Omakustannealbumit – Tammikuu 2025
Anna Penttilä: Yksisarvisen kuukautiset
Anna Penttilän vajaan kolmen vuoden takainen Puunhalaaja tuli joululomilla vastaan, kun kävin levyhyllyjäni pyhien rauhassa lävitse. Laulaja/lauluntekijän uniikki näkemys folkpopista sai yhä hymyilemään paremmalla tavalla ja näiltä pohjin oli helppoa tarttua myös Penttilän uuteen levyyn.
Penttilä julkaisi ensimmäiset esikoisensa jälkeiset sinkut jo kesällä 2023 ja ne kaikki on koottu toiselle pitkäsoitolle. Albumin avaaja Pilvissä mökki kiitää on ravistavan kaunis pikkupainajainen, jonka osat hakeutuvat nätisti kohdilleen ja pelikenttä käy samalla tutuksi. Elektroniset tapetit ovat syrjäyttäneet folkin orgaanisuutta, mutta Penttilän leikittelevä laulu ja lausunta pitävät kyllä rajavyöhykkeet yhä sumeina. Samoissa hämyisissä elektroindiepopin tunnelmissa keikkuu myös kakkossinkku Eläimellistä, jonka vetoisa svengi ja pistelevät tekstit luovat melkoisen kontrastin. Penttilä tykkää sanoillaan tyrkkiä edelleen herkkiin kohtiin, mutta sävyisämpi musiikin muoto pehmentää – ja toisaalta taas korostaa – vaikutusta.
Kaikkein riisutuimmillaan ilmaisu on niin minimalistista, että vähät elementit päätyvät tietysti armottoman suurennuslasin alle, vaan eipä tuokaan ole ongelma. Oikeastaan syyni toimii lähes poikkeuksetta artistin eduksi, sillä jokainen pikkupalanen vaikuttaa tarkoin punnitulta. Suutelen vierasta kalaa pulahtelee somasti lammessaan ja edes luuvitosen voimaan luottava Nyrkkimummo ei sorru brutaalin voimankäyttöön, musiikin saralla nyt ainakaan. Pienet palaset piirileikkivät kuulijan ympärillä ja jopa suruisista mosaiikeista rakentuva Lastenkoti on jotenkin kummalla tavalla lohduttava tuokio.
Yksisarvisen kuukautiset on eriskummallinen albumi, jonka peilaavat pinnat toisinaan tummentavat, vääristävät, kirkastavat ja muljauttelevat heijastuksiaan milloin mitenkin. Alun kulttuurishokin jälkeen huomasinkin viihtyväni oudon elektronisen satukummajaisen seurassa aina vain paremmin sekä pidempään.
Mika Roth
Jesús DeLorean Väisänen: The Quintessential Jesús DeLorean Väisänen
Kumpikin kulmakarvani taisi kohota aika korkealle, kun luin
Jesús DeLorean Väisänen -yhtyeen debyyttialbumin saatekirjettä ensikertaa. Kun bändi lupaa olevansa kasaripopin kvintessentiaalinen kankunkeinuttaja, sekä pervodiskon helakanpunainen paroni, on todistusaineistoa aiheellista pinota enemmänkin esiin. Pukeudutaanpa siis Moroder-viiksiin, Top Gun -peililaseihin, Atari-paitaan, vahvoihin perusväreihin, ja lähdetään matkaan.
Joillekin siunatuille disko on enemmän kuin tapa elää, se on enemmän kuin vain yksi aikakausi. En lähde arvailemaan, kuinka tosissaan tässä ollaan, mutta bändin kolmikkoa tuntuu sitovan yhteen ainakin vahvat kimallelangat. Laulusta ja sangen satunnaisesta huuliharpusta vastaava
Jesús DeLorean Väisänen, syna/kitara/nauha-mestari
Toy Boy Tommiska ja vokalisti/samplaaja
Tiki Bar Tirronen eivät ainakaan himmaile, säästele ja/tai pelaa pallojaan lyhyeksi.
Hot Pantz pamahtaa vaarallisen lähelle eräitä hittejä,
Roberton flirtti italojunttadiskon kanssa ei jätä ässiään pimentoon ja ankkuriksi sysätty hittibiisi
Ride (Hung Like Mussolini) kuunaa pöydän takuuvarmasti puhtaaksi.
