The Flaming Sideburns: Rocket Science (Original Artyfacts from The Psychedelic Era 1996–1999)

The Flaming Sideburns on yhtyeitä, joista tulee mieleen oikopäätä 00-luku. Kotimainen garagerockin ihmekone tuli silmille etenkin uuden vuosituhannen ensimmäisinä, action rockin voittokulun leimaamina vuosina. Kallion rokkikukot runttasivat aikakaudet runttuun tekemällä sitä, mitä mestaritkin tekivät ja heidän mestarinsa ennen heitä. Rock on toisinaan simppeliä paahtoa ja nyt palataan aivan tarinan alkuun, eli vuosiin 1996–1999.

Svart Records

Vuonna 1995 perustettu The Flaming Sideburns oli sopivasti etuajassa räyhätessään garage rockin kuusaristen patojen äärellä 90-luvun lopulla, sillä action rock oli räjäyttämässä planeetanlaajuista pottiaan vasta hivenen myöhemmin. Komeasti ja kuvaavasti nimetty Rocket Science (Original Artyfacts from The Psychedelic Era 1996–1999) on jännittävä ikkuna aikaansa, jolloin fleimaritkin vasta etsivät ominta soundiaan. Kolmetoista levylle päätynyttä raitaa on poimittu neljästä eri äänityssessiosta ja mukana on jopa kolme aiemmin julkaisematonta arkistojen aarretta.

Vanhinta antia edustavat A-puolen sulkeva biisitrio, joka on ikuistettu Helsingissä armon vuonna 1996. Close to Disaster -seiskatuumaiselle päätynyt Lucille on ehkä lainaraita, mutta armoton energiataso puskee läpi tikkuisen soundin. On puhtaasti mielipidekysymys, että onko tämä nyt alkuvoimaista vai alkukantaista, mutta voiman puutteesta puserrus ei jää ainakaan kiinni. Omaan korvaan samaisista sessioista Flanelon Crash -maksille päätynyt Crashing Down on herkullisempaa rockin räimettä, mutta nämähän nyt ovat makukysymyksiä.

A-puolen käynnistävä biisinelikko on puolestaan bändin New Yorkissa tallentamaa aarteistoa, jonka täyttä merkitystä ryhmän sittemmin tapahtuneelle evoluutiolle voi vain arvailla. 90-luvun lopun Amerikka oli kaukainen ihmemaa, kultaisten mahdollisuuksien ja uskomattoman musiikkihistorian aarreaitta. Jo silkka keikkailemaan pääseminen uudessa maailmassa oli yksi toteutunut unelma ja ihan jokainen härmän pumppu ei äänitellyt noina päivinä materiaaliaan esimerkiksi isossa omenassa. Eikä sillä väliä, jos olosuhteet eivät olleet ihan viimeisen päälle, sillä nyt oltiin Amerikassa. Hallelujah!

A-puolen ja koko levyn korkkaava Spanish Blood on mainio ohjelmanjulistus ja pelinavaus, kun peräti neljän minuutin tuolle puolen kellottava ketjuräjähdys raastaa soundejaan maisemaan. Soundi menee ruvelle ja hygieniapuolella jää ehkä huomauteltavaa, vaan homma ei karkaa överiksi ja näin kokemus kasvaa osiensa summaa suuremmaksi. Rock’n’roll on herkkää alkemiaa ja The Flaming Sideburns hallitsi jo tuolloin kaavojen tohtoroinnin suvereenisti.

Toinen Loose My Soul -seiskatuumaiselle päätynyt herkku on nimibiisi, jossa yhtye hakee tekemiseensä rahdun erilaisen kulman. Klassisen rockin osasiahan tässä jatkuvasti pyöritellään, mutta kaikki on lopulta kiinni pienistä jutuista, alkuun lähes huomaamattomiksi jäävistä nyansseista, jotka kuitenkin kiskovat purtta milloin minnekin.

Niin ikään jenkkilässä äänitetty Do the Bama Lama taitaa olla yksi tunnetuimmista fleimareiden alkupään numeroista ja legendaariseksi laskettavan seiskatuumaisen nimibiisissä on edelleen voimaa. Muistan kuinka kuulin rallin vuosia sitten ensi kertaa, ja ajan hampaat ovat selvästi täysin voimattomia näin iskevän numeron edessä. Rock’n’roll ei kuole koskaan, koska se ei ensinnäkään edes ikäänny. Samaiselta pienjulkaisulta napattu Dirty Robber saa myös ansaitsemansa uuden mahdollisuuden ja José “Chiqui” Sileonin piano lisää kummasti groovea bändin möykkään.

Levyn aiemmin julkaisemattomista herkuista kaksi on covereita ja kaverina on yksi originelli. Ties kuinka monesti läpi vedetty Suzie-Q ei varsinaisesti tarjoa mitään unohtumattomia väristyksiä, eikä päälle viiden minuutin venähtävä mitta ainakaan auta asiaa. Ihan tärkeä biisi isommassa mittakaavassa tietysti, mutta siivuun ei vain ole saatu riittävän erilaista latausta, allekirjoittaneen mielestä nyt ainakaan. Willie Dixonin alkujaan kynäilemä Crazy Love onkin sitten totaalisen toisenlainen tarina. Bändin soittoon ui vaaraa ja kun mielettömän rakkauden riivaama sielu vaikeroi, sitä todella kuuntelee tarkoin korvin. Pinnat myös sovituksen käärmemäisille käännöksille, joissa lemmen kahleet vain kilisevät mystisesti.



Lähes arkistojen helmeksi lasken myös Jaguar Girls -sinkun B-puolen She Was Good -lainan. The Talismenin 60-luvun kaunokaista ei ole lähdetty uusimaan tarpeettoman kovin käsin ja rakkaudesta lajiin on syntynyt todellinen muotovalio. Kolmeentoista raitaan saadaan mahtumaan vaikka ja mitä, mutta kun levyn sulkeva La Maldición Del Gringo on maalissa olen myös lievästi hämmentynyt. Miksi sulkea mainio paketti näin? Toki tajuan vokalisti Eduardo ”Speedo” Martinezin olevan argentiinalaisen, mutta silti? Veltto ankkuri ainakin jättää kysymysmerkkejä ilmaan jos ei muuta.

Historiaa on summattu ja arkistoja pengottu, joten ehkäpä seuraavaksi olisi aika jollekin oikeasti uudelle. Sitä odotellessa kelpaa pyöritellä tätäkin albumimittaista kaunokaista, jolla on eri puolia kuten kuuluukin olla.

Mika Roth