Omakustannealbumit – Marraskuu 2024
Haapasalo: Onnellinen tähtein tuolla puolen
Tauolle siirtyneen Happoradion kitaristista vahvaa soolomateriaalia tasaisesti luovaksi artistiksi kasvaneen Haapasalon albumi summaa tähän asti soolouralla tapahtunutta. EP1 avasi vuosi sitten pelin komeasti ja johdonmukaisesti nimetty EP2 jatkoi viime talvena tarinaa. Nyt EP-parin kahdeksan raitaa plus kaksi viimekeväistä sinkkua ovat saaneet kavereikseen viisi muuta biisiä. Näin kasassa on peräti 15 siivun ja reilusti päälle kolmen vartin annos melankoliaan taipuvaista kitararockia.
Ns. uusista biiseistä ensimmäisenä kuullaan Kiire elää, jolla Haapasalo kritisoi ympärillemme syntyneitä oravanpyöriä, joita ihan itse pyöritämme. Parhaimmillaan vierailijat luovat albumeille todellisia kiintopisteitä ja käännekohtia, ja juuri tuollaiseksi kasvaa Jenna Alexan vokaaleilla vahvistettu Jossain joku kuuntelee. Pumppaava kitararock ja supertarttuva kulku saattavat muistuttaa mm. Kentin tekemisistä, mutta parhailtahan saa ja kannattaa lainata. EP1:n väkevä kärkiraita Rakkauslaulu on tietysti ässä edelleen, eikä EP2:n avaaja Mä en välitä paskaakaan jätä soolodebyyttialbuminkaan korkkaajana mitään epäselväksi. Poskia kuumottaa sanan säilän lyödessä.
Haapasalo on ehtinyt elämään ja kokemaan jo sen verran, että taskujen pohjille on jumittunut monenlaista palasta ja murusta. Tuota kaikkea perataan nyt, eikä jälki ole tietenkään aina kaunista, kun peilikuvaa tarkastellaan tositarkoituksella. Ystäväni alkoholi hönkii inhorealismia naamalle, ja yhden luvun sulkeva Naulat pistävät, vaikka synilla kuorrutetut kitarat maalailevatkin pehmeämmillä sävyillä. Vokaaleja olisi voinut puolestani nostaa hiukan ylemmäskin, koska sanoilla on merkitystä ja voimaa.
Jäin aiemmin kummastelemaan EP1:n päättänyttä Onnellinen tähtein tuolla puolen -kappaletta, mutta nyt albumille otsikon antanut rauhaisampi hetki asettuu olennaiseksi osaksi kokonaisuutta. Onnea on kovin vaikeaa täältä löytää, ja kaikki mahtuu – jälleen kerran – alle kolmeen minuuttiin. Tuntuu halvalta puhua terapialevystä, mutta onnistuneeksi sellaiseksi esikoinen on myös laskettavissa.
Mika Roth
Hal Wickman: Hal Wickman
Hal Wickman on kotimainen country-artisti, jonka sydämestä löytyy tilaa mm. outlaw-countryn pistoille ja pehmeämmän americanan arvoille. Alkujaan idea countryn luomiselle syntyi pandemian alkuaikoina, eikä kesästä 2021 työstettyä debyyttiä ole pilattu ainakaan turhalla hätäilyllä. Kymmenen raitaa, reilut 32 minuuttia ja roppakaupalla siniseen taipuvaisia nuotteja. Näillä mennään hymy tai ainakin virne huulilla, vaikka toisinaan matkalla koetaan myös vastatuulta.
Eikä saldo ole lainkaan hullumpi, vaikka sinkuiksi nostetut raidat eturiviin kiilaavatkin. Mallikkaasti askeltava
California 67 kertonee matkasta El Cajonin ja Ramonan välillä, sillä siellähän se state route 67 kulkee ja jouhevaa on meno. Teeman pariin palataan myös albumin lopuksi, kun
Reprise (California 67) antaa soundin marinoitua hitaasti ja twinpeaksmaisesti, liikoja varjoja silti vältellen. Kalifornian lämmöstä on innoittunut myös
Under the California Moon, jossa kertoja haluaa tulla haudatuksi lähelle
Marilyn Monroeta, eivätkä ruosteiset kukkulat jää missään vaiheessa kovinkaan kauas taa.