Muoto on siis kohdillaan ja mojomittarin neula hakeutuu kroonisesti kohti kaakkoa, vaan kuinka tämä kaikki toimii ja säkenöi albumimitassa? Miehisempään mörinään vaihtelua tuova
Do You Believe? on sopua muassaan tuova balladi, joka uskaltaa olla pienemmin nätimpi. Paketin kokonaismitta painuu yli kolmen vartin ja tuo jos mikä aiheuttaa lievää turnausväsymystä, etenkin kun sinänsä menevän säksätyksen ja toimivan taonnan väleihin ei tarjota juuri muita hengähdystaukoja. Soundien ja efektien saralla trio osoittaa soundialkemiansa voiman, mutta materiaalin potentiaalin hyödyntäminen etenkin kokonaisuutena jää mielestäni vaatimattomaksi.
Paronin diskobuutsien kannat ovat kuitenkin kulmiltaan kunnioitettavan jyrkät ja etenkin sinkkuannoksina nautittuna The Quintessential Jesús DeLorean Väisänen iskee kuin miljoonasivuinen peilipallo. Nyt vain diskolaboratoriossa puurtamaan arvokkaan jalostustyön parissa, niin kyllä se siitä.
Mika Roth
Kas Kan: En pelkää enää mitään
Rovaniemeltä käsin operoiva
Kas Kan kävi allekirjoittaneelle tutuksi vajaa vuosi sitten, kun törmäsin onnekseni elektronista ja kokeellista musiikkia luovan artistin
Laskoksia-sinkkuun. Kyseinen kappale ei ole mahtunut mukaan pitkäsoitolle, joka on saatesanojen mukaan korostetun teemallinen studiokokonaisuus. Albumin teemana on oman identiteetin ympärillä hapuilu ja tien etsintä epäilyksen varjoineen, masennuksen laaksoineen, sekä onneksi myös valoisampine hetkineen.
Kas Kan luo erittäin elokuvamaisia ja samaan aikaan hauraita äänimaisemia, joissa äänten voimakkuudet, keskenään osin kilpailevat elementit ja säästeliäät rytmit luovat äänikudoksia. Monesti äänet eivät ole ns. puhtaita ja suoria, kun eri tavoin efektoidut sekä filtteröidyt palaset rakentavat isoa kuvaansa kärsivällisesti. Vokaalit on usein upotettu niin syvälle elektronisiin äänipilviin, että sanoja saa kuunnella antennit herkkinä. Olisinkin kaivannut liitteeksi lyriikoita, koska sanoilla on selvästi poikkeuksellisen paljon voimaa ja merkitystä.
Albumin avaava
Kun löydän tyhjyyteen tarkoituksen pirskottelee sattumanvaraisia palasia pohjien ylle, kaaoksen voimien repiessä todellisuuden kankaisiin hellästi aukkoja. Levyn sulkeva
Tähdet palaa kun niitä katsotaan on puolestaan ehyempi, tiiviimpi ja hallitumpi äänten pilvi, mikä tietysti heijastaa kertojan matkaa sekä muuntumista. Oma paikka on löydetty ja tien myötä rauhakin saavutettu. Matkan varrella
Ote vihjaa melodiallaan pop-koukkujen luonnistuvan, jos moiset vain palvelevat tarkoitusta. Kauneuden kaltevilla pinnoilla kiitää myös sinkuista vanhin
Ei mulle. Alkuun en ymmärtänyt, miksi
I Know What saa rikkoa kielikentän. Ehkäpä vastaus löytyy sanoista, niiden voimasta ja mahdista.
Albumi on henkilökohtainen teos, jolla Kas Kan puhdistaa sieluaan ja käy läpi vaikeita asioita. Melankolia on monesti läsnä, mutta lohduttomaksi en levyä silti koe. Ennemminkin se on kaikessa kiireettömyydessään ja itseään selittelemättömissä äänikentissään jopa kaunis.
Mika Roth
Katoaja: What We Witness
Helsinkiläinen progemetalliyhtye
Katoaja on ollut toiminnassa vuosikymmenen alusta ja viime vuonna ryhmän kolme ensimmäistä virallista sinkkujulkaisua pääsivät maailmalle. Nyt sinkut on koottu yhteen debyyttialbumille, joka korkataan komeasti debyyttisinkku
Nothing And Nothing Moren voimin. Eikä tässä kumarrella ketään, sillä avausraita ylittää oitis kymmenen minuutin rajapyykin. Avainkysymys kuuluukin: mihin asti progeilu saa kasvaa?
