Pienet

Pienet - Lokakuu 2024

11.10.2024

FMSR: enEtudes

FMSR on säveltäjä-tuottaja-muusikko Marja Ahlsvedin musiikillinen laboratorio, jonka nimi on lyhennelmä sanoista: ”for my secret reasons”. Siinä missä Ahlsvedin Mahls-projekti edustaa modernia ja elektronista poppia, on FMSR huomattavasti sirpaleisempaa materiaalia. Ainakin näiden viiden toisistaan eroavan raidan perusteella.

EP:n avaava unEtude 0 (Tragedy 2Y) päästää säveltäjän artistiminän, eli Mahlsin, lausumaan sanoja ja samalla kuullaan ainoat suorat vokaalit muuten instrumentaalisella kokonaisuudella. Pianolla sävelletyt numerot luottavat paljon nimenomaan pianon nuottivirtaan, kun erilaisia tunnelmia saavutetaan suorastaan elokuvamaisin keinoin. Musertavan kauniin melodian omaava unEtude 4 (für Zack) saa vastavoiman sisäisistä efekteistään, jotka ajavat kappaletta kohti tuntematonta horisonttia. unEtude 2 (Berlin sadness) kulkee kaupungin alakuloisia ja kenties sateisiakin katuja, kun taas unEtude 1 (Spring in E major) on nimensä mukaisesti keväistä elämää tihkuva sävelpuronen.

enEtudes on luonnosmaisten numeroiden joukko, mutta nyt luonnosmaisuus on hyväksi. Ahlsved tuntuu napanneen ideoistaan kiinni ja antaneen niiden viedä, minne sitten ikinä on pitänytkään suunnata. Moni saattaisi hylätä näin hajanaiset palat, mutta FMSR-nimen alla viidestä ideasta on syntynyt yksi kokonaisuus.

Mika Roth

grönroospunkt: Kansakunnan tila

Kansakunnan tila on kansakunnan syviä rivejä alati puhutteleva asia, jonka myötä pöydille on nosteltu ties minkälaisia katteja jo pitkään. Tumman uuden aallon ja ehkä hiukan progehtavankin punkin kanssa nuotteja työstävä grönroospunkt ottaa nyt osaa keskusteluun. Nimet ovat nimiä siinä missä nimimerkitkin, mutta ongelmat ovat silti olemassa.

Asiansa osaavan ryhmän viiden biisin EP onkin kuin raikas läpsäisy kasvoille, tai piristävän kirvelevä naarmu kämmenselässä, joka tulee arpensa kautta muistuttamaan itsestään vielä pitkään. Tekstien yksityiskohtia saa jokainen vääntää ja kääntää kuten haluaa, mutta aika pelottavalta olennolta varjoissa kaikkea pelkäävä Eläin vaikuttaa. Sinkuksi valittu Tämän vuoden malli on taas ihka aito protestilaulu, jolla otetaan kantaa jalojen johtajiemme tekemiin päätöksiin. Jäähyväiset sulkee oivaltavasti ympyröitä ja saattelee kaaret valmiiksi, hilpeän laulelman puristaessa klovninsa kasvoille kyyneleen. Bändin soitossa akustisuus ja sähköisyys aaltoilevat, reagoiden tilanteeseen, leijuen ja keinuen.

EP käynnistyy ja sulkeutuu puheensorinaan, joka aivan kuin normalisoi kuullun. Kärjistämisen ja osuvan korostamisen taito on herkkä laji, mutta grönroospunktin tapauksessa musiikki ja sanat tuntuvat käyvän alati kiinteää paritanssia, jossa kannat kopsahtelevat oikeisiin aikoihin oikeisiin paikkoihin.

Mika Roth

HT tapes: Twilight Zone

Rivin mittainen saateteksti, neljä varsinaista kappaletta ja kokonaismitta alle vartissa. Tämä on kiistatta totaalisen HT tapesin tyylistä vääntöä, mikä on hyvä asia. Heidi ja Teemu jatkavat seikkailujaan post-pre-punkin ihmemaassa.