Countryn ja sydänmaiden hengessä Wickman suosii myös puheiden ja puhepätkien käyttöä, mikä tuo kokonaisuuteen
Johnny Cash -viboja. En silti näkisi Wickmanin kaipaavan kalifiksi kalifin paikalle, sillä levyn soundi on rockimpi, ronskimpi ja menevämpi. Ja silloin kun on aika tunnelmoida käsi kädessä, olisi vanhoista jäteistä
Leonard Cohen luultavimmin luontevampi verrokki – tosin nytkin alkuperäiseen pidetään eroa terveissä määrin. Eikä askelten perään lasketa, kun countryrockin nimissä pitää pistää helmoihin liikettä.
One More keinuu jouhevasti ja
Sunny Side of the Street on jo melkein yliastuttu leiskaus, mutta onneksi vain melkein.
Hal Wickman on tiiviin bändin ja sen keulilla häärivän vokalisti/monitaitajan yhteistyöstä syntynyt kaunokainen. Steel-kitara soi, taustalaulajia kutsutaan tarvittaessa hätiin ja banjokin pysyy perinteisten bändisoitinten kyydissä. Mainiota automusaa ja muistutusta aurinkoisemmista ajoista sekä paikoista.
Mika Roth
Idän Mies: Askel painaa
Kun debyyttialbumin kansikuvassa komeilee lehmipoika-
Kermit on vaikea vetää hernettä nenään lainailusta. Etenkin kun sammakko näyttää tiirailevan peilistä vankkumattomasti takaisin ja lyö näin faktat pöytään.
Idän Mies on artisti, joka laskee itsensä ”höntsä-bluesia” soittavaksi amerikkalaisen lauluntekijäperinteen palaseksi. Juurevaa ja roots-pitoista meno kiistatta onkin yhdeksän raidan kiekolla, joten kysymys kuuluu: paljonko askel lopulta painaa?
Albumi avataan mallikkaasti, sillä yleisö on hyvä saada mahdollisimman nopeasti keskittymään olennaiseen. Painokkaat sinkut kulkevat kuten pitää, auringon helottaessa kuin Naantalissa konsanaan. Todellinen puntari on kuitenkin kolmantena soiva
Sammakko, jolla kertoja huomaa olevansa vain pieni ihminen, eikä suinkaan haaveunten sammakko. Eikä prinssin perintö löydy mahdollisen prinsessan suudelmasta, vaan kertojan omasta ihmisyydestä ja sen hauraasta pienuudesta. Tuo maailmaan herääminen on mielestäni avain koko pitkäsoittoon, jolla surut lakaistaan pois ja ehkä jopa pistetään tienvarresta löytynyt kukka rintaan.
Rento takanoja antaa musiikin rullailla itsekseen suotuisaan ja miellyttävän vähäkuoppaiseen alamäkeen, Idän Mies kertoilee lämpimällä äänellään juttuja, joita myös kuuntelee mielellään. Melankolisuus kukkii pientareilla kuin voikukat alkukesästä ja blues soi alkuvoimaisilla palasillaan, mutta surumieliseksi levyä on turha kutsua.
Askel painaa -kappalekin näkee paremman tulevan, eikä edes perusbluesiksi taittuva
Olen pulassa ole laisinkaan pulassa läpi kapakan savun puskiessaan. Pulassa voidaan olla menevämmälläkin tavalla. Kun sinkkuraita
Kosminen pyörä pyörii, on vain todettava pyörän pyörivän positiiviseksi voimaksi kääntyvällä väännöllä.
Palatakseni alun kysymykseen, askel ei paina liiaksi Idän Miehen ratsastellessa hissukseen halki bluesisti soivan preerian. Suomenkieliset lyriikatkin istuvat kuin luonnostaan karsittujen ja lempeyttä suosivien sovitusten ylle. Ehkei vielä mitään superjärisyttävää materiaalia, mutta kysehän on vasta esikoisesta.
Mika Roth
Julye Blom: Painting It Blue
Julye Blom oli nimenä jo jotenkin tuttu, mutta vasta debyyttialbumin toinen raita avasi muistin lokerot kunnolla. Neljän vuoden takainen
Summer Breeze -sinkku oli orgaanisen rock’n’soulin sekä bluesrockin riemukasta juhlaa ja samoilla groovekkailla linjoilla on jatkettu sittemmin. Painting It Blue pitää sisällään kaikki neljä julkaistua sinkkua, joten voimassa löytyy, kun soul’n’pop ja r’n’b raikuvat.