Havaintojeni perusteella proge, ja etenkin progemetalli, kuuluvat poikkeuksellisen vahvasti mielipiteitä jakaviin genreihin. Ken rakastuu kimurantimpaan muototyöhön, hän tekee sen usein täydellä voimalla, kun taas negatiivisesti asiat kokevat tuovat mielipiteensä yhtä palavasti esiin. Katoajan tapauksessa bändi ei ole sulkenut tieltään ainuttakaan ovea ja reittiä, vaan What We Witness on progemetallin saralla täyttä asiaa alusta loppuun. Melodisuus on runsaan rikasta, kitara ja koskettimet saavat vuoroin nousta parrasvaloihin ja yhteistyö vokaalien kanssa on ongelmatonta. Rytmiryhmänkin työtä voi vain ihailla. Monisyistä, monitahoista ja monipuolista kaikin tavoin, eikä luomummin hoidettu äänitys ainakaan heikennä iskuvoimaa.
Albumi on vahva kokonaisuus, joka toimii terhakkaasti tässä muodossa ja biisijärjestyksessä. Puolivälin jälkeen soiva instrumentaalinen nimibiisi ravistelee osuen spektrin rankimpaan laitaan, kun taas heti perään kuultava
Stoic luo tilansa eteerisemmin, lähes ambientin keinoin. Kontrasti on myös melkoinen, kun
The Sinking Cathedral antaa ensin grooven purra ja funkahtavien palojen lonksua. Aikakaudet rypyttyvät veikeästi
Nangijalan harmonioissa ja kuusarisissa teemoissa, eikä biisiparilla tunnu ensin olevan riittävästi yhteistä rajaa. Tilanne kuitenkin muuttuu ja kuva eheytyy kuuntelukertojen karttuessa.
Katoaja ei kompromisseja tee eikä tekemisiään suotta selittele. What We Witness tulee näin jakamaan mielipiteitä varmasti, vaan onneksi täällä jokaisella on oikeus moiseen. Ankkurina soiva
The Source summaa kaiken kuullun uskaltamalla olla vuoroin melodinen, herkkä, räväkkä ja arvaamaton.
Mika Roth
Lempivärit: Tehkää jotakin!
Lempivärit on kyllä loistava nimi, sillä jokaiseltahan löytyvät lempivärit – nimenomaan monikossa. Lempeästi kantaaottavaa progefolkia esittävä yhtye julkaisi sinkkuketjun summanneen debyyttialbuminsa itse asiassa jo viime kesänä, mutta ainahan tilaa löytyy oivasti sanan säilää heiluttavalle debytantille. Eikä tämä ole vain alku-uran tekemisiä yhteen haaliva levy, vaan kaikkea sitovat yhteen useammatkin linjat ja langat.
Aiemmin
FairTrad.-nimisenä toiminut bändi on ruuvannut soundinsa kohdilleen ja korva lepää pääosin akustisten soitinten luomissa äänimaisemissa. Eivätkä ne mitään mahdottoman kansallisromanttisia maisemia ole, vaikka niissä kuuleekin positiivisella tavalla suomalaisuuden sekä pohjoisen hengen. Maailma on muutosten kourissa ja etenkin
Matkalla pohjoiseen näkee ikävää ympärillämme, tyrkkien samalla omatuntoa.
”Kai joku jää auttamaan”, kun liian kiireinen kertoja sivuuttaa huono-onnisemmat.
Ratkaisu kehottaa taas ironisesti sulkemaan silmät ilmastonmuutoksilta ja muilta harmituksilta.
Bändi osaa yhtäältä luoda syviä, puhuttelevia ja monisyisiä kappalerakenteita, eikä se emmi iskeä sanan säilällä – tai oikeammin sotavasaralla – kun viestin halutaan saavuttavan vastaanottajan. Neljän vokalistin voimalla signaaleihin saadaan runsaasti vivahteita ja tekstienkin puolella ryhmä hallitsee useamman tavan vaikuttaa. Tehkää jotakin! huutaa otsikko, kenties hivenen itseäänkin komentaen. Me kaikki olemme meitä, kansat ja massat koostuvat yksilöistä, mutta ei tämä onneksi silkkaa madonlukua ole.
Meidän vain tämä laulu muistuttaa positiivistenkin voimien vaikuttavan maailmassa, jossa on tilaa myös lämmölle.
