Brittiläisistä punkrockista ponnistaneista yhtyeistä The Clashin voinee sanoa yhdistäneen punkin kaikkein onnistuneimmin sekä aatteena että musiikkina. Yhtyeen legendaarisimman kokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Joey Strummer, kitaristi Mick Jones, basisti Paul Simonon ja originaalirumpali Terry Chimesin paikan huhtikuussa 1977 ilmestyneen The Clashin nimeä kantavan esikoisalbumin julkaisun jälkeen ottanut Topper Headon.
CBS
Ennen The Clashin perustamista yhtyeen tulevat jäsenet olivat jo vaikuttaneet aktiivisesti Lontoon musiikkiskenessä. Sittemmin taiteilijanimen Joe Strummer ottanut John Graham Mellor oli ollut solistin ja rytmikitaristin tehtävissä vuonna 1974 perustetussa pubrockyhtyeessä The 101'ers. Mick Jones vaikutti kitaristina protopunkyhtyeessä London SS, joka treenasi suurimman osan vuodesta 1975 soittamatta silti ainuttakaan keikkaa ja työsti yhden demon. Paul Simonon ja Terry Chimes pyrkivät mainitun yhtyeen jäseniksi ilman tulosta. Topper Headon ehti vaikuttaa London SS:n rumpalina ainoastaan viikon ajan. London SS lopetti toimintansa alkuvuodesta 1976.
Helmikuussa Jones todensi Sex Pistolsin konsertin ja tiesi kyseessä olevan kaipaamansa musiikillisen jutun. Hänen soittokumppaneikseen valikoituivat Simonon, Chimes sekä kitaristi Keith Levene. Uusi yhtye, jonka managerina toimi edelleen Bernard Rhodes, etsi yhä solistiaan. Toukokuun lopussa Levene ja Rhodes lähestyivät Strummeria 101'ersin keikan jälkeen ja antoivat hänelle kaksi päivää aikaa päättää, liittyisikö hän mukaan uuteen yhtyeeseen. Jo vuorokauden päästä Strummerin päätös oli myönteinen.
Treenattuaan Strummerin kanssa vajaan kuukauden The Clash soitti debyyttikeikkansa neljäs heinäkuuta 1976 The Black Swanissa, Sheffieldissä. Ainoastaan tunteja debyyttikeikkansa jälkeen Clash, Pistols ja monet muut keskeiset brittipunkin edustajat tsekkasivat Ramonesin konsertin Dingwalls-clubissa. 29. elokuuta 1976 The Clash ja The Buzzcocks soittivat Pistolsin lämmittelijöinä The Screen on the Greenissä.
Syyskuun alussa Levene sai lähteä The Clashistä. 25. tammikuuta 1977 The Clash solmi levytyssopimuksen CBS:n kanssa. Samaisen vuoden huhtikuussa ilmestyneestä The Clashin esikoispitkäsoitosta on muodostunut erääksi varhaisen brittipunkin kiistattomista merkkiteoksista ja sen huippuhetkistä mainittakoon eri versiona myös The Clashin debyyttisinglenä ilmestynyt White Riot, kotimaassa suomipunkin isähahmon Pelle Miljoonan 1980 -yhtyeen versioimaksi keikkakontekstissa originaalikielellään päätynyt Garageland, I'm So Bored with the USA sekä tavanomaisesta poiketen Mick Jonesin vokalisoima Protex Blue. Albumin ainoa coverbiisi, näkemys Junior Murvinin kappaleesta Police & Thieves tarjoaa ensimmäisen viittauksen The Clashin kiinnostuksesta reggae-musiikkia kohtaan.
Chimesin paikan yhtyeen rumpalina ottaneen Headonin ensimmäinen levytys The Clashin kanssa oli single Complete Control. Helmikuussa 1978 seurasi single Clash City Rockers ja kesäkuussa reggaevaikutteita hyödyntänyt (White Man) In Hammersmith Palais. Marraskuussa 1978 ilmestyneen yhtyeen kakkosalbumin Give 'Em Enough Rope tuottajana oli ensisijaisesti yhdysvaltalaisen hardrockin mainion oman tiensä kulkijan, Blue Öyster Cult -yhtyeen kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut Sandy Pearlman. Hienoisista ska-vaikutteistaan huolimatta myös The Clashin kakkosalbumi edusti vielä selkeästi yhtyeen punkorientoituneinta vaihetta huippuhetkinään Safe European Homen, singlebiisi Tommy Gunin sekä koulutovereista kertovan Stay Freen kaltaiset täysosumat.
14. joulukuuta 1979 ilmestynyttä The Clashin tupla-albumia London Calling on yleisesti pidetty yhtyeen mestariteoksena. Mainittu pitkäsoitto on lisäksi menestynyt erinomaisesti erilaisissa ’kaikkien aikojen paras albumi’ -tyyppisissä äänestyksissä. Tupla-albumin huippuhetkistä mainittakoon nimiraitansa lisäksi pikaisesti Rudie Can't Fail, Spanish Bombs, Mick Jonesin leadvokalisoima Lost in the Supermarket, albumin kappaleista Spector-tyyppistä äänivallia selkeimmin edustanut The Card Cheat, tarttuvuudessaan jopa hittipotentiaalia omannut Death or Glory, basisti Paul Simononin käsialaa oleva The Guns of Brixton sekä introssaan The Kinksin Waterloo Sunsetia muistuttava, todellisiin voimabiiseihin lukeutuva I'm Not Down. Musiikillisesti London Callingilla korostuvat punkrockin lisäksi esimerkiksi reggaen, skan, 50-luvun rockin sekä Phil Spectoria muistuttavan äänivallin vaikutus.