HT Tapesin grungehtavan punkahtavassa ja runkoonsa karsitussa ilmaisussa kaikki syntyy rumpujen, vokaalien ja särökitaran avulla. Puolentoista vuoden takainen Looks Kind of Weird But Doesn’t Make Sense -albumi ei pitänyt sisällään otsikkonsa mukaista raitaa, mutta nyt kuullaan miltei kaima, eli Looks kind of weird but really don´t make no sense. Tarttuvan grungeinen ja iskevän garageinen siivu elää lähes neljän minuutin ajan, kehittyen mallikkaasti loppuaan kohden. Punkisti päätä seinään hakkaava IWKAT on EP:n toinen mallioppilas, vaikka tyyli ja suunta on täysin toisenlainen. Kauhutarinaksi kasvava See in the dark uskaltautuu pidemmälle hämärän rajamailla, outorockin katkun kohotessa lupaavasti sieraimiin. Breathing rutistelee myös olevaisuuden rajoja tekstillään ja yksinkertaistaa kaiken hengittämisen ympärille, sillä siitähän tässä kai on kyse ajasta aikaan.

Twilight Zone soundaa suoruudessaan upealle, duon ilmaisun saadessa persoonallisempia vivahteita. Soundi on kova, toisinaan rujokin, mutta ainakin EP-mitassa ilmaisun ääripäille on löydetty uutta tasapainoa.

Mika Roth

Icons of Elegance: October

Icons of Elegance on saavuttanut komean virstanpylvään, sillä Anssi ja Henri Växbyn kipparoimalla popyhtyeellä tulee täydet kaksi vuosikymmentä mittariin. Juhlien kunniaksi maailma saa ihailtavakseen uuden EP:n, jolla lokakuu näyttäytyy värikkäänä, eläväisenä ja melodioita tursuavana.

Kesän korvalla ilmestynyt Friday-sinkkuhan kertoi jo missä mennään, eli jouhevampaa, rahdun rokimpaa ja silti samaan aikaan vastustamattoman menevää kitarapoppia ykkösluokan melodialla. On yksi asia luoda ensinnäkään näin tarttuvaa musiikkia, mutta saada vieläpä kaikki kuulostamaan niin tavattoman helpolta ja suoraan sanottuna hyvältä. Ankkuriksi sysätty Pieces on tämänkertainen The Beatles -tuokio, jolla fab fourin tekemisiä kierrätetään tyylillä. Kolmas, ja tätä kirjoitettaessa uusin, sinkku on nimensä lunastava Celebrate, joka tuo Amerikan mukaan kaavaan pienine soundilisineen. En voi kuin ihailla IoE:n kykyä haistaa tilaisuudet ja hyödyntää niitä, minkä lisäksi kaikki saadaan linkitettyä yhteen.

EP:n ’uudet kappaleet’ täydentävät kuvaa, jossa October Reappears rauhoittaa tilanteen ennen Piecesiä ja huipputarttuva (Welcome To) Our Corner of the World on reippain mahdollinen startti elämän parempia puolia ylistävälle EP:lle. Tulkoot lokakuu sateineen, mutineen ja tuiskuineen, minä pistän vain Octoberin soimaan ja nautin väriloistosta harmillisempia puolia noteeraamatta.

Mika Roth

judvelia: ikigai
Texicalli Records

Kirkkonummelta aikojen saatossa Pariisin päätynyt Julia Pihlström on siviilissä Michelin-luokan patisserie-kokki, kun taas musiikkimaailmassa hänet tunnetaan nimellä judvelia. Kesän korvalla ilmestyi debyyttisinkku Katson sua, joka on saanut kunnian avata myös esikois-EP:n.