En halua verrata Blomin ilmaisua suoraan kehenkään, mutta antaakseni riittävän tarkan sektorin pohdittavaksi, on mainittava kaksi nimeä:
Janis Joplin ja
Amy Winehouse. Kovia tekijöitähän he ovat, mutta samalla mielestäni täysin perusteltuja. Bluesin energiaa tihkuva
Freedom ammutaan sielusta puhuttelevalla voimalla, kun taas sydänsurun alkulähteille vaelteleva
She yltyy hurjaksi tunnustukseksi ja julistukseksi. Tarina ei kerro, kuka tai ketkä bändissä soittavat, mutta niin kosketinsoittaja, kitaristi, kuin rytmiryhmä ansaitsevat sielukkaasta soitostaan syvän kumarruksen. Tähti on kuitenkin Blomin sielukas laulu, joka nostaa hyvän erinomaiseksi ja muuntaa raudan kullaksi.
Sinkuista supersvengaava
Movin’ On saa avata kiekon, jonka sulkee puolestaan vähintäänkin yhtä näyttävää tanssikenkää jalkaan sovitteleva
Don’t Forget About Me. Piiloraidaksi jätetty lopputervehdys on luokkaa ’ihan kiva’, mutta aukenee ehkä enemmän itse tekijälle sekä terveiset saaneelle. Albumin keskellä kuultava kaksi ja puoliminuuttinen
Searching for The Sun on myös hivenen hämmentävä välisoitto, joka vinyylillä voisi joko sulkea yhden tai avata toisen puolen. Asettuneempi äänimaisema jatkuu vielä seuraavana kuultavan
Sailing Still -vedon alkuun, mutta pian mennään taas jytäkenkä polkien ja torvet tahtia antaen. Blom on ottanut parhaat palat 60- ja 70-lukujen sielukkaista musiikkimaailmoista ja sulauttanut niistä jotain tyystin itseltään näyttävää.
Kaikki toimii ja levy pelittää, joten sinkkunsa otsikkoa mukaillakseni:
You Got Me For Good.
Mika Roth
Mikko Wuorela: Erakko
Mikko Wuorela on hieman toisenlaisista yhtyeistä ja yhteyksistä tuttu muusikko, joka kirjaimellisesti repäisee sooloalbumillaan. Ensinnäkin kyse on teema-albumista, jonka yhteydessä ei turhaan mainita
King Crimsonin nimeä. Tyylillisesti levyn kappaleet muodostavat miltei kuunnelmamaisen kokemuksen, jossa progeinen rock, äärimetalli, jazz ja öinen ambient ovat vain joitain toisiaan tukevista palasista. Voiko tämä edes toimia?
Kyllä voi, kunhan kuulija osaa kallistaa korvaansa suuremmalle rakennekokonaisuudelle. Peräti kuuteentoista osaan jaettu Erakko on pitkälti englanninkielinen matka henkisten demoniensa riivaaman ja haastaman erakon mieleen. Mitä nuo demonit varsinaisesti ovat, sen voi jokainen itse päättää, mutta tärkeää on keskushenkilön kokema matka ja muutos. Tarinankerronnan klassisessa muodossa matkan päättävä henkilö ei ole enää sama, joka alkujaan matkan aloitti – ja sama pätee asioiden onnistuessa myös kuulijaan.
Vilma Pesolan puhe, lausunta ja laulu antavat hengille äänet.
Mikko Vuorela on multi-instrumentalisti, joka lyömäsoittimia lukuun ottamatta soittaa kaiken ja lisäksi myös laulaa joillain raidoilla. Huiluilla ja painostavaksi käyvällä rytmikehällä vahvistettu
The Hunt ja pehmeämmin torvien avulla progeisen rockin reunustaa asteleva
Maggot King hyötyvät kumpainenkin soitinarsenaalin leveydestä. Näin raidat erottuvat selvästi toisistaan ja tarinan sisäiset seinämät korostuvat. Jännittävä on myös uusimpana sinkkuna nostettu
Crimson Toad, jonka kiihkeän eloisa syke ja elämänjanoinen huilu heijastelevat orgaanista poltetta. Hikipisarat voi maistaa huuliensa ympärillä myös jazzahtavassa
13 Steps -raidassa, joka olisi voitu sovittaa vieläkin hitaammaksi, vaativammaksi.
Erakko on mainiota nimiraitaansa lukuun ottamatta täysin englanninkielinen levy, jolla tarinankerronta nousee vielä kerran uudelle tasolle. Ehkei Erakko ole helpoin albumi, mutta kun kauneudella siunattu
Garden of Purity sulkee lopussa kehän, huomaan kerran toisensa jälkeen palaavani alkuun.