The Clashin 80-luvun tuotannon käynnistänyt ja joulukuussa 1980 ilmestynyt Sandinista! ylsi 36 kappaleensa vuoksi aina tripla-albumin mittaan ja musiikillisissa vaikutteissaan sitä voi pitää vielä edeltäjäänsä monipuolisempana. Sandinista!:n tuotannon parhaimmistosta mainittakoon singlehitit The Call Up, The Magnificent Seven ja Hitsville UK sekä alun perin The Equalsin kakkosalbumilla Explosion vuonna 1967 ilmestynyt Police on My Back. Sandinistan! laajasta tuotannosta todella laadukasta edustanee reilut puolet.
Toukokuussa 1982 ilmestynyt Combat Rock on The Clashin albumeista kuta kuinkin menestynein ja sen biisistöön sisältyvät mm. singlehitit Should I Stay or Should I Go, Rock the Casbah sekä Straight to Hell. Headon jätti yhtyeen vuonna 1982 ja Chimes otti jälleen hänen paikkansa. Chimes jätti yhtyeen alkuvuodesta 1983 ja samaisen vuoden syyskuussa Strummer ja Simonon antoivat Jonesille lähtöpassit. Nick Sheppard ja Vince White, joista ensiksi mainittu oli aikaisemmin vaikuttanut yhtyeessä The Continas, ottivat The Clashin viimeisessä lineupissa lähteneen kaksikon paikat.
Vielä vuonna 1985 The Clashiltä ilmestyi albumi Cut the Crap, jonka nauhoitukset olivat suorastaan kaoottiset. Vaikka mainittu pitkäsoitto ei ollut kokonaisuutena erityisen onnistunut, sen tuotantoon sisältyy mitä mainioin singlebiisi This Is England. The Clashin postuumeihin livealbumeihin lukeutuvat vuonna 1999 ilmestynyt ja useilta eri vuosilta olevista livebiiseistä koostuva From Here to Eternity: Live sekä lokakuussa 2008 ilmestynyt ja 16 kappaleesta koostuva Live at Shea Stadium, joka sisältää The Clashin 13. lokakuuta 1982 soittaman konsertin yhtyeen esiintyessä The Whon albuminsa It's Hard tiimoilta tekemän kiertueen lämmittelijänä.
The Clashin jäsenistä sittemmin The Mescaleros -yhtyettään johtanut Joe Strummer edesmeni 22. joulukuuta 2002. Strummerin kuolemaa seuranneena vuonna Rock and Roll Hall of Fameen päässyt ja musiikillisesti varsin monipuolinen The Clash on itse saanut kunnian olla punkrockin lisäksi inspiraation lähteenä myös useiden muiden tyylisuuntien edustajille. Tuoreemmista punkrockyhtyeistä The Clashin vaikutus on osoittautunut merkittäväksi esimerkiksi Rancidille, Bad Religionille sekä Green Daylle. Laaja-alaisuudessaan The Clash saattaa olla jopa kaikkien aikojen keskeisin brittiläisen punkrockin edustaja.
Itselleni yhtyeen tärkeimmiksi albumeiksi ovat osoittautuneet sen kolme ensimmäistä pitkäsoittoa. Niistä London Calling ja debyytti The Clash on yleisesti tunnustettu rockin klassikkoalbumien kastiin lukeutuviksi. Kakkosalbumi Give 'em Enough Rope on jäänyt yleisessä arvostuksessa jossakin määrin vähäisemmälle huomiolle, vaikka sisältääkin yksittäisten biisiensä osalta kiistattomia kultahippuja.
Brittiläisistä punkrockista ponnistaneista yhtyeistä The Clashin voinee sanoa yhdistäneen punkin kaikkein onnistuneimmin sekä aatteena että musiikkina. Yhtyeen legendaarisimman kokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Joey Strummer, kitaristi Mick Jones, basisti Paul Simonon ja originaalirumpali Terry Chimesin paikan huhtikuussa 1977 ilmestyneen The Clashin nimeä kantavan esikoisalbumin julkaisun jälkeen ottanut Topper Headon.
Toukokuussa 1982 ilmestynyt Combat Rock on The Clashin albumeista kuta kuinkin menestynein ja sen biisistöön sisältyvät mm. singlehitit Should I Stay or Should I Go, Rock the Casbah sekä Straight to Hell. Headon jätti yhtyeen vuonna 1982 ja Chimes otti jälleen hänen paikkansa. Chimes jätti yhtyeen alkuvuodesta 1983 ja samaisen vuoden syyskuussa Strummer ja Simonon antoivat Jonesille lähtöpassit. Nick Sheppard ja Vince White, joista ensiksi mainittu oli aikaisemmin vaikuttanut yhtyeessä The Continas, ottivat The Clashin viimeisessä lineupissa lähteneen kaksikon paikat.
