Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Tammikuu 2025

28.01.2025

Denigrate: To the Goddess Unknown
Inverse Records

Niin ne ajat muuttuvat. Vajaa kolme vuotta sitten valittelen kovasti Denigraten albumivälien pituuksia, kun sain arvioitavaksi Blackguard-pitkäsoiton. Nyt ei moisille sanoille ole sijaa ja viimein rikkoutuu myös kaava, jossa jokainen Denigrate-albumi ilmestyy omalla vuosikymmenellään. Tiedä vaikka kolmaskin kaunokainen saataisiin puristettua vielä 20-luvulle, mutta ei nyt ahnehdita liikoja, vaan nautitaan tämän tumman metallin annos ensin tarkoin.

Neljännen pitkäsoiton ilmestymistä pohjustava sinkkuketju käynnistyi itse asiassa jo viime kesän helteillä, kun albuminkin avaava Crystal Rest levitti ensi kertaa suloista pimeyttään plus kuuden minuutin ajan. Soundi on vuoroin hellän melodinen ja brutaalin raaka, eivätkä termit tahdo pysyä muutosten perässä. Mikäli tässä ajassa on olemassa enää mitään ’sääntöjä’ metallin saralla, antaa Denigrate pitkät niille ja tyylillä. Bändin soundissa voikin kuulla aikakausien rikkaat kerrostumat, siitä voi löytää viitteitä mm. deathin, doomin, post-rockin, progen ja alkuperäisen metallin osista, mutta lopputulema on enemmän kuin osiensa summa. Denigrate on vapaa luomaan ja tutkimaan, eikä työtä jätetä tällä albumilla millään tavoin kesken.

Eeppinen ja hetkittäin suorastaan herkullisen doomahtava The Apparation of One ei nuukaile deathin palasten raastamisessa päälle seitsemän minuutin mittaiselle matkalle, melodisen kauneuden ja rankemman puristuksen käydessä vuorovetoaan. Vieläkin verkkaisempi, goottilaisesti doomahtavampi ja avarampi on sinkuista uusin, eli Sesame and Lilies, jolla vokalisti Galzi Kallio pääsee esittelemään vokaaliarsenaalinsa ääripäitä. ’Vain’ vajaa kolme ja puoliminuuttinen Under Ether taivaltaa reippaammin, tosin nytkin painoa löytyy ja sovituksessa ehtii tapahtumaan monenlaista jännää.

To the Goddess Unknown jatkaa Blackguardin työtä, ja yhdessä nämä kaksi albumia avaavat bändille uuden suunnan ja linjan toimia. Ikää on jo mittarissa, mutta uusin levy kipuaa kärkeen bändin diskografiassa.

Mika Roth

Garden of Stone: The Grave Mistake
Omakustanne

Garden of Stone on hiljalleen siirtynyt raskaasta rockista yhä selvemmin melodisen metallin vaikutusalueille. Samalla musiikki on jalostunut yhä raskaammaksi ja raskaammaksi, mitä debyyttialbumi The Grave Mistake tuntuu vain alleviivaavan. Toki taivalkin on vielä tässä vaiheessa lyhyt, sillä vuonna 2023 muotonsa saanut orkesteri julkaisi Tides of Decay debyytti-EP:nsä vajaa vuosi sitten. Huomioitavaa on myös se, että kyseiseltä EP:ltä albumille ei ole päästetty ainuttakaan raitaa.

Ensimmäisellä pitkäsoitolla soundi on siis terävöitynyt ja jyrkentynyt, mutta samaan aikaan esimerkiksi sinkuksi loppukesästä valittu Waiting for the Light myös kiistatta groovaa kaiken mäiskeensä keskellä. Lievää svengiä yllättävänkin monimuotoisen pinnan alta huokuu myös albumia viimeisenä pohjustanut sinkku Ode to Rage, jonka yhteydessä progemetallinkaan mainitseminen ei ole yliampuvaa. Garden of Stone osaa kyllä runtata, mutta myös taitopuolella löytyy ja kunnianhimo on terveellisen orastavaa, kun biiseihin on haettu toisistaan poikkeavia kulmia.

