The National: Rome

Ikuinen kaupunki on innoittanut ihmisiä aikojen alusta. Jälleen mainiossa nousukiidossa oleva The National esiintyi Roomassa kesäkuussa ja tuoreelle keikkatallenteelle tarttui ison biisipinon lisäksi melkoiset määrät energiaa. Yhtye on tunnettu settilistojensa toisinaan yllättävistäkin numeroista, mutta kyllä Roomassa myös tuttuja ja ’isoja’ kappaleita kuultiin yllin kyllin. 21 biisiä, 100 minuuttia ja lukematon määrä tunteita.

4AD

The National on kannuksensa jo monesti ansainnut livebändi, jonka soitossa riittää energiaa, sävyjä ja vivahteita. Edellinen livealbumi ilmestyi reilu viisi vuotta sitten, mutta siinä missä niin ikään massiivinen Juicy Sonic Magic oli kooste useammasta keikasta, on Rome selvästi ehyempi kokonaisuus. Nyt ei kuulla samoista biiseistä kaksia versioita, vaan fokus on yhdessä hetkessä, yhdessä illassa. Näin nostan Romen bändin kaikkien aiempien livealbumeiden kärkeen, sillä palasten on pitänyt tekeytyä ja kehittyä rauhassa, minkä Boxer Live in Brussels harmillisesti kuusi vuotta sitten osoitti.

Siinä missä monet isoiksi kasvaneet bändit tahtovat menettää palasia räiskyvyydestään ja positiivisesta arvaamattomuudestaan, tuntuu The National olevan miltei täysin ajan hampaiden saavuttamattomissa. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kappaleita uskalletaan nyt (viimein) puskea pidemmälle keikkatilanteissa. The National myös käyttää edelleen soundcheckejään uuden materiaalin työstöön, improvisointiin ja rajojensa kauemmas työntämiseen, mikä on tunnusomaista yleensä huomattavasti nuoremmille ryhmille. Nälkää riittää ja jano on yhä enempään, etenkin näin pandemian jälkeisessä maailmassa.

Vokalisti Matt Berningerin persoonallisesta lauluäänestä ja tyylistä voi olla montaa mieltä, mutta bändinsä keulilla herra on ainoa kuviteltavissa oleva vaihtoehto. Berningerin rinnalla ovat olleet alusta asti veljesparit Devendorf ja Dessner, joten kimppasoiton tiukkuus on tuskin kenellekään yllätys. Samoin vuodesta 2007 mukana olleet kiertuemuusikot Ben Lanz ja Kyle Resnick ovat jo aikaa sitten löytäneet paikkansa, mutta rutiinin harmaudesta seitsikkoa ei pääse koskaan syyttämään.

Rooman keikka avataan hiukan vanhemmalla numerolla, eikä Runaway ole ehkä niitä kaikkein ilmeisimpiä siivuja vuoden 2010 High Violet -albumilta, mutta tunnelmallinen siivu rakentaa oivasti tilannetta ja kun on aika siirtyä uudempaan materiaaliin, on kaikki valmista moiseen toimintaan. The First Two Pages of Frankenstein -albumin sinkuista Eucalyptus iskee juuri kuten pitää ja Tropic Morning News painaa tallaa syvemmälle lautaan, mutta keikkatilanteessa menopalat löytävät ehkä vieläkin paremmin palasensa. Rauhallisempi New Order T-Shirt on myös oiva vahvistaja keikan alussa.

Todelliset mammuttikappaleet odottavat kuitenkin huomattavasti tuonnempana ja ehkä hiukan yllättäenkin bändin toiselta pitkäsoitolta löytyvä Murder Me Rachael potkii tuimasti itseään eteenpäin. 00-luvun angstia ei tarvitse kuitenkaan houkutella isoilla verkolla esiin, sillä se tuntuu virtaavan edelleen aivan pinnassa. Rauhallisempaa laitaa edustavat Fake Empire ja Terrible Love saavat aikaiseksi isoäänistä yhteislaulua, kun taas The System Only Dreams in Total Darkness nykii livenä kimppalaulut irti terävämmin.

The National on Roomassa kovassa vedossa, mitä myös alleviivaa se, ettei livealbumille ole tehty mitään jälkiäänityksiä. Se mitä kuullaan on se mitä kuultiin ja hattua on nostettava, sillä kiihkeimmissä kohdin korjailtavaa olisi moista harrastaville kyllä löytynyt. Toisaalta rosoinen pinta ja rahdun rispaantumaan päässeet reunat palvelevat Laugh Trackin seitsenminuuttista Smoke Detector taiderockjättiä, eikä isoihin biiseihin kuuluva I Need My Girl ole moksiskaan elämän makuisista lisistä.



Tekstien puolella yhtye on osannut toistuvasti sommitella sanansa taiten, vaikka Berninger kuuleman mukaan kärsikin 20-luvun alkupuolella pientä valkoisen paperin syndroomaa. Tekstit ovat kuitenkin kautta aikain olleen bändin vahvuus ja The Geese of Beverly Road, sekä etenkin Humiliation ovat mainioita esimerkkejä pienin palikoin kasatuista torneista, joille riittää selittäjiä ja silittäjiä. Eikä em. Murder Me Rachael ole ainakaan simppelimmistä päästä juonivyyhtejä, kun kertojan asema tarinan muihin henkilöihin jää vähintäänkin tulkinnanvaraiseksi.

Kyynisempi voisi pohtia ääneen, josko niinkään moni roomalainen varsinaisesti täysin hiffaa tekstien syvyyksiä – mutta sanat ovat toisaalta vain sanoja ja niille jokainen hakee merkityksensä. Merkittävää sen sijaan on se, että sadan minuutin mittaisessa keikkatallenteessa kaikki oleellinen on kohdillaan.

Mika Roth