Koko kansan Juice loi aikojen murroksissa kärvistelleelle Suomelle ääniraidan, johon moni pystyi samaistumaan. Marilyn kaipasi menneeseen, samoin Jyrki Boyn kertoja, Juankoski ja Eesti kipusivat kartalle. Musta aurinko nousee, Kaksoiselämää ja Viidestoista yö kasvoivat sukupolvet ylittäneiksi tunnuslauluiksi, joita laulettiin kouluista eläkeläiskerhoihin asti. Timo Kalevi Forss on kuitenkin kartoittanut niitä toisia kappaleita, toisille artisteille ja esittäjille tehtyjä lauluja, joista moni on jäänyt hämärään.
Like
Lauluntekijät muistetaan helposti uransa suurimmista saavutuksista ja komeimmista hiteistä. Heidät myös liitetään klassikoiksi kasvaviin biiseihin, jotka ovat kiteyttäneet kokonaisen aikakauden riveihinsä ja pysäyttäneet hetkeksi maailman. Forssin kirjan alaotsikko kertoo oleellisen tämän kirjan ideasta: Kertomuksia toisille artisteille tehdyistä lauluista ja niiden synnystä. Nyt siis vilkaistaan kulissien taa ja muusikon arkiselle työpajalle, jossa taottiin leipää ja voitiin irrotella vapaammin.
Juicen luomiskyvyn mittavuus on tuskin monellekaan lukijalle yllätys ja tunsin jo aiemmin ainakin pintapuolisesti hänen yhteistyönsä muun ”Tampereen musamafian” kanssa. Mikko Alatalo, Pate Mustajärvi ja Costello Hautamäki pääsevätkin jokainen ääneen, siinä missä myös porirockin äänitorveksi muuttunut Olli Lindholm, mutta he ovat vain poikkeuksellisen mittavan jäävuoren huippu. Forss onkin penkonut arkistojen holveja ja historian pölyjen alle hautautuneita tallenteita, kun Juankosken suuren miehen perinnön mittoja on kartoitettu.
Kirja on kronologinen kertaus rikkaaseen materiaaliin, joten aluksi kerrataan Leskisen matka Juankoskelta Tampereelle. Jokaisella meistä on juurensa, jotka määrittelevät tekemistämme, olemistamme ja ajattelemistamme halki elämän. Toisia enemmän kuin toisia, mutta juuret joka tapauksessa ovat ja ne yhdessä eletyn elämän kanssa kuuluvat myös Juicen luomissa kappaleissa.
Forss ei onneksi lähde tekemään viiltäviä psykoanalyyseja, eikä hän yritä korottaa Leskistä väenväkisin itseään suuremmalle jalustalle. Yksi merkittävä tekijä oli aika, joka oli tavallaan oikea ja kypsä Leskisen kaltaisten hahmojen esiinmarssille. Leskinen on Forssin mielestä yksi lenkki suurten biisinikkareiden ketjussa, jonka toinen pää yltää äänitetyn musiikin alkuun asti, sekä tietysti olennainen pala suomalaisen rock-lyriikan perustoissa. Aikalaisista nostetaan esiin etenkin Hector ja Dave Lindholm, mutta mitään sen kummempaa kilpailuasetelmaa herrojen välille ei lähdetä luomaan, eikä sellaista luultavimmin koskaan edes ollut.
Leskinen teki Coitus Int -yhtyeen kanssa kaksi albumia 70-luvun alkupuolella ja jo tuolloin kynämestari kirjoitti enemmän materiaalia, kuin mitä itse pystyi julkaisemaan. Leskinen tavallaan ajautui ammattimaiseksi biisinikkariksi puolivahingossa, kun hän päätyi tekemään tekstejä vuonna 1974 ilmestyneelle Carita Holmströmin toiselle albumille. Loikka jazzahtavan ja folkahtavan popin hiljaisemmalle puolelle ei ollut takuulla helppo, mutta kun Leskinen oli ensi kertaa pakotettu ulos mukavuusalueeltaan, oli loppu tavallaan historiaa.
70-luvun edetessä Leskinen kääri hihat ja ryhtyi kääntämään sekä kirjoittamaan tekstejä yhä ammattimaisemmin. Kirjassa tuo hedelmällinen aikakausi on koottu kahteen osaan, jotka on nimetty osuvasti. Läpimurto ja Etsikkoaika -osuudet pitävät sisällään myös nipun mojovia yllätyksiä, sillä ainakin itse hämmästyin mm. Frederikin ja Einin biiseistä, joita Leskinen on työstänyt. Maarit Hurmerinta ylistää myös monin sanakääntein Leskisen kynää, josta on lähtenyt monta hänenkin kuuluisaksi laulamaansa riviä.
