Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste � Tammikuu 2025

28.01.2025

Denigrate: To the Goddess Unknown
Inverse Records

Niin ne ajat muuttuvat. Vajaa kolme vuotta sitten valittelen kovasti Denigraten albumiv�lien pituuksia, kun sain arvioitavaksi Blackguard-pitk�soiton. Nyt ei moisille sanoille ole sijaa ja viimein rikkoutuu my�s kaava, jossa jokainen Denigrate-albumi ilmestyy omalla vuosikymmenell��n. Tied� vaikka kolmaskin kaunokainen saataisiin puristettua viel� 20-luvulle, mutta ei nyt ahnehdita liikoja, vaan nautitaan t�m�n tumman metallin annos ensin tarkoin.

Nelj�nnen pitk�soiton ilmestymist� pohjustava sinkkuketju k�ynnistyi itse asiassa jo viime kes�n helteill�, kun albuminkin avaava Crystal Rest levitti ensi kertaa suloista pimeytt��n plus kuuden minuutin ajan. Soundi on vuoroin hell�n melodinen ja brutaalin raaka, eiv�tk� termit tahdo pysy� muutosten per�ss�. Mik�li t�ss� ajassa on olemassa en�� mit��n �s��nt�j� metallin saralla, antaa Denigrate pitk�t niille ja tyylill�. B�ndin soundissa voikin kuulla aikakausien rikkaat kerrostumat, siit� voi l�yt�� viitteit� mm. deathin, doomin, post-rockin, progen ja alkuper�isen metallin osista, mutta lopputulema on enemm�n kuin osiensa summa. Denigrate on vapaa luomaan ja tutkimaan, eik� ty�t� j�tet� t�ll� albumilla mill��n tavoin kesken.

Eeppinen ja hetkitt�in suorastaan herkullisen doomahtava The Apparation of One ei nuukaile deathin palasten raastamisessa p��lle seitsem�n minuutin mittaiselle matkalle, melodisen kauneuden ja rankemman puristuksen k�ydess� vuorovetoaan. Viel�kin verkkaisempi, goottilaisesti doomahtavampi ja avarampi on sinkuista uusin, eli Sesame and Lilies, jolla vokalisti Galzi Kallio p��see esittelem��n vokaaliarsenaalinsa ��rip�it�. �Vain� vajaa kolme ja puoliminuuttinen Under Ether taivaltaa reippaammin, tosin nytkin painoa l�ytyy ja sovituksessa ehtii tapahtumaan monenlaista j�nn��.

To the Goddess Unknown jatkaa Blackguardin ty�t�, ja yhdess� n�m� kaksi albumia avaavat b�ndille uuden suunnan ja linjan toimia. Ik�� on jo mittarissa, mutta uusin levy kipuaa k�rkeen b�ndin diskografiassa.

Mika Roth

Garden of Stone: The Grave Mistake
Omakustanne

Garden of Stone on hiljalleen siirtynyt raskaasta rockista yh� selvemmin melodisen metallin vaikutusalueille. Samalla musiikki on jalostunut yh� raskaammaksi ja raskaammaksi, mit� debyyttialbumi The Grave Mistake tuntuu vain alleviivaavan. Toki taivalkin on viel� t�ss� vaiheessa lyhyt, sill� vuonna 2023 muotonsa saanut orkesteri julkaisi Tides of Decay debyytti-EP:ns� vajaa vuosi sitten. Huomioitavaa on my�s se, ett� kyseiselt� EP:lt� albumille ei ole p��stetty ainuttakaan raitaa.

Ensimm�isell� pitk�soitolla soundi on siis ter�v�itynyt ja jyrkentynyt, mutta samaan aikaan esimerkiksi sinkuksi loppukes�st� valittu Waiting for the Light my�s kiistatta groovaa kaiken m�iskeens� keskell�. Liev�� svengi� yll�tt�v�nkin monimuotoisen pinnan alta huokuu my�s albumia viimeisen� pohjustanut sinkku Ode to Rage, jonka yhteydess� progemetallinkaan mainitseminen ei ole yliampuvaa. Garden of Stone osaa kyll� runtata, mutta my�s taitopuolella l�ytyy ja kunnianhimo on terveellisen orastavaa, kun biiseihin on haettu toisistaan poikkeavia kulmia.