Maailma on monimutkainen ja sotkuinen paikka, jossa kaikkia värejä ja sävyjä voi olla toisinaan haastavaa erottaa toisistaan. Asioita kelpaa kuitenkin pohtia, kun ukulelebasso keikkuu matalilla aalloilla ja arjen juttuja pohditaan folkisti moninaisten puhaltimien ja kielisoitinten avulla. Ankkuri
Entä jos jättää mukavasti kysymyksiä ilmoille, raottaen samalla mahdollisuuksia paremmalle huomiselle.
Mika Roth
Päivä: Tupajumi
Päivä-yhtyeen Tupajumi on albumi, joka ei tahdo oikein tyylinsä puolesta asettua – ja siihen on syynsä. Levy itsessään on jo pienoinen ihme, sillä saatesanojen mukaan se on sävelletty, sovitettu ja äänitetty yhden vuorokauden aikana. Miksi kukaan tekisi moista, mitä vikaa on kunnon pohjavalmisteluissa, onko tämä jotain näyttöä ja/tai brassailua? Vastaukseksi tarjotaan vain yhtyeen perustajan ja levyn tuottajan
Jaakko Kiesiläisen haavetta ”albumi päivässä”, joka on nyt päätetty toteuttaa.
Aika on siis ollut rajattua ja nähtävästi studiossa on päätetty pistää narulle kaikenlaista käsillä ollutta materiaalia. Äänessä ovat oletettavasti samat heput ja soittotaitoa selvästi löytyy riittämiin, koska eri soittimista on saatu taiottua ulos hyvinkin erilaisia tunnelmia, fiiliksiä ja rakennelmia. Eli yhtenäistä albumikokonaisuutta on turha odottaa, kun genreilotulitus antaa jokaisen – siis ihan jokaisen – kukan kukkia. Ryhmä on päästänyt luovuuden hepat vapaiksi ja jälki on kauniisti sanottuna vaihtelevaa, mutta mistä aloittaa – kuinka yrittää kuvailla dalimaista äänikenttää edessään?
Esimerkiksi iskelmän, rockin ja tanssilavapumppauksen samaan paattiin sullova
Pirates of the Karibian on hilpeä kertomus kaukokaipuusta, kun taas härskisti apulantaileva
ötökkä laulu räyhää punkahtavasti ja hurmaa stemmojen uu-uuuu-huhuiluilla. Hymy hiipii suupieleen, ei sille mitään voi. Progesti mutkitteleva
Mä jumitan ei taas juutu niin millään, vaan antaa pohjien svengata ja rokkivaihteen rusahdella laatikossa. Albumi avataan rohkeutta korostaen
Yksin-siivulla, joka kaihoilee hiljaa lähes neljän minuutin ajan. Nyt pitää ottaa happitauko ja levätä hetki sohvalla.
Tupajumi on jotain laboratorion sammiosta ulos kömpinyttä, joka ei ole jäänyt tuvan sisään, eikä jumita mitenkään, missään ja koskaan.
4.25 julistaa albumin valmistuneen aamuyön aikaan, mutta jo
Mä jumitan rockmetalloinnin kohdilla allekirjoittanut oli kääntynyt, vai pitäisikö sanoa päivittynyt. Kahdeksan oikeaa raitaa, osapuilleen yhtä monta tyyliä ja yksi (suuruudenhullu) visio, se riitti tällä erää.
Mika Roth
Ravencrown: Relive the Imagination
Ravencrown-nimen takaa löytyy monessa bändissäkin vaikuttanut ja vaikuttava
Markus Jussila, jonka
Fallen-sooloprojekti oli monesti esillä Desibeli.netissä reilu vuosikymmen sitten. Bändeistä
Mournful Lines on myös tuttu vieras, jonka metalli soi isona ja voimallisena. Ravecrown asettuu monilta kohdin noiden kahden laidan väliin, korostaen tummempia ja tunnelmallisempia linjoja. Jotkut voisivat liittää kuvaaviin termeihin gootti-sanankin, mutta omaan korvaan tämä on enemmänkin pohjoista melankoliaa pohjoisella tavalla.
Relive the Imagination summaa monella tapaa kaikkea tähän mennessä tapahtunutta, sillä Jussila on käynyt läpi pöytälaatikoitaan tositarkoituksella. Siinä missä Fallen ei koskaan julkaissut virallista albumia aloittaa tuore projekti aivan toisenlaisella askelluksella. Jouluksi linjoille saatu debyyttisinkku
Sorrow on koulukiusatusta kertova rockmetallipalanen, josta ei ainakaan pisteliäisyyttä jää puuttumaan. Samoin historian sivuilta saapuu Fallenin melkein ilmestyneelle pitkäsoitolle päätynyt
I Feel the Emptiness, jonka akustisesti vahvistetussa melankoliassa kaiho soi ja surumielisyys kukkii täydessä punassaan.