Läheskään kaikille yrittäjille ei kohtalo suonut menestystä ja kirjan rikkainta antia ovatkin tavallaan ’ne muut’ tekijät sekä biisit. Annika ja ELF ovat ajan unohduksiin jääneitä helmiä, Aku Syrjän sooloa tuskin monikaan muistaa ja Nolo & Rähjä pääsi iskemään vyön alle, vaikka materiaalia puhtainta ja selvintä Juicea onkin. Nuket sai itselleen Patti Smith -coverin ja Tinni on jälleen yksi unohdettu pikkusuuruus vuosien takaa. Ja näitä pieniä tarinoita on kirja pullollaan, sillä Leskinen oli todellinen teksti- ja musiikkitehdas.
Juuriensa ansiosta Juice tahtoi asettua maakuntien puolelle ja hänen inhonsa auktoriteetteja kohtaan ei jäänyt moneltakaan huomioimatta. Vastakkainasettelu oli toistuvasti läsnä, mutta yhtä oikeaa tietä ja suuntaa hän ei väkisin kenellekään tunkenut. Eikä Juicelle tehnyt tiukkaa luoda tekstejä stadilaisillekaan, kuten mm. itsensä Eero ja Jussi saivat huomata. Manserockin mestari muuntui kynänsä kautta Stadin katujen tallaajaksi tuosta vain, eikä kyseessä ollut mikään ainutkertainen irtiotto. Juicen kyky siirtyä kertojan asemaan onkin vertaansa vailla oleva, ja tuo supervoima lienee yksi hänen menestyksensä salaisuuksista.
80-luvulle tultaessa alkoi kultakausi, niin Leskisen omalla uralla, kuin hänen kynästään muille lähteneissä töissä. Urakointi alkoi kuitenkin nakertaa laatua ja Forss tuo esiin Leskisen taipumusta nostaa itsensä neron asemaan jo uransa tässä vaiheessa. Alatalo toteaa diplomaattiseksi Leskisen olleen maailman paras Juice Leskinen, mutta nokkelan sanasepon persoonassa tummemmat sävyt pääsivät myös entistä enemmän esiin. Eikä tämä ole vain yhden tai kahden haastatellun tekemä havainto, vaan enemmänkin sääntö.
Kitkeryys vuosi myös teksteihin, joista osa alkoi olemaan jo ala-arvoisia ja näin päästään viimeisiin vuosiin, joiden aikana hutien prosentti kasvoi, mutta hittejäkin yhä syntyi – tai oivia osumia nyt ainakin. Leskinen ei ollut kehäraakki kuollessaan, mutta osin aika oli vain ajanut hänestäkin jo ohi. Uudessa ajassa syntyi uusia ideoita, uusia tekotapoja, eikä Juice oikein osannut sopeutua muutoksiin aina parhaimmalla mahdollisella tavalla. Iso ongelma oli myös kuningas alkoholi, joka oli muuttunut muusasta myrkyttäjäksi.
Juice oli nero, mutta toisinaan myös sietämätön rääväsuinen juoppo. Tuo sisäinen konflikti ei jää Forssilta huomaamatta ja sielun tuskaa voi myös haistella Leskisen teksteistä, joissa hän toisinaan hyvinkin suoraan ruoti omia ongelmiaan. Viina vei ja hännystelijät parveilivat, eikä loppu ollut kaunein mahdollinen. Musiikki kuitenkin jäi ja perintö kasvaa, etenkin kun historian kaikki holvit saadaan hitaasti kartoitettua.
Koko kansan Juice loi aikojen murroksissa kärvistelleelle Suomelle ääniraidan, johon moni pystyi samaistumaan. Marilyn kaipasi menneeseen, samoin Jyrki Boyn kertoja, Juankoski ja Eesti kipusivat kartalle. Musta aurinko nousee, Kaksoiselämää ja Viidestoista yö kasvoivat sukupolvet ylittäneiksi tunnuslauluiksi, joita laulettiin kouluista eläkeläiskerhoihin asti. Timo Kalevi Forss on kuitenkin kartoittanut niitä toisia kappaleita, toisille artisteille ja esittäjille tehtyjä lauluja, joista moni on jäänyt hämärään.