Tekstien saralla maailma on tumma ja raa�at soundivalinnat heijastelevat dystooppista tulevaisuutta, jossa tarinan p��henkil� vaeltaa halki tyhjentyneen maailman. Sodan tuulet ovat raastaneet planeetan kierteeseen, joka ei tule kaikella todenn�k�isyydell� p��ttym��n hyvin ihmiskunnan kannalta. Albumia v�lisoittomaisesti rytmitt�v�t Visions of the End ja Paradigm Shift ovat p�iv�kirjamerkint�j� maailmanlopun p�ivist�. Viimeisist� ajoista, jolloin kaikki toivo on jo aikaa sitten kadonnut. Insanityn sulkiessa pitk�soiton saattaa syd�men kohdalta tuntua raskaammalta, kuten pit��kin. Garden of Stone yritt�� tavallaan varoittaa meit� kaikkia, ennen kuin h�m�ryys sulkee kaiken syliins�.

The Grave Mistake on kunnianhimoinen avaus pitk�soittorintamalla, joka samalla haastaa vokalisti Jesse Salon ilmaisun rajoja. Laulussa kuullaankin kaikkea lausunnasta melodisten osien kautta aina kauhuja pursuavaan huutoon asti, sill� kulkeehan kertoja halki viimeisten p�ivien.

Mika Roth

Hand of Juno: Psychotic Banana
Out of Line

Milanolainen metalcore-b�ndi Hand of Juno vastaa koosteen ainoasta ulkomaisesta albumista, joka on samalla italialaisten debyyttilevy. Eik� metalcore ole ainoa ly�m�ase, sill� soundikentt�� laajennetaan ennakkoluulottomasti industrial- ja elektro-vaikutteilla. Nuoruus on voimaa, eik� naisvokalistin moneen taipuvasta laulusta l�ydy moitteen sijaa.

Pari vuotta sitten ilmestynyt debyyttisinkku Right Now on hittibiisi, jonka pohjoisamerikkalaiset vaikutteet eiv�t j�� huomiotta. Melodisuus on selv� �ss� ja tarttuvuus huippuluokkaa. Heti per��n soiva kakkossinkku Destroy The Line lis�� elektronisuden m��r�� ja k��ntyy todelliseksi indu-painajaiseksi, jonka supermoderni soundileikittely menee jo miltei pitk�ksi. Tuskin olen ainoa, joka aistii melodisemmissa paikoissa mm. Evanescencen, mutta parhailta saa lainata, kunhan sen tekee vain tyylill�. Ja tyylikkyytt� t�st� b�ndist� l�ytyy riitt�miin, eik� sit� emmit� k�ytt�� aseena.

Miltei osiinsa kiihdytysvaiheessa pirstoutuva nimibiisi painaa deathcoren ja indun niin tiukkaan muottiin, ett� ainekset ovat kovilla, eik� blastbeatia mukaan tuova Hug My Death j�� pyh�ss� raivossaan varjoon. Huimaa puristusvoimaa osataan kuitenkin my�s hellitt��, toisinaan yll�tt�v�n progehtavien sovitusten suomien ohikiit�vien suvantojen avulla, toisinaan taas vaihtamalla yksinkertaisesti vaihdetta ja fiilist�. Hand of Juno uskaltaakin loikkia raivotautisen j�niksen lailla, mutta n�enn�isen superaggressiivisuuden takana on my�s hyv� annos suunnitelmallisuutta. Kaikki palvelee lopulta albumin suurta kuvaa.

Ent� mik� tuo kuva on, mist� t�ss� on lopulta kyse? En v�it� Psychotic Bananan auenneen tuosta vain, sill� sen ydin on niin monen soundikerroksen alla. Hiljaisella melodisuudellaan miltei brutaalilta tuntuva pianoballadi The End nousee sekin tietysti ��nivallin huipulle, mutta kauneus on l�sn� yh�. Se itse asiassa seuraa kuulijaa halki levyn, riffien lennelless� ja coren ryskyess�. ��rilaitojen v�lill� on usein vain silm�nr�p�ys ja juuri arvaamattomuus tekee albumista ainutlaatuisen, tyylikkyyden silatessa lopputuloksen.

Mika Roth

Heaven-Gemini: Luonnonoikku
Inverse Records

Yhdistely on taitolaji, jonka Heaven-Gemini osoitti hallitsevansa jo vajaan kahden ja puolen vuoden takaisella Dolores EP:ll��n. Ihailin jo tuolloin savolaisten kyky� kokkailla mm. progeisen raskasrockin ja post-metal aineksista uniikkeja ja maistuvia juttuja. EP:n j�lkeen b�ndi on julkaissut nelj� sinkkua, jotka kaikki ovat mahtuneet my�s debyyttipitk�soitolle.