Mika Roth
Sulevin Uni: Going Nowhere
Sulevin Uni sai alkunsa sulkuvuonna 2020, kuuleman mukaan nimen takaa löytyvän
Juuso Nousiaisen makuuhuoneessa Leipzigissä. Saksanmaalla syntyi myös ensimmäinen pitkäsoitto, joka ilmestyi vuonna 2021 ja innoitti Nousiaista kokoamaan yhtyeenkin materiaalia esittämään. Levyjen välissä julkaistiin vuonna 2022 myös pari sinkkua, mutta niille ei ole löytynyt tilaa toisella albumilla, joka ehti vielä syntyä Saksassa. Nyttemmin Nousiainen on palannut takaisin Suomeen ja sooloprojekti tulee jatkumaan toisenkin pitkäsoiton tuolle puolen.
Going Nowhere on otsikkona ehkä negatiivisesti sävyttynyt, eikä melankoliaan taipuvainen kitararock varsinaisesti tarjoa montaa valon tuikahdusta, mutta kuva ei ole suinkaan näin yksioikoinen. Kitarat liikkuvat sinissä tunnelmissa ja vokaalit taittuvat samaan suuntaan, vaan kaavassa on jotain muutakin, jotain erilaista. Musiikki tuntuu kyllä ajelehtivan varjoista varjoihin, vaan lohduton murheellisuus uupuu onneksi kaavasta. Sävyjä löytyy itse asiassa runsaasti, kun psykedeeliset sävyt taittuvat toisinaan enemmän folkrockin ja toisinaan taas raskaamman rutistelun puolelle.
Tapion keveys lienee korkein piste taivaalla, kun taas avausraita
Lost In The System karkaa sydbarrettmaisesti stimuloivaan progepopin pilveen.
Esiintymiskielinä palvelevat englanti ja suomi, mutta jotenkin siirtymät kielestä toiseen saadaan myös vaikuttamaan luonnollisilta. Mainio esimerkki tästä on levyn jälkipuoliskolla peräjälkeen soivat
Pineal Garden ja
Aika Ajaton -sinkkupari, joka tuntuu sulautuvan yhden ja saman tarinan luvuiksi. Nousiainen purkaa sydämensä epäilyksiä, ajatuksia ja varjojakin, jättäen lauseiden reunoille kuitenkin riittämiin liikkumavaraa. Fiksu kynänikkari ymmärtää myös vertausten ja levyn sisäisten viitteiden arvon.
Going Nowhere on monin tavoin luonnosmainen albumi, joka tuntuu heijastelevan kirjoittajan maailman muutosta. Luultavimmin pandemian muistot varjostavat joitain raitoja, mutta horisontissa vaikuttaisi odottavan parempi huominen, kuten ankkuri
Kaunein vinkkaa. Kyllä tässä johonkin ollaan menossa.
Mika Roth
VON KONOW: Plenty
VON KONOWin kiivas luomisvaihe jatkuu, sillä Plenty on kolmas julkaistu pitkäsoitto kahden ja puolen vuoden sisään. Kevään 2022
Beyond Life and Death vei melankoliaan kroonisesti taipuvaa kasaripoppia harkituin elein elokuvamaisempaan suuntaan. Reilun vuoden takainen
Raven Days ei hylännyt valkokankaiden tyylikkyyttä, mutta ajoi sisään bändimäisempää soundia, korostaen
Marko von Konowin ympärille syntyneen ryhmän merkitystä.
Bändin viides albumi on hiukan kaikkea jo aiemmin kuultua, sekä tietysti myös jotain uutta.
