Mönninkäiset, Pekka Toivonen Ensemble & Tixa: PUUTOOPPERA

Mönninkäiset, Pekka Toivonen Ensemble & Tixa ovat luoneet taidemusiikkia, jossa pääasiallisina solisteina toimivat suomalaiset puut kuten koivu, kuusi, mänty, leppä, tammi ja kataja. Puita on käsitelty eri tavoin, niitä on poltettu ja poltettu vielä uudelleen. Ääniä on syntynyt, niitä on törkitty, tutkittu ja viety uusiin paikkoihin ennakkoluulottomasti. Äänen pääsevät myös monet muut, usein sopivasti puuta sisältävät soittimet. Lisätään tuohon vielä elektroniikkaa, muitakin puhaltimia, hiukan sähköä ja ihmisten ääniä, niin johan korpi soi.

Alakulttuuritalo

Jo tekijälistaus kertoo, että nyt saadaan jotain muuta. Pekka Toivonen Ensemble on modernin jazzin iskuryhmä, jota johtaa "säveltäjäpianistigraafikkorunoilija" Pekka Toivonen. Tixa on todellinen monitaitaja ja monitaiteilija, joka on kaiken muun lisäksi loihtinut esiin myös mystiset Mönninkäiset. Nuo tajunnan avaajat ja ihmisen tulkkina puille sekä luonnolle toimivat tekijät ovat multimuotoisia, ehkä jopa monissa ulottuvuuksissa liikkuvia – ken tietää. Korvat ainakin.

Nyt mennään siis taiteen puolelle, se todettakoon heti alkuun. Tiesin toki luvassa olevan jotain erilaista, koska joulusinkuissa vastaan tullut Kuusi (otto 6) antoi jazzahtavan soiton puraista ja sarvien sohia. Jouset, oboe ja baritonisaksofoni loivat tuolloin rajapintaa ehkä hitusen enemmän kuin monet muut albumin raidat, mutta idea kävi jo selväksi. PUUTOOPPERA on monia asioita, kuten esimerkiksi instrumentaalista taidemusiikkia, avantgardea suoraan korvesta ja sammaleentuoksuista puikkelehtimista nuottien väleistä.

Tunnin mittainen PUUTOOPPERA menee (tietysti) paljon pidemmälle, monimuotoisempiin metsiin ja mitä erilaisimmille metsäaukeille. Suomalaiset elävät periaatteessa keskellä metsiä, mutta arjessani puut ovat jääneet kummasti sivurooliin. Mukavassa pikkukaupungissani on kyllä runsaasti puita, mutta niistä on tullut osa kaupunkia. Katujen reunoilla on nättejä rivejä lehmuksia, sinne tänne on sallittu kasvavan vaahteroita ja koivuja, mutta etenkin lehmukset ovat kuin katutolppia. Ne leikataan tasaisin väliajoin, pidetään siivoina, pieninä, huomaamattomina. Voin kulkea kadulla oikeastaan edes huomaamatta kulkevani puiden ohitse.

PUUTOOPPERAn puut eivät ole sellaisia, eivät ainakaan omaan korvaani. Niitä ei ohiteta, ne tulevat ja ottavat tilan kuin tilan itselleen. Tätä teosta kuunnellessa pohdin miten minkäkin puun muistan ja huomasin palaavani monesti lapsuusaikoihin, retkiin mummolan pihasta lähimetsiin, joen rantaan, peltojen reunoja pitkin tapahtuneita tutkimusmatkoja. Mänty on ehkä Skotlannin kansallispuu, mutta sillä on myös erityismerkitys suomalaiselle maisemalle. Yli puolet metsistämme on mäntyvaltaisia ja tuo majesteettisen kaunis puu saa pitkiä, pitkiä nuotteja oksikseen. Mänty-kappaleella sopuisat jouset soivat syvää rauhaa, alta kumpuaa tummempia ääniä, mutta taivas pysyy alati selkeänä.

Tammi on monen maan kansallispuu ja PUUTOOPPERAn Tammi säteilee levotonta voimaa. Alla on ambientmaisia kuvioita, ehkäpä heijastelemassa tammen syvää ja laveaa juuristoa, joka pitää jykevän puun tukevasti aloillaan. Joidenkin mukaan tammen juuristo on vähintään samaa luokkaa kuin sen oksisto, eli puu on syvästi yhteydessä maahan. Maa on voimaa, rytmi kuin sykettä, elämän ääntä, jousien liikkuessa tuulen tavoin oksistoissa. Rauha on silti selvin ja voimakkain tunne, jonka kappale synnyttää. Koivun oksat ovat eläväisempiä, liikkuvia ja pianon kautta lehdet tuntuvat heiluvan lyhyen hetken hyvinkin nopeasti.

Tarinan pahis on öistä jazzia tihkuva Harvennushakkuu, jonka kahdeksassa ja puolessa minuutissa melankolia maalaa eteen turhankin tutun näkymän. Joka syksy sieni- ja marjaretkilläni saan huomata, kuinka jokin tuttu metsänosa on käyty mylläämässä, uusia metsäteitä on raivattu isoille koneille ja se tietää aina satojen vähenemistä – monimuotoinen elämä sitkistelee ihmisen ahneudesta. Ikävää on myös jälkien hidas korjaantuminen. Toki luonto korjaa lopulta kaiken, mutta muutoksen dramaattisuus iskee aina. Biisin sisäiset, eri suuntaan vetävät voimat, kuvaavat tuota onnistuneesti. Piano soi hetken jopa kauniisti, kontrabasso harhailee kuin suuntansa hukannut hirvi ja lopussa iskee vielä yksi uhka, vai onko se mahdollisuus?



Heti perään kajahtava Punkki on kuin punkin purkaus kiukkua ja sekopäinen alle minuuttinen vyöry toimii kuin räväkkä läpsäisy naamaan. Mitään vastaavaa teoksesta ei löydy, vaikka jo alussa mainittu Kuusi (otto 6) kiihkeysasteikolla korkealle sijoittuukin. Alkupuolella muotojaan rikkova Kataja muistuttaa lapsuuden pulkkamäessä kasvanutta sitkeää tapausta, johon monet meistä osuivat monesti, ja joka silti kasvoi aina jääräpäisesti paikoillaan. Vaivaiskoivun pienuus on taas näennäistä, kun ottaa huomioon ympäristön ja antaa korvien todella poimia alkuun vähäisiltä vaikuttavia ääniä.

PUUTOOPPERA on itseään selittelemätön teos, joka kannattaa hyväksyä sellaisenaan ja antaa asioiden vain tapahtua. Matsutaken folkahtavalla tinapillillä käynnistyvä teos on värikäs, kun oksat ja puut soivat eri tavoin soitinten seassa. Modernia jazzia, äänitaidetta, avantgardea, korven ääntä. Sanat ovat pulassa, kun niillä yrittää kuvata kuultua. Teoskokonaisuuden kantaesitys tapahtuu Visuvedellä Kulkurin Kappelissa kesällä 2025, enkä arvaa edes arvailla, kuinka mm. Mönninkäiset silloin tulevat näkyviksi.

Mika Roth