Albumia ei (tietenk��n) avata sinkuilla, vaan nipun pisimm�ll� siivulla. P��lle seitsem�n ja puolen minuutin kellottava Kyynelmyrkky on selke� �ota tai j�t� -testi, mutta samalla mit� rehellisin ja monipuolisin avausraita. Periaatteessa kaikki oleellinen kuullaan jossain muodossa jo nyt. Kimurantit rakenteet, toisiaan haastavat soundit, vokaalien monimuotoisuus, rauhan syv�nteet ja raskaan runtan huiput. Muoto on kunnianhimoinen, sovitus todellista mosaiikkity�t� ja aikamittarin neula vispaa villisti kojetaulussa.

Kuulijan haastamisen j�lkeen koittaa kahden sinkun aika, mutta eih�n t�m�k��n mit��n peruslaskettelua ole. Vangin Dilemma riuhtoo riffi� vasten melodiaa ja ��nikent�n kerroksellisuus paljastaa b�ndin kunnianhimon mittavuuden. Pathomania sallii saumojen menn� hivenen suorempaan ja biisin koukut jauhavat armotta. T�st� eteenp�in tunnelmat vaihtuvat ja teema-albumin tarina l�htee keriytym��n auki. Planeettansa pilannut ihmiskunta ei juuri p��nsilittely� saa, eik� toisaalta ansaitse, mutta Heaven-Gemini ei tarjoa heristelev�� sormea tai pikal��kkeit�. Ensimm�isill� kuuntelukerroilla omaksuttavaa on siin� m��rin, ett� info�hky voi yll�tt��, joten aineksille kannattaa suoda sulamisaikaa.

Kimurantin ja melodisen progemetallin ulottuvuuksista nousee hiljalleen pintaan mm. huomattavasti sinkkuversiotaan pidempi Tinnitus, sek� veike�sti veivaava Presque Vu. Pid�tt�ytyminen suomen kieless� on rohkea siirto, yhten�inen soundimaailma ansaitsee my�s propsit, sill� biisijoukko on reunoiltaan ehyt ja luja. Lopussa kaksiosainen Luonnonoikku-teos nostaa panoksia k�rv�ytt�m�tt� pintaa pilalle, joten kiekko sulkeutuu viel� mukavan nousujohteisesti.

Mika Roth

Hidden Capacity: On the Verge of Chaos
Omakustanne

Kahden hengen metalliprojekti Hidden Capacity soittaa melodista, tikkuista ja samaan aikaan vastustamattoman groovaavaa metallia. Teknisyys on sys�tty kokonaisuudessa tahallaan sivummalle, kun kaikista soittimista vastaava Lauri R�tti ja vokaalit hoitava Mika Rajala ajavat metalliaan kaaoksen partaalle. Soundihygienia voi olla toisille merkityksellist�, mutta nyt keski�ss� on orgaanisen groovaava tunne, raudan maku suussa.

Hidden Capacity on pist�nyt ulos pienjulkaisuja vuodesta 2020 l�htien ja verkon puolelta l�ytyykin huima m��r� kuultavaa. Albumin materiaalin ty�st� alkoi kuuleman mukaan jo loppuvuodesta 2020, mink� j�lkeen pakettia on ty�stetty kokoon rauhassa. Vaikka v�liss� on ilmestynyt pino EP-levyj� ja sinkkuja, on aiemmilla julkaisuilla kuultu ymm�rt��kseni vain kolme albumille p��tyneist� kahdeksasta raidasta. Kova karsinta ja tiukka valintapolitiikka ovat saattaneet sulkea ovet monelta ansiokkaalta siivulta, mutta vastavuoroisesti On the Verge of Chaos on kokonaisuutena v�kev� ja ehyt. Kuten otsikko ja kansikuva kertovat, aiheina ovat synk�t ja toisinaan lohduttomiksikin k�yv�t tapahtumat, joita ei voi liiaksi tuoda esiin.

Viimeist��n alkuvuodesta 2022 maailma her�si siihen, ett� vastakkainasettelun aika oli palannut rymin�ll� kainalossaan kylm� sota, sek� sen lieveilmi�t. Samaan aikaan kun osa ihmisist� joutuu taistelemaan olemassaolonsa oikeudesta, tekev�t h�m�r�t voimat kulisseissa lehm�nkauppojaan. Kokonaisia kansoja koskevat p��t�kset eiv�t ole heid�n omissa k�siss��n, kun vallasta seonneet haluavat vain lis�� valtaa hinnalla mill� hyv�ns�. T�m�n kaiken ja paljon muun kertominen saa Hidden Capacityn turvaamaan deathin ja ��rimetallin voimiin. No Place Like Home r�hj�� mielipuolisen svengaavasti, kun taas Threatened Selfdom jyrkent�� kulmaa ja raastaa pinnat entist� pahemmin/paremmin ruvelle.

