The National: Rome

Ikuinen kaupunki on innoittanut ihmisi� aikojen alusta. J�lleen mainiossa nousukiidossa oleva The National esiintyi Roomassa kes�kuussa ja tuoreelle keikkatallenteelle tarttui ison biisipinon lis�ksi melkoiset m��r�t energiaa. Yhtye on tunnettu settilistojensa toisinaan yll�tt�vist�kin numeroista, mutta kyll� Roomassa my�s tuttuja ja �isoja� kappaleita kuultiin yllin kyllin. 21 biisi�, 100 minuuttia ja lukematon m��r� tunteita.

4AD

The National on kannuksensa jo monesti ansainnut liveb�ndi, jonka soitossa riitt�� energiaa, s�vyj� ja vivahteita. Edellinen livealbumi ilmestyi reilu viisi vuotta sitten, mutta siin� miss� niin ik��n massiivinen Juicy Sonic Magic oli kooste useammasta keikasta, on Rome selv�sti ehyempi kokonaisuus. Nyt ei kuulla samoista biiseist� kaksia versioita, vaan fokus on yhdess� hetkess�, yhdess� illassa. N�in nostan Romen b�ndin kaikkien aiempien livealbumeiden k�rkeen, sill� palasten on pit�nyt tekeyty� ja kehitty� rauhassa, mink� Boxer Live in Brussels harmillisesti kuusi vuotta sitten osoitti.

Siin� miss� monet isoiksi kasvaneet b�ndit tahtovat menett�� palasia r�iskyvyydest��n ja positiivisesta arvaamattomuudestaan, tuntuu The National olevan miltei t�ysin ajan hampaiden saavuttamattomissa. Eik� siin� viel� kaikki, vaan kappaleita uskalletaan nyt (viimein) puskea pidemm�lle keikkatilanteissa. The National my�s k�ytt�� edelleen soundcheckej��n uuden materiaalin ty�st��n, improvisointiin ja rajojensa kauemmas ty�nt�miseen, mik� on tunnusomaista yleens� huomattavasti nuoremmille ryhmille. N�lk�� riitt�� ja jano on yh� enemp��n, etenkin n�in pandemian j�lkeisess� maailmassa.

Vokalisti Matt Berningerin persoonallisesta laulu��nest� ja tyylist� voi olla montaa mielt�, mutta b�ndins� keulilla herra on ainoa kuviteltavissa oleva vaihtoehto. Berningerin rinnalla ovat olleet alusta asti veljesparit Devendorf ja Dessner, joten kimppasoiton tiukkuus on tuskin kenellek��n yll�tys. Samoin vuodesta 2007 mukana olleet kiertuemuusikot Ben Lanz ja Kyle Resnick ovat jo aikaa sitten l�yt�neet paikkansa, mutta rutiinin harmaudesta seitsikkoa ei p��se koskaan syytt�m��n.

Rooman keikka avataan hiukan vanhemmalla numerolla, eik� Runaway ole ehk� niit� kaikkein ilmeisimpi� siivuja vuoden 2010 High Violet -albumilta, mutta tunnelmallinen siivu rakentaa oivasti tilannetta ja kun on aika siirty� uudempaan materiaaliin, on kaikki valmista moiseen toimintaan. The First Two Pages of Frankenstein -albumin sinkuista Eucalyptus iskee juuri kuten pit�� ja Tropic Morning News painaa tallaa syvemm�lle lautaan, mutta keikkatilanteessa menopalat l�yt�v�t ehk� viel�kin paremmin palasensa. Rauhallisempi New Order T-Shirt on my�s oiva vahvistaja keikan alussa.

Todelliset mammuttikappaleet odottavat kuitenkin huomattavasti tuonnempana ja ehk� hiukan yll�tt�enkin b�ndin toiselta pitk�soitolta l�ytyv� Murder Me Rachael potkii tuimasti itse��n eteenp�in. 00-luvun angstia ei tarvitse kuitenkaan houkutella isoilla verkolla esiin, sill� se tuntuu virtaavan edelleen aivan pinnassa. Rauhallisempaa laitaa edustavat Fake Empire ja Terrible Love saavat aikaiseksi iso��nist� yhteislaulua, kun taas The System Only Dreams in Total Darkness nykii liven� kimppalaulut irti ter�v�mmin.

The National on Roomassa kovassa vedossa, mit� my�s alleviivaa se, ettei livealbumille ole tehty mit��n j�lki��nityksi�. Se mit� kuullaan on se mit� kuultiin ja hattua on nostettava, sill� kiihkeimmiss� kohdin korjailtavaa olisi moista harrastaville kyll� l�ytynyt. Toisaalta rosoinen pinta ja rahdun rispaantumaan p��sseet reunat palvelevat Laugh Trackin seitsenminuuttista Smoke Detector taiderockj�tti�, eik� isoihin biiseihin kuuluva I Need My Girl ole moksiskaan el�m�n makuisista lisist�.



Tekstien puolella yhtye on osannut toistuvasti sommitella sanansa taiten, vaikka Berninger kuuleman mukaan k�rsikin 20-luvun alkupuolella pient� valkoisen paperin syndroomaa. Tekstit ovat kuitenkin kautta aikain olleen b�ndin vahvuus ja The Geese of Beverly Road, sek� etenkin Humiliation ovat mainioita esimerkkej� pienin palikoin kasatuista torneista, joille riitt�� selitt�ji� ja silitt�ji�. Eik� em. Murder Me Rachael ole ainakaan simppelimmist� p��st� juonivyyhtej�, kun kertojan asema tarinan muihin henkil�ihin j�� v�hint��nkin tulkinnanvaraiseksi.

Kyynisempi voisi pohtia ��neen, josko niink��n moni roomalainen varsinaisesti t�ysin hiffaa tekstien syvyyksi� � mutta sanat ovat toisaalta vain sanoja ja niille jokainen hakee merkityksens�. Merkitt�v�� sen sijaan on se, ett� sadan minuutin mittaisessa keikkatallenteessa kaikki oleellinen on kohdillaan.

Mika Roth