Timo Vikkulan moneen taipuvainen kitara soi pehmeästi ja herran työ koskettimien saralla ansaitsee myös huomion. Iso osa soundia rakentuu
Milena Törmin viulusta ja
Susanna Syrjäläisen sellosta, mutta tärkein ainesosa on edelleen mielestäni Marko von Konowin persoonallinen ja vahva laulu. Näitä tekstejä ei vain lausuta, ne kerrotaan ja todella annetaan kuulijoille punnittaviksi. Eikä punnus toisaalta kopsahda yliteatraalisuudenkaan suuntaan, vaan tyylikkyyden linja pitää kutinsa. Mitään sen kummempaa tuottajaa krediiteissä ei osoiteta, mutta bändihän koostuu kovista tekijöistä jo itsessään.
En täysin ymmärrä
After Summerin nostoa sinkuksi, kun tarjolla olisi ollut
Plentyn kaltainen herkku, tai
In The Mountains barokkipopmaisempi teos markkinoijaksi. Etenkin jälkimmäisellä bändin rikas soundi saa kääntyillä balanssissa ja lyriikoihin kudotut vihjeet antavat kuulijan piirtää omia vaellusreittejä halki säkeistöjen. Hanakan tarttuva on myös
All Your Gods Are Gone, joka on saanut nimensä ensimmäisestä rivistä, jota ei toisteta sittemmin. Albumin lyriikoissa aika ja ajan kuluminen ovat keskeisiä teemoja, samoin kuin erot lähtemisen ja jäämisen, elon ja silkan olemassaolon välillä.
Plenty on hymyilevä levy, josta oli aluksi vaikea saada pitävää otetta. Sovitukset on hiottu niin kauniiksi ja viehättäviksi, että hetken jo epäilin kyseessä olevan silkan kiiltokuvan. Mutta eihän se tietenkään niin ollut.
Mika Roth
Värjö: Pian loppuu maalispakkanen
Värjön sympaattinen tapa tuoda tähän maailmaan folkahtavaa musiikkia kyllä toimii. Ja onhan
Göstan seuraajilla aina paikka sydämessäni, kuten jo totesin
Julkula EP:n kohdilla. Värjön pikkujulkaisut on nyt koottu nippuun ja kirsikoiksi kakun päälle on saatu vielä viisi uuttakin kappaletta.
Värjön kohdalla pakkanen, kuten aika moni muukin asia, tuntuu vertauskuvalliselta. Ajattelutapaa tuntuu entisestään vahvistavan viimeisin sinkku,
Miltä oikeasti tuntuu?, jolla kertoja paljastaa laulavansa turhista asioista ja väistelevänsä siinä samalla sydämelle oikeasti tärkeitä aiheita. Paitsi että kun sanot tuon ääneen, niin eikös se jo… Niin, jutut menevät Värjön kanssa usein hiukan solmuun. Ei mihinkään toivottomaan umppariin, vaan sellaiseen pieneen ja helposti selvitettävään sotkuun, jota on oikeastaan hauskakin lähteä purkamaan.
Kielellinen nokkeluus lasketaan plussaksi, etenkin kun nasevia sanoja pystyy neulomaan kiinni sävellyksiin. Faktaa on, että toivosta tavallaan kertova sinkkuveto
Minä ja Mäyrä on nipun terävin kynä. Hyvää kirikisaa antaa tosin niin ikään sinkkuna ilmestynyt
Toistaiseksi voimassa, jonka lämpimässä soundissa on hippunen
Cohenia. Sellaista nuorta ja ihmiseen yhä uskovaa runoilijaa. Tekstien saralla Värjö tekee tiukkaa jälkeä, vaikka nopealla vilkaisulla persoonallisella äänellä lauletut rivit ovat vain vähäeleistä tilitystä. Göstan tavoin merkittäväksi nousevat tarkoin pohditut kulmat ja toisinaan yksittäiset sanat, sekä niiden sovitus musiikin rytmiin. Loppuriimejä suositaan, vaan ne eivät määrää jokaisen kaapin paikkaa.
Leikkisyys on osa kaavaa, mutta
Noitalinna huraa! -hengessä seassa on myös syvemmällä virtaavia juttuja. Ilo ja suru, arjen harmaus ja siitä hetkittäin kumpuavat kafkamaiset kummallisuudet, jotka ovat tietysti mielen temppuja – vai ovatko? Pakkasia ja helteitä, ylä- ja alamäkiä, sitä kaikkea Värjö on ja enemmän.
Mika Roth
Lukukertoja: 377