On the Verge of Chaos on tinkim�t�n annos raskasta metallia, jonka t�yden mahdin ja voiman luonne haastaa kuulijansa. Se ly� silmille, esitt�� kysymyksi� ja pist�� ajattelemaan. T�m� ei ole n�tti�, t�m� ei ole huipputeknist� matikkam�iskett�, t�m� on enemm�nkin puhdasta, suoraa ja syd�mest� ammuttua tunnetta.

Mika Roth

Ice Exiled: Reset The Sky
Omakustanne

Raskasta ja melodista metallia soittava Ice Exiled niputti viime kev��n� sinkkuja Civilization Zero EP:ll��n. B�ndin kyky luovia metallin moninaisissa vesiss� toi onnistumisia, eik� yhtye suotta rajoittanut itse��n. Samassa yhteydess� lupailtiin debyyttilevy� ja Reset The Sky ehti ilmesty� marraskuun lopulla. EP:n tavoin progehtava metalli saa el�� ja kahdeksalla raidalla k�ytet��n monenlaista vaihdetta.

Olin hieman ihmeiss�ni em. EP:n v�rikkyydest�, kun raitojen v�liin tuntui j��v�n suoranaisia rotkoja, mutta niin vain kaikki pikkukiekon kolme biisi� ovat mukana my�s pitk�soitolla. Niiden kavereiksi on mahtunut my�s lokakuinen Anthropocentrum-sinkku, ja nelj�n tutun numeron kavereina kuullaan nelj� �uutta� raitaa. Ep�ilen materiaalin syntyneen kuitenkin yksi suurempi kokonaisuus t�ht�imess�, sill� suorastaan melodisen kauniiksi �ityv� Chained and Bound sek� majesteettisempi Open Fire -avaus t�ytt�v�t n�pp�r�sti kent�n aukkoja, kuroen albumin laitoja l�hemm�s toisiaan.

Nimihirvi� Anthropocentrum on kuin pienoismalli levyn huimista sf��reist�, sill� t�m� sinkkuna nelj��n ja puoleen minuuttiin typistetty kaunokainen saa nyt loistaa kahdeksan ja puolen minuutin ajan. Annoksessa kuullaan melodista laulua ja rankkaa murinaa, kaunista pianoa ja kivitalon kokoisia kitarariffej�, synien efekti� ja orgaanista m�tt��. Salaatti saadaan kuitenkin maistumaan herkulliselle, sill� progehtavia palikoita osataan pinota sovituksen avulla siten, ett� lopputulema on� suorastaan tarttuva. Melkoista magiikkaa, sanoisin. Akustisemmista osista heijastuspintaa tarinaan hakeva Bloodfeud uskaltaa p��st�� valon kauneuden herkemmin sis��n, tosin lyriikoiden puolella varjoa ja vaaraa riitt�� kyll� rutkasti.

Reset The Sky on ansiokas albumi, jolla Ice Exiled osoittaa kykyns�. Kahdeksan toisistaan eroavaa kappaletta tekev�t asiat tavoillaan ja lopputulos on yht��lt� teosmainen teema-albumi, jolta on kuitenkin vaivatonta irrottaa iskevi� biisej� sinkuiksi.

Mika Roth

Kuona: Uhkakuva
Omakustanne

Tamperelainen Kuona tuli viimeksi vastaan ennen pandemiaa, kuin punkahtavan rokahtavaa metallia superraskaisiin aineksiin yhdistellyt b�ndi julkaisi terhakan Peak!s EP:n. Uhkakuva-albumin biisimateriaali on kuuleman mukaan kirjoitettu p��asiassa vuosina 2021�2022, eli julkaisuv�li ei ole aivan niin dramaattinen, kuin milt� aluksi vaikutti.

Maailma muuttui, Kuona my�s, eik� ryhm�n ilmaisu ole hioutunut ainakaan popahtavalla tavalla vieh�tt�v�mm�ksi. Ter� ja roso ovat lis��ntyneet soundihygienian kustannuksella, mik� saa pohtimaan, onko suussa rouskuva sora tarkoituksellista? Niin tai n�in, lopputulema toimii ja paperilla pehme�mmiksikin laskettavat palaset ovat karkeaa hiomapaperia. Silkkaa murhaa muistuttaa mm. Slayerin p�tkinn�st� ja isojen punk-ryhmien kyvyst� jalostaa melodioitaan, mutta kaikki tehd��n Kuona-kulmalla.