Tekstien saralla maailma on tumma ja raa’at soundivalinnat heijastelevat dystooppista tulevaisuutta, jossa tarinan päähenkilö vaeltaa halki tyhjentyneen maailman. Sodan tuulet ovat raastaneet planeetan kierteeseen, joka ei tule kaikella todennäköisyydellä päättymään hyvin ihmiskunnan kannalta. Albumia välisoittomaisesti rytmittävät Visions of the End ja Paradigm Shift ovat päiväkirjamerkintöjä maailmanlopun päivistä. Viimeisistä ajoista, jolloin kaikki toivo on jo aikaa sitten kadonnut. Insanityn sulkiessa pitkäsoiton saattaa sydämen kohdalta tuntua raskaammalta, kuten pitääkin. Garden of Stone yrittää tavallaan varoittaa meitä kaikkia, ennen kuin hämäryys sulkee kaiken syliinsä.

The Grave Mistake on kunnianhimoinen avaus pitkäsoittorintamalla, joka samalla haastaa vokalisti Jesse Salon ilmaisun rajoja. Laulussa kuullaankin kaikkea lausunnasta melodisten osien kautta aina kauhuja pursuavaan huutoon asti, sillä kulkeehan kertoja halki viimeisten päivien.

Mika Roth

Hand of Juno: Psychotic Banana
Out of Line

Milanolainen metalcore-bändi Hand of Juno vastaa koosteen ainoasta ulkomaisesta albumista, joka on samalla italialaisten debyyttilevy. Eikä metalcore ole ainoa lyömäase, sillä soundikenttää laajennetaan ennakkoluulottomasti industrial- ja elektro-vaikutteilla. Nuoruus on voimaa, eikä naisvokalistin moneen taipuvasta laulusta löydy moitteen sijaa.

Pari vuotta sitten ilmestynyt debyyttisinkku Right Now on hittibiisi, jonka pohjoisamerikkalaiset vaikutteet eivät jää huomiotta. Melodisuus on selvä ässä ja tarttuvuus huippuluokkaa. Heti perään soiva kakkossinkku Destroy The Line lisää elektronisuden määrää ja kääntyy todelliseksi indu-painajaiseksi, jonka supermoderni soundileikittely menee jo miltei pitkäksi. Tuskin olen ainoa, joka aistii melodisemmissa paikoissa mm. Evanescencen, mutta parhailta saa lainata, kunhan sen tekee vain tyylillä. Ja tyylikkyyttä tästä bändistä löytyy riittämiin, eikä sitä emmitä käyttää aseena.

Miltei osiinsa kiihdytysvaiheessa pirstoutuva nimibiisi painaa deathcoren ja indun niin tiukkaan muottiin, että ainekset ovat kovilla, eikä blastbeatia mukaan tuova Hug My Death jää pyhässä raivossaan varjoon. Huimaa puristusvoimaa osataan kuitenkin myös hellittää, toisinaan yllättävän progehtavien sovitusten suomien ohikiitävien suvantojen avulla, toisinaan taas vaihtamalla yksinkertaisesti vaihdetta ja fiilistä. Hand of Juno uskaltaakin loikkia raivotautisen jäniksen lailla, mutta näennäisen superaggressiivisuuden takana on myös hyvä annos suunnitelmallisuutta. Kaikki palvelee lopulta albumin suurta kuvaa.

Entä mikä tuo kuva on, mistä tässä on lopulta kyse? En väitä Psychotic Bananan auenneen tuosta vain, sillä sen ydin on niin monen soundikerroksen alla. Hiljaisella melodisuudellaan miltei brutaalilta tuntuva pianoballadi The End nousee sekin tietysti äänivallin huipulle, mutta kauneus on läsnä yhä. Se itse asiassa seuraa kuulijaa halki levyn, riffien lennellessä ja coren ryskyessä. Äärilaitojen välillä on usein vain silmänräpäys ja juuri arvaamattomuus tekee albumista ainutlaatuisen, tyylikkyyden silatessa lopputuloksen.

Mika Roth

Heaven-Gemini: Luonnonoikku
Inverse Records

Yhdistely on taitolaji, jonka Heaven-Gemini osoitti hallitsevansa jo vajaan kahden ja puolen vuoden takaisella Dolores EP:llään. Ihailin jo tuolloin savolaisten kykyä kokkailla mm. progeisen raskasrockin ja post-metal aineksista uniikkeja ja maistuvia juttuja. EP:n jälkeen bändi on julkaissut neljä sinkkua, jotka kaikki ovat mahtuneet myös debyyttipitkäsoitolle.