Hattua pitää nostaa suomen kielen käytöstä, etenkin kun judvelia taitaa olla osapuilleen ainoa kovanimisen tiimin jäsen, joka kieltä edes ymmärtää. Sinkkua ei ole suotta sinkuksi kuitenkaan valittu ja myös Saimaannorppa on täydellisyyttä hipova pop-kappale, jolla elektropalaset ja orgaaninen soitto sekoittuvat maukkaasti. Tuotantopuolen silkkisen samettinen jälki saakin korvan hetkittäin unohtamaan tekstit, etenkin kun judvelian vokaalit on miksattu ehkä rahtusen liian syvälle dreampopahtavaan äänimaisemaan. Toisaalta näin laulu muuntuu monissa kohdin yhdeksi instrumentiksi ja Varpunen lentelee vapain siivin, kun jopa kantasuomalaisen pitää pinnistellä sanoja kuunnellessaan.

ikigai on vahva avaus, joka osaa kääntyillä riittävän läheltä valtavirran pyörteitä. Kummastelin alkuun modernin r’n’b:n jäljillä kulkevaa Itkuvirsi-raitaa, mutta pieni totuttelu sai ankkurinkin asettumaan paikoilleen ja näin kasassa on tasaisen vahva EP, jonka materiaalin judvelia on vieläpä itse kirjoittanut.

Mika Roth

KOMMANDO: Yksinäinen taistelija / Leikkaan takaisin
Kreme Records

KOMMANDO pistää tutut rajat uusiksi särökitaran soidessa ja punaisten huivien koristaessa otsia. Schwarzenegger on modernin historian kovin kommando ja Stallone tietysti yksinäinen taistelija, mutta muuttuneessa maailmassa entiset kilpakumppanit vetävät yhtä köyttä. Nyt yhdistetään voimat ja taistellaan uudenlaista sortoa vastaan, kun systeemin telaketjut jauhavat turvan ympäriltä.

Tuplasinkku on esimakua tulevasta EP:stä ja häränsilmäänhän tämä losahtaa oitis. Monissa rähinöissä jo aiemmin kunnostautuneet Olli Antonio ja Tero Huotari antavat punk rockin laulaa, eikä nyt pehmoilla ja oteta vankeja. A-puolen Yksinäinen taistelija julistaa heti alussa homman nimen, kun säröön kiedottu melodia puree ja säkeistöt maalaavat kohtauksia taistelijan musertavasta arjesta. Leikkaan takaisin tuo rahattomuuden helvetin silmille, kun banaanikärpäsetkin kuolevat nälkään ja on aika leikata leikkaajia takaisin sinne missä tuntuu.

Viesti on tärkeä, kun tiukkaa on ja tiukemmaksi menee, mutta rähinä ei peitä musiikin voimaa. KOMMANDO on näet kääntänyt kiukun rakentavaksi vivuksi ja näissä kahdessa punkrockin soundia päivittävässä vedossa on muutakin kuin teräviä sanoja. EP:tä odotellessa ja siitä taitaakin tulla melkoinen jysäys.

Mika Roth

kotwane: KORKEEL
Överdog

Rovaniemeläinen rap-artisti kotwane on pitänyt hoppua soolojulkaisujen puolella viime vuodet. Vuosina 2023–2024 herralta ilmestyi peräti kahdeksan sinkkua, joista kolme viimeistä on mahtunut myös KORKEEL EP:lle. Eikä kotwane mistään täydestä tyhjästä ole ilmestynyt, sillä vuodet 2017–2019 sanataituri vaikutti lappilaisessa bishgang-yhtyeessä.

EP:n korkkaava nimibiisi iskee aiempien sinkkujen ohitse suoraan paalupaikalle, kun urbaanin moderni ja sopivan öinen soundimaisema hivelee korvia. Pelkillä isoilla kirjaimilla mennään myös siellä missä KUUNVALOO loistaa ja lupailee öisten seikkailujen vain jatkuvan. Soundillinen kiemurtelu ja tasojen määrä ajavat jo melkein itse asian ohitse, mutta korkki pysynee pinnalla näinkin kovissa aallokoissa. Kuviot ovatkin halki kiekon samat, eli kotwane pistelee tekstejä soundien seassa ja äänikenttien heijastelu on jatkuvaa efektishow’ta. ALL GOOD summaa muikean menon ja huomioi asioiden olevan mallillaan.

