Paul Andrews, joka tunnettiin paremmin nimellä Paul Di’Anno, poistui keskuudestamme 21. lokakuuta. Samalla päättyi surullinen ja monesti kummallisia, sekä jopa traagisia piirteitä saanut tarina. Tuon tarinan alkupäässä Paul Di’Anno esiintymisnimen omaksunut nuori mies nousi hetkeksi tähtiin heavy metalia esittävän Iron Maiden -nimisen lupaavan bändin riveissä. Tarinan lopussa kaikkensa antanut mies yritti vielä pyörätuolista käsin järisyttää maailmaa.
Henkilökohtaisesti olin liian nuori ehtiäkseni mukaan Iron Maidenin alkuvuosien voittokulkuun ja minulle Bruce Dickinson oli aina se ’ainoa oikea’ sumusireeni brittiläisen metallijätin keulilla. Muistan kuinka koulun pihalla isot pojat, ne jotka tiesivät kaikesta kaiken, välituntien tiukoissa musakeskusteluissa vain kuittasivat Paul Di’Annon aikakauden muutamalla kovalla sanalla. Maidenin ensimmäinen vokalisti oli heidän mukaansa karsea punkkari. Ei sillä ollut ääntä, eikä tyyliäkään, onneksi bändin jätkät antoivat sille kenkää, todettiin Di’Annosta ykskantaan.
Selitys toimi hetken, mutta kun löysin antikvariaatista Iron Maidenin esikoisalbumin, kävivät asiat mutkikkaammiksi. Tuohon aikaan ja tuossa paikassa albumin sai pyynnöstä hetkeksi soimaan, kun mahdollista ostopäätöstä työstettiin ja viikkorahojensa käyttöä punnitseva ostajakandidaatti halusi kuulla pienen näytteen löydöksestään. Elettiin vinyyliaikaa ja alun rahinat olivat kuin esisoittoa mahdottomuuksien maailmaan. Vanhoille lehdille ja hiukan kosteudellekin tuoksuva vanha puurakennus täyttyi rahinoiden jälkeen äänillä, eivätkä ne olleet lainkaan hullumpia. Tiedä kuinka pienistä pömpeleistä musiikkia tuolloin oikeasti kuultiin, mutta vaikutus oli välitön. Markat vaihtoivat omistajaa ja kuskasin levyn varoen koulukassissa kirjojen välissä kotiin.
Pistäessäni kotona kiekon soimaan vaikutus oli sama kuin antikvaarissa. Ämyreistä ei karannutkaan mitään rupista punkkia tai haparoivaa räminää, vaan jotain muuta, jotain erilaista, jotain josta opin nopeasti jopa pitämään. Ja koska ole kuka olen, en voinut pitää suutani kiinni, vaan lähdin puolustamaan tulevissa välituntijuttuhetkissä ”Maidenin ekaa laulajaa, joka ei todellakaan ollut mikään surkea punkkari”. Suurimmaksi osaksi näkemykseni tyrmättiin, mutta sehän toimi noina aikoina vain liekkejä vahvistavana bensiininä.
Nyt kun kuuntelen kahta metallijätin ensimmäistä albumia pitkästä aikaa huomaan korvieni tekevän työtään tavalliseen tapaan, mutta aivan kuin se nuori pikkujannu istuisi hetkittäin vieressäni ja puhkuisi innosta. Tämä on enemmän kuin vain historiaa, Paul Di’Anno keulillaan Iron Maiden teki jotain muutakin, eikä vain minulle. En tohdi edelleenkään kutsua kevään 1980 Iron Maiden -albumia, tai sitä vajaa vuosi myöhemmin seurannutta Killers-kiekkoa klassikoiksi, koska eivät ne oikein sitäkään ole, mutta eivät levyt mitään huttuakaan ole.
Di’Annon ilmaisu on rajallista, se tunnustettakoon heti, mutta esimerkiksi esikoisalbumin progehtavia elementtejä sisältävä Strange World on edelleen rohkea ja rajoja avaava esitys. Biisissä voi kuulla ei-niin-vähäisiä vaikutteita mm. UFOn suunnalta, mutta jalostustyö on synnyttänyt jo jotain omaa. Remember Tomorrow on niin vavisuttava siivu rauhallisempaa puolta, että kylmät väreet laukkaavat vielä tänäkin päivänä pitkin selkää, kun tiukkaa laukkaa ja seesteistä tunnelmaa vuorotellaan.
Dickinsonin esittäminä kuullut Running Free ja Iron Maiden ovat tietysti jo palasia tulevasta, mutta hattua päästä myös päälle seitsenminuuttisen Phantom of the Operan edessä. Teknistä taituruutta ja sovitussilmää edustaa myös instrumentaaliraita Transylvania, kun heavy rockin ja progen välistä kuilua kurottiin kasaan. Maidenin on todettu monesti syntyneen juuri oikeassa ajassa ja paikassa, mutta tärkeää oli myös erilaisten ihmisten yhteen liittyminen.