Albumia ei (tietenkään) avata sinkuilla, vaan nipun pisimmällä siivulla. Päälle seitsemän ja puolen minuutin kellottava Kyynelmyrkky on selkeä ’ota tai jätä’ -testi, mutta samalla mitä rehellisin ja monipuolisin avausraita. Periaatteessa kaikki oleellinen kuullaan jossain muodossa jo nyt. Kimurantit rakenteet, toisiaan haastavat soundit, vokaalien monimuotoisuus, rauhan syvänteet ja raskaan runtan huiput. Muoto on kunnianhimoinen, sovitus todellista mosaiikkityötä ja aikamittarin neula vispaa villisti kojetaulussa.

Kuulijan haastamisen jälkeen koittaa kahden sinkun aika, mutta eihän tämäkään mitään peruslaskettelua ole. Vangin Dilemma riuhtoo riffiä vasten melodiaa ja äänikentän kerroksellisuus paljastaa bändin kunnianhimon mittavuuden. Pathomania sallii saumojen mennä hivenen suorempaan ja biisin koukut jauhavat armotta. Tästä eteenpäin tunnelmat vaihtuvat ja teema-albumin tarina lähtee keriytymään auki. Planeettansa pilannut ihmiskunta ei juuri päänsilittelyä saa, eikä toisaalta ansaitse, mutta Heaven-Gemini ei tarjoa heristelevää sormea tai pikalääkkeitä. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla omaksuttavaa on siinä määrin, että infoähky voi yllättää, joten aineksille kannattaa suoda sulamisaikaa.

Kimurantin ja melodisen progemetallin ulottuvuuksista nousee hiljalleen pintaan mm. huomattavasti sinkkuversiotaan pidempi Tinnitus, sekä veikeästi veivaava Presque Vu. Pidättäytyminen suomen kielessä on rohkea siirto, yhtenäinen soundimaailma ansaitsee myös propsit, sillä biisijoukko on reunoiltaan ehyt ja luja. Lopussa kaksiosainen Luonnonoikku-teos nostaa panoksia kärväyttämättä pintaa pilalle, joten kiekko sulkeutuu vielä mukavan nousujohteisesti.

Mika Roth

Hidden Capacity: On the Verge of Chaos
Omakustanne

Kahden hengen metalliprojekti Hidden Capacity soittaa melodista, tikkuista ja samaan aikaan vastustamattoman groovaavaa metallia. Teknisyys on sysätty kokonaisuudessa tahallaan sivummalle, kun kaikista soittimista vastaava Lauri Rätti ja vokaalit hoitava Mika Rajala ajavat metalliaan kaaoksen partaalle. Soundihygienia voi olla toisille merkityksellistä, mutta nyt keskiössä on orgaanisen groovaava tunne, raudan maku suussa.

Hidden Capacity on pistänyt ulos pienjulkaisuja vuodesta 2020 lähtien ja verkon puolelta löytyykin huima määrä kuultavaa. Albumin materiaalin työstö alkoi kuuleman mukaan jo loppuvuodesta 2020, minkä jälkeen pakettia on työstetty kokoon rauhassa. Vaikka välissä on ilmestynyt pino EP-levyjä ja sinkkuja, on aiemmilla julkaisuilla kuultu ymmärtääkseni vain kolme albumille päätyneistä kahdeksasta raidasta. Kova karsinta ja tiukka valintapolitiikka ovat saattaneet sulkea ovet monelta ansiokkaalta siivulta, mutta vastavuoroisesti On the Verge of Chaos on kokonaisuutena väkevä ja ehyt. Kuten otsikko ja kansikuva kertovat, aiheina ovat synkät ja toisinaan lohduttomiksikin käyvät tapahtumat, joita ei voi liiaksi tuoda esiin.

Viimeistään alkuvuodesta 2022 maailma heräsi siihen, että vastakkainasettelun aika oli palannut ryminällä kainalossaan kylmä sota, sekä sen lieveilmiöt. Samaan aikaan kun osa ihmisistä joutuu taistelemaan olemassaolonsa oikeudesta, tekevät hämärät voimat kulisseissa lehmänkauppojaan. Kokonaisia kansoja koskevat päätökset eivät ole heidän omissa käsissään, kun vallasta seonneet haluavat vain lisää valtaa hinnalla millä hyvänsä. Tämän kaiken ja paljon muun kertominen saa Hidden Capacityn turvaamaan deathin ja äärimetallin voimiin. No Place Like Home rähjää mielipuolisen svengaavasti, kun taas Threatened Selfdom jyrkentää kulmaa ja raastaa pinnat entistä pahemmin/paremmin ruvelle.