Ja kun punaan päästään, niin onhan avauksena soiva
From the Moment aika tyylipuhdasta goottimetallointia 00-luvun jättien tapaan. Vaikutteissa
HIM lienee peitonnut kestosuosikki
Katatonian, mutta biisi toimii kaikilla sylintereillään ja kunnioittaa perintöään. Muutenkin tyylikirjo tahtoo ulottua kaukaisiin päiviin, mikä on osin selitettävissä materiaalin osittaisesti plus kymmenen vuoden iästä. Ankkuri
My Sweet Serpentine posauttaa myös sellaiset charonitjapoisonblackit tiskiin, ettei Villen Valoa edes ehdi etsiä, mutta nytkin lopputulema lunastaa jo monesti käytetyn reitin rasitukset.
Relive the Imagination on katsaus menneeseen niin tyylinsä, soundiensa kuin pitkälti itse materiaalinkin puolesta. Hartiapankin asettamat rajoitteet kuuluvat, tai oikeammin jäävät kuulumatta soundeissa, jotka olisivat kaivanneet ympärilleen enemmän tilaa, massaa ja samaan aikaan myös avaruutta. Mielenkiintoista on myös nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu ja mihin esikoinen johtaa.
Mika Roth
Tahtipeikko ja Keiju: Lohikäärmeen pakkolasku
Tahtipeikko ja Keiju -nimen takaa löytyvät satukirjailija
Päivi Tuulikki Koskela ja laulaja-lauluntekijä
Mikko Koskela. Aviopari luo yhdessä lastenmusiikkia, jossa otetaan kantaa ja uskalletaan tehdä asioita piristävän persoonallisesti. Moni saattaa katsella hiukan kulmiensa alta, kun puhe on ’pelkästä’ lastenmusiikista, vaan unohtakaa moiset aatokset. Lohikäärmeen pakkolasku on tarkemmankin nuuskinnan kestävä levy, jonka oivaltavan nokkelat ja toimivat tekstit sattuvat olemaan hieman lapsekkaammat.
Musiikin lämmön merkitystä ei voi koskaan korostaa riittävästi, etenkin kun iso osa musiikkikentästä tahtoo tässä maailmanajassa synkistellä ja murjotella. Eikä siinä mitään, kaikille on tilaa, mutta Tahtipeikko ja Keiju luottavat musiikissaan orgaaniseen voimaan ja sydämestä kumpuavaan lämpöön.
Kuovinpoika Tero svengaa vetävästi, kun akustinen kitara, viulu ja sello luonnostelevat tarinan taustoja. Vielä tiukempaa välitystä sovitetaan rattaisiin, kun
Vompatti Rock ottaa sähkökitaran ja hyödyntää taiten lapsikuoron kykyä heittäytyä tilanteeseen. Peruspalikoita ehkä, mutta kylläpä syntyy korkea ja komea pino, sanoisin.
Eikä meno tietenkään silkkaa pikaloikintaa ole, vaan tälläkin levyllä sävyt saavat ulottua myös siniseen laitaan.
Nimetön nalle on melankoliaa tihkuva kertomus nallesta, joka etsii ja etsii nimeään, mutta lopputuleman käydessä iloiseksi myös musiikki siirtyy rohkeasti hilpeämpään laitaan. Tekstien puolella tarinaniskeminen onnistuu myös ensiluokkaisesti ja esimerkiksi
Lohikäärmeen pakkolasku sovittaa reiluun kolmeen minuuttiin pienen novellin verran tapahtumia. Kantaa otetaan kun
Roskakaaos muistuttaa karkkipapereidenkin kuuluvan roskikseen ja tietysti
Kirjat ovat kivoja aina.
Tahtipeikko ja Keiju osaavat puhaltaa folkahtavaan poppiin eloa, eikä isompikaan soitinkaarti tuki millään tavoin satumaisia äänimaisemia. Albumina Lohikäärmeen pakkolasku on monipuolinen, tasapainoinen ja taiten rakennettu, vaikka suurin osa kappaleista ei kellota edes kolmea minuuttia. Nyt jos koska vähemmän onkin enemmän.
Mika Roth
Lukukertoja: 335