Vuoden 1981 Killers jäi viimeiseksi studioalbumiksi, jolla Di’Anno puhkui ja puhalsi, enkä ole koskaan lämmennyt levylle samassa määrin kuin esikoiselle. En oikeastaan edes muista koska ostin levystä ensimmäisen kopion itselleni, eikä siihen liity samanlaista tunnelastia kuin esikoiseen. Silti albumilla on hetkensä, jos nyt senkään kutsuminen klassikoksi olisi hiukan perusteetonta.
Iron Maidenin tätä kirjoitettaessa ainoa kaksi instrumentaalisiivua sisältänyt albumi on selvästi siirtymä heavy rockista heavy metalin puolelle ja samalla kaikki alkaa olla valmista Dickinsonin sisään astumiseen. Murders in the Rue Morgue ja Purgatory laukkaavat jo mukavasti metallin sisäkaistaa, ja Innocent Exile flirttaa uusien tuulien kanssa miltei hävettävissä määrin. Toisaalta tämäkin levy pitää nähdä myös aikakautensa tuotoksena, sekä tietysti paineistetummissa olosuhteissa tehtynä jatkona.
Ainoa Di’Annon osin kirjoittama siivu toisella pitkäsoitolla on progeinen Killers, joka pitää edelleen pintansa ja väläyttää herran vokaalivoimaa. Toki Wrathchild toimii myös, mutta taisin kuulla sen aikoinaan liian monesti Dickinsonin esittämänä ja nyt Di’Annon laulamana siivu tuntuu – no, ponnettomalta. Eihän heppu mikään metallin uusi Dio ollut, noin kauniisti sanottuna.
Paul Di’Anno joko sai kenkää tai lähti ovet paukkuen bändistä. Oikeasti ei ole merkitystä siinä, miten ero tapahtui. Merkityksellisempää on sen jälkeinen aika. Di’Anno yritti aktiivisesti saada uusia bändejä kasaan ja lentoon, mutta niistä kaikista puuttui (ainakin allekirjoittaneen mielestä) alun hohto. Tutustuin tätä juttua kasaillessani mm. Battlezonen tuotantoon, mutta lupaavat karmit eivät kehystä mitään sen kummempaa. Sain myös tietää miltä Play That Funky Music (kyllä, luit oikein) kuulostaa Di’Annon mylvimänä, tai kuinka eräänkin Megadethin klassinen Symphony of Destruction kääntyy britiltä. Olisin voinut elää ilman noita kokemuksia, koska ne eivät ainakaan lisää lopun hohdokkuutta.
Myöhempinä vuosina Paul Di’Anno hyväksyi pääosin roolinsa bändistä sivuun siirtyneenä vokalistina, jonka lähtö mahdollisti Iron Maidenin nousun metallimaailman huipulle. Päihteiden kanssa toilaillessaan herralta irtosi välillä melko vahvoja kommentteja, mutta marginaalista saattoi olla toisinaan katkeraa tähyillä kirkkaisiin valoihin. Ainakin nyt Di’Annon matka on päätöksessä ja hänen perintönsä voi hiljalleen kasvaa.
Tunnen surua sydämessäni, enkä täysin tiedä miksi. Ehkä syynä ovat ne kaikki mahdollisuudet, jotka jäivät Di’Annon kohdalla toteutumatta ja rooli, johon hän kaiketi itsensä pakotti. Mutta palataan takaisin alkuun. Olen edelleen iloinen, että löysin tuona kaukaisena iltapäivänä Iron Maidenin debyyttialbumin ja ostin sen itselleni. Eihän se mikään hohdokas klassikko ole, mutta luultavasti olennainen palanen nuoren pojan musiikillisessa heräämisessä ja erilaisuuden ymmärtämisessä. Ja se on jo aika paljon, minulle nyt ainakin. Rest in peace, Paul.
Paul Andrews, joka tunnettiin paremmin nimellä Paul Di’Anno, poistui keskuudestamme 21. lokakuuta. Samalla päättyi surullinen ja monesti kummallisia, sekä jopa traagisia piirteitä saanut tarina. Tuon tarinan alkupäässä Paul Di’Anno esiintymisnimen omaksunut nuori mies nousi hetkeksi tähtiin heavy metalia esittävän Iron Maiden -nimisen lupaavan bändin riveissä. Tarinan lopussa kaikkensa antanut mies yritti vielä pyörätuolista käsin järisyttää maailmaa.
Ainoa Di’Annon osin kirjoittama siivu toisella pitkäsoitolla on progeinen Killers, joka pitää edelleen pintansa ja väläyttää herran vokaalivoimaa. Toki Wrathchild toimii myös, mutta taisin kuulla sen aikoinaan liian monesti Dickinsonin esittämänä ja nyt Di’Annon laulamana siivu tuntuu – no, ponnettomalta. Eihän heppu mikään metallin uusi Dio ollut, noin kauniisti sanottuna.