On the Verge of Chaos on tinkimätön annos raskasta metallia, jonka täyden mahdin ja voiman luonne haastaa kuulijansa. Se lyö silmille, esittää kysymyksiä ja pistää ajattelemaan. Tämä ei ole nättiä, tämä ei ole huipputeknistä matikkamäiskettä, tämä on enemmänkin puhdasta, suoraa ja sydämestä ammuttua tunnetta.

Mika Roth

Ice Exiled: Reset The Sky
Omakustanne

Raskasta ja melodista metallia soittava Ice Exiled niputti viime keväänä sinkkuja Civilization Zero EP:llään. Bändin kyky luovia metallin moninaisissa vesissä toi onnistumisia, eikä yhtye suotta rajoittanut itseään. Samassa yhteydessä lupailtiin debyyttilevyä ja Reset The Sky ehti ilmestyä marraskuun lopulla. EP:n tavoin progehtava metalli saa elää ja kahdeksalla raidalla käytetään monenlaista vaihdetta.

Olin hieman ihmeissäni em. EP:n värikkyydestä, kun raitojen väliin tuntui jäävän suoranaisia rotkoja, mutta niin vain kaikki pikkukiekon kolme biisiä ovat mukana myös pitkäsoitolla. Niiden kavereiksi on mahtunut myös lokakuinen Anthropocentrum-sinkku, ja neljän tutun numeron kavereina kuullaan neljä ’uutta’ raitaa. Epäilen materiaalin syntyneen kuitenkin yksi suurempi kokonaisuus tähtäimessä, sillä suorastaan melodisen kauniiksi äityvä Chained and Bound sekä majesteettisempi Open Fire -avaus täyttävät näppärästi kentän aukkoja, kuroen albumin laitoja lähemmäs toisiaan.

Nimihirviö Anthropocentrum on kuin pienoismalli levyn huimista sfääreistä, sillä tämä sinkkuna neljään ja puoleen minuuttiin typistetty kaunokainen saa nyt loistaa kahdeksan ja puolen minuutin ajan. Annoksessa kuullaan melodista laulua ja rankkaa murinaa, kaunista pianoa ja kivitalon kokoisia kitarariffejä, synien efektiä ja orgaanista mättöä. Salaatti saadaan kuitenkin maistumaan herkulliselle, sillä progehtavia palikoita osataan pinota sovituksen avulla siten, että lopputulema on… suorastaan tarttuva. Melkoista magiikkaa, sanoisin. Akustisemmista osista heijastuspintaa tarinaan hakeva Bloodfeud uskaltaa päästää valon kauneuden herkemmin sisään, tosin lyriikoiden puolella varjoa ja vaaraa riittää kyllä rutkasti.

Reset The Sky on ansiokas albumi, jolla Ice Exiled osoittaa kykynsä. Kahdeksan toisistaan eroavaa kappaletta tekevät asiat tavoillaan ja lopputulos on yhtäältä teosmainen teema-albumi, jolta on kuitenkin vaivatonta irrottaa iskeviä biisejä sinkuiksi.

Mika Roth

Kuona: Uhkakuva
Omakustanne

Tamperelainen Kuona tuli viimeksi vastaan ennen pandemiaa, kuin punkahtavan rokahtavaa metallia superraskaisiin aineksiin yhdistellyt bändi julkaisi terhakan Peak!s EP:n. Uhkakuva-albumin biisimateriaali on kuuleman mukaan kirjoitettu pääasiassa vuosina 2021–2022, eli julkaisuväli ei ole aivan niin dramaattinen, kuin miltä aluksi vaikutti.

Maailma muuttui, Kuona myös, eikä ryhmän ilmaisu ole hioutunut ainakaan popahtavalla tavalla viehättävämmäksi. Terä ja roso ovat lisääntyneet soundihygienian kustannuksella, mikä saa pohtimaan, onko suussa rouskuva sora tarkoituksellista? Niin tai näin, lopputulema toimii ja paperilla pehmeämmiksikin laskettavat palaset ovat karkeaa hiomapaperia. Silkkaa murhaa muistuttaa mm. Slayerin pätkinnästä ja isojen punk-ryhmien kyvystä jalostaa melodioitaan, mutta kaikki tehdään Kuona-kulmalla.

