Hahmon kanssa vedetty 3 ilon päivää antaa vääristyneiden koskettimien kiertää alla, räppien muistuttaessa runoutta ja itse sanat – ne ovat kovia ilman räikeyttä. Ankkuri Se ei oo ohi lyödään överiksi, mutta hauskaa on kun KDotCom ja J P Onkaloinen käyvät pirskeissä. Vakavasti otettava isku on Self-made man, jolla sanat piirtävät seinälle rajat, suunnitelmat ja tavoitteet. Biisi leijuu leppoisena ja samaan aikaan kiristää linkousvoimaa sanoista. Se jokin nimetön on sakin kummajainen. Boom bap trap rap dystopiaa? Nyt on kurvia.

Menestyksen salaisuus on saari, jolle ei tuosta vain löydykään merikorteista vaaratonta reittiä. Tummuus on voimaa, energiat voi kääntää positiivisiksi, ja EP seisoo ylpeänä omillaan. Kyllä tätä lisääkin ottaisi vastaan.

Mika Roth

Nervebreak: Hopeless Society

Ja sitten rusautetaan ronskimpaa vaihdetta silmään. Groovaavaa thrashia takova helsinkiläinen Nervebreak aloitti viime toukokuussa uuden sinkkujen sarjan, joka huipentuu bändin toiseen EP-levyyn. Hopeless Society niputtaa neljän sinkun kavereiksi kaksi uutta raitaa ja koko turpasauna tarjotaan sopivasti alle puolessa tunnissa.

Moni raskaampi bändi haluasi kovasti kuulla soitossaan groovea, mutta Nervebreakin kohdalla noin voi todella todeta viimeistään Let It Go -vedon soidessa. Groove on notkeaa voimaa ja tulista tappuraa, joka ei painu kasaan edes raskaamman soundilastin alla. Raikasta nyrkkeilyhanskaa poskeen tarjoaa Slave to the Grind, jonka sähäkkään svengaukseen otti aikansa tottua, kun taas koko sinkkuputken avannut Better Off pelaa metallisemmalla pakalla. Nytkin perusrunttaa uskalletaan – ja osataan – laventaa rohkeasti sovituksen avulla, kun korttien välistä kiskotaan esiin yllätysjokeria. Nipun lyhin, suorin ja svengaavin numero taitaa kuitenkin olla avauksena maisemaan kajahtava Dead End, jolla tähdet asettuvat optimaalisesti kohdilleen. Rankkaa runttaahan tämäkin numero on, vaan ei yliampuvasti.

Toisella EP:llä Nervebreak on saavuttanut persoonallisemman soundin ja otteen, mikä on elintärkeää näin kansoitetussa genressä. Merkittävää on myös modernin tymäkkää menoa ja menneiden aikojen thrash-jäteistä muistuttavaa toimintaa yhdistelevä kaava, jossa eri aikakaudet ovat tasaveroisia.

Mika Roth

Nikita Rafaelov: Post Heart
Eclipse Music

Helsinkiläinen kosketinsoittaja-tuottaja Nikita Rafaelov julkaisi viime vuoden loppupuolella hienon Heart Does What Heart Wants -debyyttialbumin, johon tutustuin vasta tuoreen Post Heart -tuplasinkun innoittamana. Onneksi edes nyt.

A-puolena kuultava Post Heart on albumin materiaaliin verrattuna äärimmilleen pelkistetty tuokio, jossa henki on venytetty ohuemmaksi, kuulaammaksi ja kirkkaammaksi. Oletettavasti elektronisesti luodun taustan äänimaisema on kuin talvinen valkeus, joka häivyttää ensin mittasuhteet ja ajan, ja lopulta jopa paikan. Piano ripottelee nuotteja eteen, taustan äänet jäsentyvät ja voimistuvat, kunnes ollaan jo liki kaaosta, josta palataan takaisin hiljaisuuteen. B-puoli All Heart siirtyy talven valkeudesta kohti kevään vehreyttä, taustan äänimaiseman syventyessä ja pianon soidessa hivenen melodisemmin. Orgaanisempi tunne nojaa vähiin elementteihin, hiljaisuuden väijyessä alati matalien mäkien takana. Nytkin tausta hiipii kuin huomaamatta lähemmäs, kovemmaksi, mutta tällä erää kokonaisuus on lempeämpi.

Post Heart -tuplasinkku sulkee siroin liikkein ja harkituin soundein esikoisalbumin linjoja, toimien samalla eräänlaisena jälkikirjoituksena. Teemojen summaaja avaa myös uusia linjoja, eteerisen ja ambientmaisen piirtelyn antaessa mielikuvitukselle tilaa liidellä vailla kiireitä.

