Jukka Haavisto: Live at Eclipse Jazz Club

Sanaa virtuoosi käytetään nykyään harvemmin, mutta se sopii mainiosti kuvaamaan Jukka Haavistoa basson äärellä. Fuusiojazzia suosiva Haavisto on kokenut studio- ja livemuusikko, joka soittaa ja esiintyy oman yhtyeensä lisäksi monien eri artistien ja kokoonpanojen kanssa. Vuoden 2022 debyyttisooloalbumi Reflections on oiva levy, mutta sähkö räiskyy vieläkin eläväisemmin, kun kappaleita työstetään keikkatilanteessa.

Eclipse Music

Live at Eclipse Jazz Club on nimensä mukaisesti livetaltiointi Eclipse Jazz Clubilta, Tampereen Telakalta. Haaviston rinnalla klubilla soittava bändi on kovien kotimaisten nimien muodostama yksikkö. Kitaristi Johannes Granroth saa Haaviston basson rinnalla runsaasti tilaa soittimelleen, sillä Haaviston tapa luoda musiikkia on toisinaan kovin kitarapainotteinen. Fuusiojazzin, modernin jazzin ja jazzrockin vaikeasti määriteltävät rajat käyvät tutuiksi, kun instrumentaalikappaleet sukkuloivat villisti sinne ja tänne. Enemmän on useimmiten enemmän ja vieläpä paremmin.

Tuoreella keikkatallenteella ei ole kuin neljä kappaletta, mutta kun tunnelmallisempi Morning Dew on ainoa kymmenen minuutin alittaja, kertyy kokonaismittaa silti päälle 41 minuuttia. Kuinka ollakaan tuo lyhin raita on myös seesteisin ja maalailevin, virran hidastuessa merkittävästi. Basso ja kitara käyvät pitkään keskinäistä heijasteluaan, hiljaisuutta syleilevien nyanssien ja sykäyksittäin etenevän kulun luodessa aamukastemaisen tunnelman.

Livelevyn kaikki neljä raitaa löytyvät em. Reflections-albumilta, jonka ykkössinkuksi nousi syyskuussa 2022 Dancing in the Woods. Alkujaan alle kuuden minuutin raidasta on kehkeytynyt keikkatilanteessa yli kymmenminuuttinen jazzrockbilepala, joka muistaa nostaa jalkaa välillä kaasulta ja paahtaa seuraavassa hetkessä taas sata lasissa kohti horisonttia. Kosketinsoittaja Vili Itäpelto saa irrotella kitaran ja basson välissä, eikä rumpali Severi Sorjonenkaan peruskomppia juuri rummuta.

Tarina ei kerro missä määrin improvisaatiota sallitaan ja kuinka suuresti bändi on vaikuttanut livesovituksiin, mutta palikoita on lähdetty pinoilemaan rohkeasti hiukan eri tavoin. Taito on kuitenkin siinä, että sinänsä räväköitä pyräyksiä, fillejä ja välipaloja ei tungeta alati ja joka paikkaan, vaan välillä puristusta ymmärretään myös hellittää. Näin kuulija ei kärsi ähkystä, vaikka äänimaisemassa tapahtuu runsain määrin juttuja.

Livealbumin ykkössinkuksi nostettu Opus nr. 8 julkaistiin siten, että kyseessä on tuplasinkku. A-puolelta löytyy liveversio ja B-puolelta taas studiossa ikuistettu versio. Näin vertailua halajavat voivat tutkia, miten asiat ovat kehittyneet matkalla studiolta estradille. Mittaahan liveversiolla on miltei puolet enemmän, mutta tärkeintä mielestäni on se, että biisin henki ei ole muuntunut käytännöllisesti katsoen lainkaan. Toki livenä sooloirrottelu on asteen villimpää ja kurvit rosoisempia, vaan miltei kaikki muutokset ovat todellisuudessa parannuksia – etenkin keikkatilanne huomioon ottaen.

Levyn toinen sinkku on kiekon avaava Opus nr. 11, joka asteen verkkaisemmalla alullaan ja maalailevalla kitarallaan toimii oivana johdattajana tilanteeseen. Sorjonen puuhaa rumpu- ja perkussiopatterinsa takana toki kaikenlaista, mutta biisin tunnelma on sävyisä, hetkittäin jopa herkän maalaileva. Tämäkin raita on saanut minuuttitolkulla mittaa lisää livenä, koskettimien ja kitaran osuuksien kulkiessa radoillaan, vaan nytkin on haastavaa osoittaa turhaa lohkoa kakusta. Kaikki täydentää kaikkea ja balanssi on hallussa, joten miksipäs ei.



Haavisto yhtyeineen pitää mainiosti pakkansa kasassa ja keikka etenee johdonmukaisesti raidasta toiseen. Välillä kirmaillaan villimmin, toisinaan taas paine laskee ja nuottien väliin mahtuu enemmän aikaa. Opus-kaksikko ottaa alussa ohjat käsiinsä, hitaasti suitsia kiristäen. Morning Dew vaihtaa kaistaa ja antaa 70-lukulaisen fuusiojazzin kiilata selvemmin eteen, kunnes Dancing in the Woods päättää matkan kunnon pirskeisiin.

Helppohan tässä on nauttia fuusiojazzin, jazzrockin ja progehtavien elementtien ilotulituksesta. Toivottavasti tänä vuonna kolmen vuoden ikään ehtivä esikoissooloalbumi saisi jatkoa, vaikka Haavisto kiireinen onkin. Näin intensiivistä ja tunteikasta musiikkia mahtuu maailmaan kyllä aina lisää.

Mika Roth