Tätä kirjoitettaessa uusimmaksi sinkuksi nostettu Unensieppaaja on sovitukseltaan kimurantti ja rakenteiltaan lievästi labyrinttimainen kokemus. Trion Mökki-MayheM-sessioissa kasaan työstämissä biiseissä mitään linjoja ei pelata ulos kuvasta, vaikka saatesanoissa mainittu brittipop onkin kuuleman perusteella jäänyt jonnekin punkin, metallin, rockin ja räimeen alle litistymään. Ainoana rallina kuuden minuutin tuolle puolen sinnittelevä Katrina-ankkuri jakaa korttien seassa kieltämättä uuden aallon jokerin, eikä oivan nykivä Kadut ole sekään ruutuasemakaavaa edustava yksilö. Postpunkmaiset osat, action-rock ja hilpeän progeveivauksen osat, plus isosti köörissä huudettu otsikko vetävät kaikki vaunuja omaan suuntaansa, mutta jekku onkin rakenteiden kestävyys ja energioista syntyvä kokonaisuus.

Uhkakuva on rohkea pamaus, joka monen mielestä saattaa painua takarajoista pitkäksi ja sektoreistaan leveäksi. Vaan mikä on 20-luvun puolivälissä enää liikaa, miksi asioita ei voisi tehdä näinkin? Kuona ei ainakaan jää pohtimaan moisia kengänkärkiään tuijotellen. Barrikadi kaatuu komeasti ja Ei mitään voi progeilla paineetta, koska todellisuudessa kaikki ovat osia isosta loppusaldosta.

Mika Roth

Tyrantti: Ihmispyramidi
Nahka-levyt

Lihaa mattoon! kiljui Tyrantti viimekeväisellä sinkullaan ja allekirjoittanut pohti mielessään, että taasko tässä mennään. Neljän vuoden takainen Orjaplaneetta oli kaikkea muuta kuin virheetön palanen 80-luvun ”Judas Priest meets Iron Maiden” -metallia, mutta ainakin trio pisti itsensä peliin 110 prosenttisesti.

Ihmispyramidilla Nahka-Sami, Paha-Tapio ja Henkka nostavat panoksia ja painoluokkaa. En edes lähde pohtimaan, josko tämä on nyt enemmän nahkaheviä tai viiksiheviä, sillä kasarin alkupään melodisen metallin perintö on moisia termejä suurempaa sekä jalompaa. Kaiken ydin on melodioissa, harmonioissa ja sovitusten kautta rakennetuissa tunnelmissa, joissa enemmän on kroonisesti enemmän. Albumin alussa kuullaan tietysti pari sinkkua, joiden imuvoima on kiistaton ja joiden koukut tarttuvat korkealla prosentilla. Kolmannella pitkäsoitollaan Tyrantti on kuitenkin luonut olosuhteet, joissa huomio keskittyy itse asiaan: kappalemateriaaliin ja sen todelliseen voimaan ilman shokkivaikutusta.

A-puolella soivat sinkut ovat täyttä asiaa, mutta mielestäni ensimmäinen sinkkujen ulkopuolinen raita, eli Uusi musta, kertoo vieläkin enemmän itse kokonaisuudesta. Kahdeksaan raitaan ei täytettä mahdu ja reilun 37 minuutin albumi on myös muotonsa puolesta oiva kunnianosoitus menneiden päivien jäteille. Eihän Maidenin ja Priestin legendaarisilla kiekoillakaan huttua ollut, eikä rajattu tila antanut mahdollisuuksia törttöilyille. Jos Rime of the Ancient Marinerin kaltainen mammutti kuultiin levyllä, sille oli syynsä. Tyrantti ei vielä vastaavaa kolossia ole rakentanut, mutta ankkuri Viimeinen portti kirii jo Manowarin rinnalle – hengessä nyt ainakin.

Ihmispyramidi on tunnelmiltaan ja aiheiltaan edeltäjiänsä tummempi sekä totisempi kokonaisuus, jolta voi kuulla myös maailman viimeaikaisten käänteiden kaikuja. Menokenkääkin ujutetaan jalkaan, kun Miestä vahvempaa lyö tallan lautaan ja Rikotaan kaikki jatkaa pullistelua. Totuus on kuitenkin se, että kolmannella kierroksella Tyrantti on nostanut pelinsä tasoa kaikilla merkittävillä sektoreilla. Toimii ja tuntuu.

Mika Roth

Lukukertoja: 236