T�t� kirjoitettaessa uusimmaksi sinkuksi nostettu Unensieppaaja on sovitukseltaan kimurantti ja rakenteiltaan liev�sti labyrinttimainen kokemus. Trion M�kki-MayheM-sessioissa kasaan ty�st�miss� biiseiss� mit��n linjoja ei pelata ulos kuvasta, vaikka saatesanoissa mainittu brittipop onkin kuuleman perusteella j��nyt jonnekin punkin, metallin, rockin ja r�imeen alle litistym��n. Ainoana rallina kuuden minuutin tuolle puolen sinnittelev� Katrina-ankkuri jakaa korttien seassa kielt�m�tt� uuden aallon jokerin, eik� oivan nykiv� Kadut ole sek��n ruutuasemakaavaa edustava yksil�. Postpunkmaiset osat, action-rock ja hilpe�n progeveivauksen osat, plus isosti k��riss� huudettu otsikko vet�v�t kaikki vaunuja omaan suuntaansa, mutta jekku onkin rakenteiden kest�vyys ja energioista syntyv� kokonaisuus.

Uhkakuva on rohkea pamaus, joka monen mielest� saattaa painua takarajoista pitk�ksi ja sektoreistaan leve�ksi. Vaan mik� on 20-luvun puoliv�liss� en�� liikaa, miksi asioita ei voisi tehd� n�inkin? Kuona ei ainakaan j�� pohtimaan moisia keng�nk�rki��n tuijotellen. Barrikadi kaatuu komeasti ja Ei mit��n voi progeilla paineetta, koska todellisuudessa kaikki ovat osia isosta loppusaldosta.

Mika Roth

Tyrantti: Ihmispyramidi
Nahka-levyt

Lihaa mattoon! kiljui Tyrantti viimekev�isell� sinkullaan ja allekirjoittanut pohti mieless��n, ett� taasko t�ss� menn��n. Nelj�n vuoden takainen Orjaplaneetta oli kaikkea muuta kuin virheet�n palanen 80-luvun �Judas Priest meets Iron Maiden� -metallia, mutta ainakin trio pisti itsens� peliin 110 prosenttisesti.

Ihmispyramidilla Nahka-Sami, Paha-Tapio ja Henkka nostavat panoksia ja painoluokkaa. En edes l�hde pohtimaan, josko t�m� on nyt enemm�n nahkahevi� tai viiksihevi�, sill� kasarin alkup��n melodisen metallin perint� on moisia termej� suurempaa sek� jalompaa. Kaiken ydin on melodioissa, harmonioissa ja sovitusten kautta rakennetuissa tunnelmissa, joissa enemm�n on kroonisesti enemm�n. Albumin alussa kuullaan tietysti pari sinkkua, joiden imuvoima on kiistaton ja joiden koukut tarttuvat korkealla prosentilla. Kolmannella pitk�soitollaan Tyrantti on kuitenkin luonut olosuhteet, joissa huomio keskittyy itse asiaan: kappalemateriaaliin ja sen todelliseen voimaan ilman shokkivaikutusta.

A-puolella soivat sinkut ovat t�ytt� asiaa, mutta mielest�ni ensimm�inen sinkkujen ulkopuolinen raita, eli Uusi musta, kertoo viel�kin enemm�n itse kokonaisuudesta. Kahdeksaan raitaan ei t�ytett� mahdu ja reilun 37 minuutin albumi on my�s muotonsa puolesta oiva kunnianosoitus menneiden p�ivien j�teille. Eih�n Maidenin ja Priestin legendaarisilla kiekoillakaan huttua ollut, eik� rajattu tila antanut mahdollisuuksia t�rtt�ilyille. Jos Rime of the Ancient Marinerin kaltainen mammutti kuultiin levyll�, sille oli syyns�. Tyrantti ei viel� vastaavaa kolossia ole rakentanut, mutta ankkuri Viimeinen portti kirii jo Manowarin rinnalle � hengess� nyt ainakin.

Ihmispyramidi on tunnelmiltaan ja aiheiltaan edelt�ji�ns� tummempi sek� totisempi kokonaisuus, jolta voi kuulla my�s maailman viimeaikaisten k��nteiden kaikuja. Menokenk��kin ujutetaan jalkaan, kun Miest� vahvempaa ly� tallan lautaan ja Rikotaan kaikki jatkaa pullistelua. Totuus on kuitenkin se, ett� kolmannella kierroksella Tyrantti on nostanut pelins� tasoa kaikilla merkitt�vill� sektoreilla. Toimii ja tuntuu.

Mika Roth

Lukukertoja: 1506