Markku Toikka & Antero Priha: Kymmenen pahan kukkaa

1800-luvun runoilijoista kuuluisimpia lienee Charles Baudelaire, jonka tunnetuin teos Les Fleurs du mal (1857) on suomennettu kokonaisuudessaan Antti Nylénin toimesta nimellä Pahan kukat (2011). Antero Priha on säveltänyt ja sovittanut kymmenen kappaletta, jotka näyttelijä Markku Toikka esittää. Musiikista vastaa Prihan johtama, pääosin akustinen yhtye. Onhan huomio nyt sanoissa, Baudelairen modernismia huokuneissa säkeissä.

Texicalli Records

Runous on taiteenlajeista herkimpiä ja ihastelluimpia. Runouden hedelmien kääntäminen, heijasteleminen ja tutkiminen musiikin keinoin on ideana luultavasti lähes yhtä vanha kuin itse runous. Sanat kuuluvat jokaiselle ainutlaatuisina, ne herättävät meissä erilaisia tuntoja, liikuttavat jotain pinnan alla, jotain mistä olemme toisinaan tuskin itsekään täysin tietoisia.

Sanoissa on voimaa, kuten on myös nuoteissa, jotka ovat omanlaisiaan avaimia hieman toisenlaiseen magiikkaan. Pitkän linjan muusikko, trumpetisti ja säveltäjä Antero Priha sai työn valmiiksi jo vuonna 2014, kun kokonaisuus kantaesitettiin Suomen Kansallisoopperassa. Tuolloin orkesteri oli laveampi, joten levylle päätyneet muodot eroavat tuolloin kuuluista.

Musiikin muoto on merkittävä, ja sanat ovat puhutelleet säveltäjää hyvin moninaisin tavoin. Tai näin päättelen, kun kuuntelen kymmenen kappaleen mittaista albumia, jolta löytyy nuotein luotuja nyansseja, draamaa, pohdintaa ja räväkkyyttä. Trumpetille on tilansa ja paikkansa, mutta se jakaa äänimaiseman Kimmo Ruotsalan pianon, sekä Herik Perellón viulujen kanssa. Yhtyeessä soittaa myös basisti Eerik Siikasaari, jonka tehtävänä on antaa syke eri raidoille.

Muiden mahdollisten muusikoiden mukanaolosta ei ole tietoa, mutta rytmipuolta ja äänimaisemointia tehtäneen muillakin keinoin. Keskiössä ovat kuitenkin mainitut soittimet, sekä tietysti näyttelijä Markku Toikka, joka esittää vähäeleisen vakaasti kymmenen laulua. Nylénin uudet suomennokset ovat tuoneet Baudelairen sanat lähemmäs nykyhetkeä, mutta runous on runoutta, sanojen taidetta, mielikuvien luonnostelua tarkoin poimituin sanoin.

Baudelairen aikana modernismi oli nostamassa päätään ja runoilija tunsi aikojen muuttuvan. ”Tähän kauheaan kirjaan minä olen pannut koko sydämeni”, hän sanoi tarkoittaen jokaista sanaa. Tuota ristiriitaa ja konfliktia Priha lähestyy yllättävistä kulmista. Mariachimaisia torvia antava Ihminen ja meri sallii lattariviban purra, kuulijan (tai ainakin allekirjoittaneen) hämmästellessä kyytiä. Sanat ja sävelet eivät tunnu sopivan toisiinsa, koska kyse on juuri konfliktista, riidasta ja kärsimättömyydestä, jota musiikki heijastaa. Ihminen ja meri on oikeastaan ihminen vastaan meri, mikä saa lopussa sanat kajahtamaan voimalla.

Albatrossi liitelee hiukan samoissa ongelmaisissa sfääreissä, tosin rauhallisemmin, eeppisemmin. Aivan kuin Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvan Redux-version kohtauksessa, jonka oikeastaan ymmärsin nyt uudesta kulmasta. Ihminen on selittämätön, aivan kuin albatrossin vangitsevat merimiehet, jotka kääntävät luonnon antaman kauneuden omaksi huvituksekseen. Runoilija asettuu linnun sijaan, nähden itsensä pilkkaringin keskellä.



Piippu antaa äänen runoilijan piipulle, jossa tämä polttaa tupakkaa ajatuksissaan. Hetki osataan piirtää runomaisin kuvauksin ja Nylénin käännös istuu oivasti rauhaisan melodian käsivarsille. Toikka ei tee tilanteesta sen suurempaa, mikä on elintärkeää taian säilymiseen. Piippu vaihtaa näkökulmaa, kuten Baudelaire tahtoo usein tehdä, mutta ei menetä rytmiään, virtaansa. Nylénin käännökset ansaitsevatkin kaiken ylistyksen.

Tyytyväisyyttään kehräävä Kissa on oiva symboli vaaralliselle kauneudelle, jota Priha hahmottelee pyörein nuotein, viipyilevin vedoin. Kissamaisuus on kiehtova elementti, josta musiikkia on luotu aikojen alusta, onhan tuo itsenäinen ja itsepäinen olento meille ikuinen mysteeri. Toikka uskaltaa astua edemmäs, antaa äänen soida, menemättä kuitenkaan rahtuakaan machon jylinän puolelle, koska moisesta Kissassa ei ole tietenkään kyse.

Runous on joidenkin mielestä taidetta puhtaimmillaan, koska sanoja ei voi vangita. Sama pätee mielestäni musiikkiin, jota niin ikään kuunnellaan ja joka puhuu näin jokaiselle hieman eri kielellä.

Musiikki kiteyttää oikeastaan kaiken oleellisen, musiikin viedessä kuulijaa – ja Baudelairea – aina tähtiin asti. ”Musiikki kovertaa taivaan”, hän totesi, eikä tuohon viisauteen ole lisäämistä.

Mika Roth