Pauli Hanhiniemi: Paulin Kolmas nainen

Kolmas nainen on yhtye, jonka merkitystä ei sovi aliarvioida. Toki Pauli Hanhiniemi on tehnyt ansiokkaan musiikillisen uran sooloillenkin ja muissa yhtyeissä, mutta ne suurimmat kappaleet löytyvät emobändin keskeisiltä pitkäsoitoilta. Paulin Kolmas nainen -kirja keskittyy Hanhiniemen nuoruuteen, mutta summaa myös aivan viimeisiä tapahtumia herran maailmasta.

Docendo

Aika kultaa muistot, tavataan sanoa, eivätkä yhdetkään muistelmat ole täysin ’rehelliset’. Jokainen näet muistaa asiat hieman eri tavoin, hieman omasta kulmastaan. Näin mm. suurten riitojen ja bändejä rikki repineiden tapahtumien muistelut tahtovat aina erota toisistaan. Ja kun asiat muistetaan ’väärin’, tulee helposti heitettyä vain lisää bensaa riitojen liekkeihin. Tästä kirjasta ei kuitenkaan isoja konflikteja löydy, eikä Alavus ole mikään Los Angeles, vaikka enkelten kaupunkiin sieltäkin asti voidaan matkata.

Paljon nojataan muistin voimaan, mutta Pauli Hanhiniemi vaikuttaa hakevan mahdollisimman suoria ja puhtaita linjoja kertaillessaan pääosin 80-luvulla tapahtuneita asioita. Nuori mies kävi aikansa kouluja ja päätyi mitä erilaisimpiin työpaikkoihin, sekä tapasi värikästä sakkia. Toilailuja ja mokailuja on mukana tietysti, kun nuoria ollaan ja asioita tapahtuu. Päätyminen alkuun koskettimien taakse taustoitetaan rikkaasti ja into ensimmäisistä musiikkijutuista säteilee vahvasti muistoista.

Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, nyt keskitytään Kolmas nainen -yhtyeeseen ja nimenomaan sen alkuhämäriin, joissa riittääkin sitten yllin kyllin pengottavaa. Samalla Hanhiniemi tiputtelee leivänmurusia, joista voi haistella herran kirjoittamien lyriikoiden palasia, mutta ylettömään nokkeluuteen kokenut kettu ei enää sorru. Yhtyeen nimikin taidetaan mainita ensi kertaa vasta jossain sivun 85 tienoilla, kun fokus on alkuun enemmänkin siinä kaikessa muussa.

Pauli Aatos Hanhiniemi syntyi Kekkosen toisella kaudella, jolloin maailma, Suomi ja Alavus olivat kovin erilaisia paikkoja elää kuin nyt. Hanhiniemi muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan lämmöllä, sillä pienen nassikan oli – luetun perusteella ainakin – vaivatonta elää Etelä-Pohjanmaalla 70-luvulla. Rock-maailmakin oli pienempi ja jotenkin helpommin ymmärrettävä, kun nuorisoseurojen järjestämissä pippaloissa esiintyi lähinnä tuttuja juttuja ja jakolinjat olivat selkeitä.

Hanhiniemi on armoitettu tarinankertoja, joka saa hiukan harmaalta vaikuttavan arjenkin kuulostamaan hohdokkaalta. Kyse on usein tarkoin valituista ja taiten annostelluista yksityiskohdista, huomioista ja yhden lauseen napakoista heitoista. Monin tavoin kirjan alkupuoli tuntuukin jopa nuortenkirjan lukemiselta, mutta kerrassaan viihdyttävältä sellaiselta. Kertoja on epävarma nuorukainen, joka tahtoisi kovasti päästä mukaan ’isojen poikien’ musiikkiviritelmiin, outoon juttuun nimeltä bändi.

Samalla kun ensimmäisiä tapailevia askeleita otetaan musiikin ihmeellisessä Mikä-Mikä-Maassa, muuntuu maailma myös hiljalleen ympärillä. Kaiken jäädyttänyt kekkoslovakia lähtee hitaasti murtumaan joksikin uudeksi, jonka voimme tunnistaa jo ympärillämme olevaksi Suomeksi. Kirjan viihdyttävintä antia ovatkin juuri noiden ensimmäisten vuosien kuvaus, sillä kyseessä on taakse jäänyt maailma kaikkine isoine ja pienine kummallisuuksineen. Hanhiniemi ei kuitenkaan ripustaudu menneeseen, vaan säilyttää siihen terveeltä vaikuttavan suhteen ja pitää katseensa samalla tulevassa. Olemme lineaarisia olentoja, menemme eteenpäin ja niin kuuluukin olla.

Jännittäviä irtiottoja ns. normaalin musiikkikirjan muodoista ovat päiväkirjamaiset lisäykset keskellä opusta, sekä lopussa oleva nykyhetken vaihe. Kun kirja päättyy, sen perässä saadaankin eräänlainen ’making of’ -dokumentti, jossa opuksen synnyttämistä seurataan vaihe vaiheelta. Sekaan saadaan myös muutama lisäkohtaus, joita ei varsinaisesta teoksesta löydy, kun päästään tutkailemaan hiukan leikkaamon lattiaakin. Tarinankertoja on tarinankertoja, ja hyvä niin, sillä hän saa jopa pyykinpesusta irti pienoista draamaa.

Samalla kun taustojen taustoja valaistaan selviää, että ei se Hanhiniemi vetele kaikkea hatustaan, vaan menneitä on muisteltu monien yhtyettä eri tavoin viistäneiden tahojen kanssa. Muistikuvia on vertailtu ja tapahtuneita asioita on pistetty aikalinjalla järjestykseen. Noista keskusteluista ja yhteismuisteluista Hanhiniemi on sitten työstänyt kirjaansa, joka päättyy kitaristi Timo Löyvän lähtöön kahdessa eri ajassa.



Kolmas nainen -yhtyeen ainoa miehistönvaihdos tapahtui, kun neljäs studioalbumi, Hyvää ja kaunista, ilmestyi vuonna 1990. Tuolloin kitaristi Timo Kivikangas astui remmiin ja Löyvä jäi pois virallisesta kokoonpanosta. Hanhiniemi ja Löyvä olivat sydänystäviä ja tuo särö kaihertaa kertojaa eniten vielä nytkin. Kirjan vanha aikalinja päättyy pisteeseen, jossa Löyvä lähtee hiljalleen lipumaan pois porukasta ja bändi on breikkaamassa isommin läpi. Kiviä ei heitellä, eikä piruja maalailla seinille. Niin vain kävi ja ystävyys kesti sen, kenties jopa kaipasi pientä etäisyyttä.

Löyvä palasi vuosia myöhemmin takaisin remmiin ja soitti aina kuolemaansa asti niin rokkia Paulin, kuin tanssittavampaa kamaa muiden kanssa. Kuolema on kuitenkin äärimmäinen rajan piirtäjä ja lopussa uusi, osin tuntematonkin maailma, avautuu kaikkien edessä. Kolmas nainen jatkaa ilman Löyvää, mutta hän on aina osa yhtyettä.

Elämä jatkuu ja Paulin Kolmas nainen -kirja kertoo paljon sen ihmeellisyyksistä, pyrkien siinä samalla väistelemään muissa kirjoissa kerrottuja vaiheita. Eli päällekkäisyyksiä tuskin on paljoa ja jokin kertoo minulle, ettei tämä välttämättä ole Hanhiniemen viimeinen kirja. Ja se jos mikä on innoittava ajatus, sillä herralla on sana hallussa myös kirjallisella saralla.

Mika Roth