Mika Roth

Nora Kinnunen: Mikrokosmos

Nora Kinnunen on julkaissut alle kahdessa vuodessa peräti kaksitoista sinkkua. Tusina on komea saavutus, etenkin kun kaikki on tehty hartiapankilla. Esikois-EP:n viidestä raidasta vain kaksi on aiemmin julkaistuja, eikä edes mainio Päivät-sinkku mahtunut tarkoin valikoituun joukkoon.

EP:n sävellykset ovat Kinnusen ja soundeista vastanneen Pekka Koiviston yhdessä kirjoittamat, lyriikoiden ollessa Kinnusen kynästä. Tyylilaji osuu synamaalailuineen jonnekin modernin ja eteerisen popin puolelle, eikä esikuvaksi mainittu Vangelis ole vaikeaa löytää lämpimistä äänimaisemista. Keskiössä on Kinnusen ääni, jota rikkaan moninaiset soundit kehystäen korostavat. Kellun nojaa rohkeampaan bassolinjaan, svengin viedessä eteenpäin kuin painottomassa tilassa kelluen. Venyttäminen ei ole Kinnusen tapa toimia, joten Kellun on ainoa raita, joka ylittää kolmen ja puolen minuutin rajan. Tiivistys on kuitenkin voimaa, ja sinkkuna ilmestynyt Häivähdys ikävää on siroon tilaan sopiva mahtiballadi. Toiseen ulottuvuuteen tuntuu jo suorastaan loppuvan kesken, mutta tyyli on ainakin yhteneväinen halki EP:n.

Mikrokosmos on joukko lauluja, jotka käsittelevät kertojan tunteita, toiveita ja haaveita. Melankolia on käsinkosketeltavaa ja Yksin manaa sanojen vaikeutta, joten ehkäpä kirjaimellisesti Sanaton laulu on avain kaikkeen, vokaalien jäädessä instrumentin asemaan.

Mika Roth

OH?: Masquerade
NXVX

Elämä on muutosten sarja. Oskari Halsti on, saatesanoja lainatakseni Nuuksion luonnonmaisemista Lontoon urbaaniin sykkeeseen tempautunut tuottaja ja lauluntekijä. Tai oikeammin Halsti muuttui OH?-artistiksi uuteen ympäristöön siirtyessään. Debyytti-EP ilmestyi jo lokakuussa, mutta Desibeli.netin toimituksen musiikki tavoitti vasta jokin aika sitten.

Syksyinen debyyttisinkku Turn Back on Elsien kanssa esitetty indiepop-helmi, jonka raukea unisuus ja synaiset kerrokset ovat herttaisia. Biisi on lempeä, pieni ja leikkisä, kun taas Seatbelt-sinkku lukitsee tempon koneillaan, selittäen osaltaan saatekirjeen rohkeat sanat mm. New Orderista ja Duran Duranista. Ei tässä nyt aivan saman kaliiberin popista puhuta, mutta vaikutteet ja perintötekijät ovat ilmeisiä. Sinkkujen väliin puristuva Will I Ever Learn? on sisaruksiaan rohkeampi, kerrostetumpi ja barokkimaisempi, mutta nytkin ydinlangan melodia kestää vaivatta kaiken vedon ja rasitukset. Tämähän on kuin kaupallisemmaksi ja modernimmaksi muokattua Joy Divisionia, jossa lohduttomuus ja surumielisyys ovat edelleen läsnä, mutta joka on silti positiivisempi ja rakentavampi.

Sama kuvaus pätee koko EP:hen, joka taiteilee sirosti sinisen ja vaalean välillä, tahraamatta tarpeettomasti helmojaan melankolian kurakoissa. Kaiho on yhtäältä kaikkea leimaava tekijä, mutta silti koen Masqueraden jopa nimikappalettaan myöten enemmän valoon ja toivoon nojaavana.

Mika Roth

O.l.l.i.e.: Ghost Town / Girl in a Swing
Musiikkimaku

O.l.l.i.e. on eri projekteissa/bändeissä mukana olevan Olli Poijärven sooloprojekti, jonka kaksi ensimmäistä virallisesti julkaistua kappaletta muodostavat yhdessä mielenkiintoisen kokonaisuuden. Hiukan hankalan kirjoitusasun valinnut O.l.l.i.e. sijoittuu tyylillisesti ilmavan ja akustisuutta suosivan popin rauhallisemmalle sekä eteerisemmälle puolelle.

Ghost Town saa tukea synamaisemista, luoden miellyttäviä linkkejä Tunnel of Loven ajan Springsteeniin. Äänien väliin jäävät tilat, kiireettömyys ja minimalistinen säestys ovat avaimia. Sanat nousevat eteen, synat korostavat niitä ja hiljainen voima humisee, kertojan tutkiessa menneen siteitä. Onko kaupunki kertoja ja jos näin, miksi se on aavekaupunki? Girl in a Swing ei päästä enempää valoa kuvaan. Laulun tyttö on kuin Laura Palmer, joka on jokaisen pojan tavoittamattomissa, surun ja murheen reunustaessa kaikkea. Piano on oiva valinta, pienien jousiosien korostaessa dramaattisuutta.

