Antti Heikkinen: Vesterinen yhtyeineen

Vesterinen yhtyeineen on kotimaisessa musiikissa tuttu outolintu. Isossa orkesterissa on suurperheen verran jäseniä ja levytysuraakin on jo 15 vuotta mittarissa. Vyöllä on kelpo nippu hittejä, jotka kääntelevät pohjoisen poprockin ja indiepopin iskelmäisiä sivuja. Antti Heikkinen on halunnut kirjoittaa samaan aikaan poikkeuksellisesta ja tutun tuntuisesta yhtyeestä kirjan, joka toistaa tuttuja kaavoja, mutta on myös tavoillaan erilainen. Samalla tutkitaan elämäntarinoita, pohditaan tapahtunutta ja yritetään ymmärtää tapahtunutta.

Like

Tunnustan suoraan, etten tuntenut ennen tätä kovinkaan kattavasti bändin tuotantoa, mutta huomasin kuulleeni yllättävänkin monia ryhmän kappaleita vuosien saatossa. Mitä tapahtui Hokkasen Timolle? taisi jo ilmestyessään hiukan nyppiä, kun taas Lapselleni sai hämmentymään tyyliin: onko tämä oikeasti Vesterinen yhtyeineen? Bändi jakaa mielipiteitä yllättävänkin rankasti, mikä on aina merkki siitä, että jotain huomionarvoista on tehty.

Jouhevaksi kirjoitettua kirjaa lukiessani tein siis aikamatkoja, ja tein tehokkaan pienoiskurssin yhtyeen musiikin saloihin. Ensiluokkaista materiaalia on runsaasti, se on ehdoton fakta. Olen silti yhä tiukasti sitä mieltä, että Faija käyttää napapaitaa on nolo biisi, mutta johtuuko se päähäni nousevasta kuvasta, jossa oma isäni olisi napapaidassa? Jätän syvemmät pohdinnat Freudin seuraajille ja siirrytään takaisin aiheeseen.

Kuten todettua, Heikkinen on halunnut murtaa musiikkikirjojen kieltämättä hivenen kaavamaisia muotoja. Valittu tyyli on rennommasta päästä ja vapaampi, Heikkisen toimiessa halki kirjan eräänlaisena oppaana. Siis sellaisena elokuvista tuttuna kertojaäänenä, joka saattaa välillä summata jo tapahtunutta – ehkä jopa takkansa edessä olevasta tuolista suoraan meihin kaikkiin katsoen. Temppu on ovela ja tekee jo valmiiksi viihdyttävästä kirjasta todellisen pageturnerin, noin ison maailman termiä lainatakseni.

Heikkinen lähtee liikkeelle kronologisesti ja kaikki keskushenkilöt esitellään huolella ja samalla käydään läpi musiikillisia henkilöhistorioita. Juuristoista löytyy kaikenlaista mielenkiintoista, kuten mm. linkki Tero Vesterisen isoisään Vili Vesteriseen, Ulmala ja Sadetanssi -yhtyeisiin, sekä moneen musiikkimaailmassa liikkuvaan/liikkuneeseen tekijään. Joukossa on myös hyvä nippu ns. sattumia, jos sattumiin ensinnäkään uskoo.

Kuvamateriaalin määrä on poikkeuksellisen runsasta, eikä kuvia ole vain dumpattu pariin kirjaan väliin upotettuun kuvaosioon. Halki teoksen ripotellut kuvat ovat kiinteä ja merkittävä osa tarinaa. Niiden kautta lukijan on vaivatonta pysyä kärryillä mukana, että tuo tuossa on siis tuo henkilö tuossa jne. Lisäksi kuvat jäsentävät tekstiä ja yhdessä runsaiden lainausten kanssa kirjasta tuleekin positiivisella tavalla artikkelimainen vaikutelma. Kaikki kunnia tuhannen sivun kuvattomille tiiliskiville, mutta Vesterinen yhtyeineen ei toisaalta julkaise puolen tunnin proge-eepoksia, joten muoto heijastaa jälleen sisältöä.

Yhtye sai lentävän lähdön debyyttialbumilta löytyvien hittien kautta, minkä jälkeen koittivat kaupallisesti haastavammat ajat. Yhtyeen tummempi aikakausi maalataan sivuilla jopa osin synkäksi vaiheeksi, mutta omaan korvaani Erikoismiehen jäähyväiset ja Tiedän miltä tuntuu kuulostavat tulevilta unohdetuilta klassikoilta. Juuri sellaisilta levyiltä, jotka kasvavat korkoa ajan myötä ja nähdään myöhemmin osana jotain suurempaa, kenties.

Tummempien pilvien jälkeen koittivat joka tapauksessa duurivetoisemmat biisit ja kyllähän niillä paremmin päätään saa pintaan, myös täällä pohjoisessa. Vuoden 2019 Faaraoiden aika on edeltäjiensä tavoin kuoriaan komeamman sydämen omaava helmi, jonka parissa on vaikea olla hymyilemättä. Sellaista hyvää ja rakentavaa hymyä siis. Eivätkä varjot ole koskaan kadonneet bändin musiikista, kuten pandemian keskellä ilmestynyt Meissä asuu elämä osoittaa.

Kirjassa yhtye myös korostaa sitä, kuinka töitä vain tehtiin, vaikka maailma ympärillä pysähtyi. Bändin tarina jopa yksinkertaistetaan kolmeen osaan: pandemiaa edeltänyt hidas nousu, pandemian aikainen läpimurto ja pandemian jälkeinen loppuelämä. Eli kun kaikki ovat enemmän ja vähemmän valittaneet kaikkien mahdollisuuksien katoamista karanteenien myötä, päättivät Vesteriset vain puskea entistäkin kovemmin eteenpäin. Se jos mikä kertoo olennaisen ryhmän hengestä.



Monet bändit ovat viime vuosina lähteneet tekemään hommia hartiapankin voimin, joten Vesterinen yhtyeineen ei tuolla saralla ole poikkeus. Kolmen omakustanteisen albumin vaihe antaa indie-uskottavuutta, jos nyt näkyvyys valtavirrassa onkin jo kiitettävää luokkaa. Raha ei kuitenkaan pyöritä rattaita yksin ja sekin tuodaan monesti eri tavoin esiin.

Heikkinen johtaa lukijan alusta loppuun ja aina kuluvan vuoden tyrskyihin asti, kun kokoonpanoa on pistetty jälleen kerran uusiksi. Ydin on kuitenkin kohdillaan, tukevasti paikallaan ja menestystarina voi jatkua.

Mika Roth