25.11.2024
Ninni Poijärvi julkaisi kertapamauksella neljä pitkäsoittoa, jotka kaikki ansaitsisivat tulla huomioiduiksi. Arvion jo taannoin Ääriviivat-albumin, jolla Poijärvi toi pitkälti pianon ja vokaalien avulla maailmaan joukon upeita ja rauhallisia raitoja. Kutsuin levyä hengästyttävän kauniiksi ja hurjan henkilökohtaiseksi, sillä sydämen asioita käytiin läpi herkin käsin. Sama polte ja usko tekemiseen leimaa myös Wild Is the Wind -levyä.
Bluelight Records
Kuten otsikkokin jo vinkkaa, Wild Is the Wind on englanninkielinen albumi, jolla Poijärvi versio lähinnä isojen biisintekijöiden kappaleita. Kaikkien komeiden biisien ja oivien tulkintojen eteen biisilistauksessa nousee kuitenkin traditionaali Motherless Child, jonka juuret johtavat orjuuden aikaiseen Amerikkaan. Usein paremmin Sometimes I Feel Like a Motherless Child -nimellä tunnettu kappale on melkoinen mittari ja samalla voidaan ottaa kantaa edelleen maailmaa vaivaaviin ongelmiin. Näin alkaa levy, ja levy ei voisi juuri laadukkaammin alkaa, kun hienolle raidalle suodaan huimat kuusi ja puoli minuuttia kasvunvaraa.
Poijärven kanssa studiossa ovat taikojaan luoneet kitaristi Tuomas Metsberg, pedal steel -kitaraa ja dobroa jälleen soittava Olli Haavisto, erilaiset bassot hallitseva Lasse Sirkko, sekä rumpali Topi Kurki. Bändin soitto on napakkaa, vivahteikasta ja kappaleiden ehdoilla kulkevaa. Poijärven laulu on ydin, keskus ja akseli, johon kaikki perustuu, mutta tilaa on myös soitinten liikkeille. Soitto toimii ja studiossa saavutettu vakaa vire ei anna jännitteen herpaantua.
Lisäksi viidellä kymmenestä raidasta kuullaan Jarmo Nikkun kitaraa ja kolmessa biisissä myös Pekka Gröhnin pianoa. Kovia tekijöitähän nämäkin muusikot ovat, joten isommankin ryhmän soitto tietysti sujuu. Lisäksi soitettavana on suurimmaksi osaksi ns. isoja biisejä, joten rima on armottoman korkealla. Poijärven vahva visio kokonaisuudesta takaa kuitenkin sen, että hänen ensimmäinen englanninkielinen soololevy on tapaus.
Tyylillisesti yhtye liikkuu anglo-amerikkalaisen musiikin reunoilla. Joihinkin kappaleisiin folk sopii määrittävänä genrenä ehkä paremmin, toisinaan taas pop- ja roots-vivahteet nousevat selvemmin esiin, mutta kaikkea sitoo yhteen vahva singer-songwriter -asenne ja bändin luoma eloisa soundi. Tulkinnat ovat samaan aikaan pienuuttaan korostavia ja valtaisiksi tunnemyllerryksiksi kasvavia tulkintoja, joiden seurassa minuutit ropisevat kuin huomaamatta. Joukossa on vain kaksi alle viiden ja puolen minuutin mittaista vetoa, eikä sekuntiakaan ole silti turhaa.
Huimaavia ovat myös biisivalinnat. Esimerkiksi Annie’s Song on jo niin moneen kertaan veivattu, versioitu ja käännetty country-ralli, että eihän se voi enää millään nousta siivilleen – paitsi että kyllä muuten nousee. John Denver saavutti kiistatta jotain ainutlaatuista viisikymmentä vuotta sitten, kuvatessaan rakkautensa rajattomuutta ja kaiken kauneutta hetkessä. Poijärvi ei riko mitään, mutta pystyy löytämään jotenkin tuoreen kulman ja etenkin levyn osasena kappale asettuu kuin luonnostaan uomaansa.