Selkä & Issias: Omat ja vieraat nikamat

Suomenkielinen rock omaa pitkän historian, jonka alkupäässä lainakappaleet olivat olennainen osa vallankumousta. Selkä & Issias -yhtyeen uudella albumilla kuullaan monia lainabiisejä, kun esimerkiksi itseltään David Bowielta on mukana kaksi raitaa. Hector ja Vexi Salmi käänsivät biisit alkujaan, vaan mihin Selkä & Issias saakaan vietyä Muukalaisensa? Vieraiden seassa on myös omia nikamia, kuten otsikkokin kertoo, eikä 16 biisin muodostama tukiranka ole ainakaan hutera.

Emsalö Music

Puhdistetaan ilma epäilyksistä ja todetaan heti alkuun rehdisti, että Omat ja vieraat nikamat on vankasti omillaan seisova albumi. Toki lähes puolet kappaleista on lainoja, mutta lainoista ja omista siivuista on saatu sovitettua ja rakennettua täysipainoinen pitkäsoitto. Mainion rocklevyn hengessä bändi osaa vetää ja puskea vaihtelevasti, ja räväkimmissä irtiotoissa on mukana niin omia kuin vieraitakin vetoja. Ehkäpä merkittävin tekijä on kuitenkin bändisoundi, joka punoo kuudestatoista raidasta ja melko tarkkaan tunnin mittaisesta musiikkiannoksesta kiinnostavan musiikkimatkan.

Ja aloitetaan niistä omista. Yli kahden vuoden takainen sinkkuveto Angry Birds ei kerro suinkaan mistään lintupelistä, eikä sitä esitetä englanniksi, vaan kyseessä on kahden baarikärpäsen kansallismielisistä jupinoista kertova suomenkielinen numero. Mariachi-torvet ja menevä tausta tekevät taikojaan, kun kitkerät linnut nokkivat toisia ja etenkin uusia tulokkaita. Musiikki vastaa sanoihin cocktaililla, eikä tutun ja vieraan sekoittelu tuota minkäänlaisia ongelmia. Bändin soundi on moneen taipuva ja Katwi Koo vokalistinaan ryhmä pystyy vääntämään biisistä esiin ironiaa ilman tarpeettoman syviä uurteita naamallaan.

Niin ikään omaa tuotantoa oleva Unta kauniimpaa on myös sinkku vuodelta 2023, eikä kauneutta lähdetä turhaan peittelemään, kun rakkautta kaivataan. Rockissa ovat aikojen alusta asti kiertäneet tutut teemat, aiheet ja palaset, jotka on peritty vieläkin varhaisemmilta ajoilta. Uusi, vanha – silkkoja sanoja suuressa pyörässä, tuntuu bändi ja koko levy toteavan. Rakentavalla tavalla nykymaailmaa tarkasteleva ja tulevaa pohtiva Tekoäly tulee sujauttaa isompaa ja säröisempää classic rockin soundia aidossa 70-luvun hengessä, eikä boogauksesta jää puuttumaan mitään, kun koskettimetkin jyräävät taustalta niskaan.

Ja nyt kun mainittiin tuo 70-luku, niin silta kantaa aasin suoraan David Bowien luokse. Hector käänsi aikoinaan onnistuneesti Life On Mars -hitin, eikä Sudenkorento tarvitse muuta kuin suopean mielen toimiakseen taas. Muoto on tuttu, melodia legendaarinen ja versio onnistuu väistämään korniuden ansat. Vexi Salmi ehti aikoinaan vieläkin aiemmin iskemään kynänsä Bowien tekemisiin, kun vuonna 1973 Fredille käännettiin iso biisi Muukalainen (Starman). Kaikkia kunnia Fredin legendaariselle käännösvedolle, mutta Selkä & Issias tuo biisiin takaisin rockin voimaa ja loistaa näin kirkkaammin yötaivaalla.

Ajan virtaa kauemmas kauhotaan kun Rusty Yorkin Sugaree muuntuu Sokerii-muotoiseksi menonumeroksi. Klassista rokkiahan tämä on, mutta menee muiden kyljessä pykimättä. Kovien kynäniekkojen seassa Selkä & Issias -bändin pomo Ari ”Selkä” Pulkkinen osoittaa musteensa virtaavan myös klassikoiden kimpussa, sillä Sugaree on peräisin jo 50-luvun lopulta. Pinnat ansaitsee myös vieraileva vokalisti Jore Marjaranta. Eikä vähäistä taitoa osoita myöskään se, että 80-luvun alun Juicen Ollaan ihmisiksi istuu yhteiskuvaan edellä mainittujen väriläiskien kanssa. Juicen teksti soundaa aina herralta itseltään, mutta tekstin hienosti tulkitseva Koo on vokalisti paikallaan tässäkin tulkinnassa.

Kaiken kehumisen lomassa on pakko todeta, että Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtyeen katalogista napattu Sellaista se on ei saa jazzahtavaa saapasta oikein kunnolla istumaan jalkaan. Svengi jää puuttumaan ja groove mutristaa lähinnä alahuulen, enkä oikein oivalla myöskään Daiga daiga duun tarkoitusta tässä albumiyhteydessä. Onhan se kaiketi kivaa saada ainakin paperilla jotain mukaan myös 40-luvulta saakka, mutta foxtrot ja rock eivät vain tunnu toimivalta liitolta, vaikka viulut ja mandoliinit kuvaa laventavat parhaansa mukaan. Taidan olla moiseen liian vanha/nuori/tosikko tms.



Nikamaa on kiistatta riittävästi, ja tunnin mitta levylle kuin levylle on jo lähtökohtaisesti melkoinen. Vielä kun seassa on Juha Tapion Minä olen, sinä olet -siivun kaltaisia kummallisuuksia, ei kyytiä pääse syyttämään ainakaan tylsyydestä. Tuomio kallistuu kuitenkin positiivisen puolelle ja levy on mielenkiintoinen kuvasarja ajan virrasta.

Mika Roth