O.l.l.i.e. liikkuu menneisyydessä, jo ohitetuissa mahdollisuuksissa ja toteutumattomissa tarinoissa, jotka ovat itsessään aaveita. Surumielisyys on alati läsnä, mutta se ei puserra herkin käsin luoduista hetkistä henkeä ulos. Girl in a Swing keinuu puolittain haaveissa ja Ghost Town on jo katoamassa hyvää vauhtia unohduksen hiekkamyrskyyn. Mennyt tuntuu ja ehkä satuttaakin, mutta se on mitä selvimmin mennyttä. Toisen raidan synat ja toisen akustiset elementit antavat kaksi tietä, joista kummankin voi mielestäni valita kuljettavaksi.

Mika Roth

Onni Rajaniemi: Lapset / Löytöretki

Puolitoista vuotta sitten vantaalainen laulaja/lauluntekijä Onni Rajaniemi tuli vastaan Tahdon rakastaa / Kosketa mua -tuplasinkullaan. Rajaniemen vähäeleinen folk soi akustisen kitaran johtamana ja tuplasinkku pohjustaa tietä myöhemmin tänä vuonna ilmestyvälle kolmannelle sooloalbumille.

Tuplasinkun A-puoleksi valittu Lapset on surumielinen kuvaus kahden ihmisen hitaasta erilleen kasvamaisesta. Käsi ojentuu ja pyytää liittymään seuraansa, mutta jokin kaunis on päättynyt lopullisesti. Syntetisaattorin pienet vinkaisut muistuttavat 70-luvun alun Pink Floyd, helkkyvän akustisen kitaran noustessa kuitenkin pääosaan. B-puoli Löytöretki on kuuleman mukaan spontaanisti äänitetty bonuskappale, mutta kuullun perustella spontaaniutta kannattaisi suosia vastakin. Riisutumpi ja asteen silottelemattomampi muoto antaa hetken elää ja sanojen virrata kaivatun lepohetken viimein koittaessa. Kevät on jo miltei täällä, minkä kertojakin tietää, vaikka niin moneen paikkaan, aikaan ja tilanteeseen onkin vielä matkaa. Rajaniemestä kuoriutuu filosofi, joka pohtii olevaista nopeasti kiitävässä folk-hetkessä.

Lapset / Löytöretki on kauneutta vaaliva ja rauhallisuutta korostava tuplasinkku, jolla ei vielä kuulu kovinkaan paljoa kaikuja saatteessa puhutusta kokeellisuudesta. Katsotaan mihin albumista aikanaan on.

Mika Roth

Rehtivee: RESET
Överdog

Rehtiveen RESET EP on tilanteen resetoiva julkaisu, jolla jyväskyläläinen rap-taituri tekee välisummauksen. Lineaarisille olennoille aika menee vain eteenpäin, mutta rennompaan menoon luottava Rehtivee ei äidy murehtimaan tarpeettomasti asioita.

Viimesyksyinen sinkkubiisi Hymypoikapatsas on akustisine kitarakoukkuineen ja Sabrinin vokaaleilla selvä ässä, josta tarjotaan EP:n lopussa vielä akustinen remix. Syvemmälle elon kudoksiin porautuva Jumissa taitaa kuitenkin kiriä edelle, kiitos eteeristen soundikenttien ja tietysti itse sanojen. EP:n korkkaava Reset on puolestaan kuin ohjelmanjulistus, jolla Rehtivee ilmoittaa 2.0-versionsa saapuneen maisemaan. Täällä ei olla loputtomiin, joten parempi vain kääriä hihat ja tarttua toimeen. Enemmän toteuttaa nimeään eri tavoin, sillä ovathan raidalla vierailemassa räpin suomenmestarit Varomato & Riski. Ja koska enemmän on enemmän, mahtuu raidalle myös DJ Fessu. Keittiössä on monta kokkia, mutta soppa pysyy maukkaan muhevana.

RESET on tunnelmiltaan vaihteleva, ja usein rauhallisemmalle puolelle asettuva kokonaisuus. Alice näkee elämän päättyvän, mutta silkkisellä siivulla suru ei paina, kun rakas koira elää muistoissa. Hyvä sydän, pahat tavat näkee takin sisään, tunnustaen kiiltokuvan tahraantuneen, Jay L viskaa räpit englanniksi ja biitti puree poikkeuksellisen terävällä kulmalla. Erinomainen resetointi ja välisummaus, siis.

Mika Roth

Lukukertoja: 524