Kimaltelevia pintoja ja isoja tiloja riittää halki biisiviisikon, mutta kaiken tämän alla ja ytimessä tekstit ovat toisinaan yllättävänkin paineistettuja. JAVEn kanssa esitetty VIIHTYMÄÄ on tavallaan osuva summaus kaikesta: mahdollisuudet ovat olemassa, vaan tehdäänkö nyt oikeita valintoja? Vahva avaus EP-rintamalla, jos nyt rikkaampi variointi voisi olla hetkittäin paikallaan.

Mika Roth

Kuuro Koira: Poliittinen EP

Kuuro Koira ei ole ollut esillä lähes viiteen vuoteen, mutta nyt suomenkielisen rapin veteraani on kuuleman mukaan aloittelemassa kokopitkän albumin äänityksiä. Poliittinen EP on kolmen biisin paketti siivuista, jotka eivät kuuleman mukaan mahdu pitkäsoitolle.

Entä onko musiikki sitten poliittista? No kyllä on, eikä tässä silitellä myötäkarvaan, kun Suomi (Euroopan rasistisin maa) ottaa kantaa hallituksen poliittisiin linjauksiin. Maailma muuttuu tietysti, mutta ovatko kaikki muutokset toivottuja, haluttuja ja edes tarpeellisia, hyödyllisyydestä nyt puhumattakaan. Kovat sanat saavat pehmeämpiä taustoja tuekseen ja samalla viestit vain terävöityvät. Ilmastonmuutos jatkaa silkkisemmin soundein, kun rautalangasta väännetään asioita. Kyllähän nämä jutut tiedetään, mutta mikä on, kun muutosta ei vain tapahdu? Ankkuriraita Oot sä valamiina vaihtaa dubin pumppauksen pohjalle ja heittää pallon – tai oikeammin pallokasan – kuulijan syliin. Mihin olemme valmiita venymään ja mitä tekemään, kun monet eri asiat ovat päättymässä ja toiset alkamassa?

Kuuro Koira on kuullut kansan syvistä riveistä nousevia ääniä ja maailman tyrskyjen lähestyvän huminan. Olemme monin tavoin murroksen edessä, eikä Kuuro Koira jää ainakaan tuppisuuna seisomaan sivuun. Kysymyksiä esitetään, vaan yksisilmäinen paasaus jää onneksi väliin. Kyllä oleelliset asiat muutenkin voidaan kertoa ja kantaa ottaa.

Mika Roth

laventeliunia: Aika jää etsimään

laventeliunia kertoo olevansa helsinkiläinen alternative/dreampop/indie-bändi, jonka musiikki osuu mielestäni etenkin kuvaussanahirviön keskimmäiseen osioon. Kaksi sinkkua aiemmin tänä vuonna julkaissut duo kuulostaa debyytti-EP:llään valmiilta, jos nyt kaikuisa ilmavuus voikin hetkittäin ajaa ajatukset untuvaiseen harhaan.

Useimmiten parhaat iskut kannattaa sijoittaa heti alkuun, jos haluaa koukuttaa potentiaalisia uusia kuulijoita. Moinen taktiikka ei kuitenkaan duolle maistu, vaan avauksena kuullaan päälle seitsemän ja puolen minuutin kellottava aika jää etsimään. Eteerinen, viipyilevä ja myös kiistattoman kaunis hetki, joka vain venyy ja venyy – vaan ei pitkästytä. Toisena soiva miksi luottaisin elämään? rakentuu silkasta taustasta ja puhutusta osuudesta, joten vasta kolmantena kuullaan sinkkuhelmi unissakävelijä. Eli jos kuulija on pysynyt mukana kymmenen minuuttia, saa hän ’palkkioksi’ ykkösluokan dreampop-helmen. Soundi on yhtä kuulasta kultaa, kitara ja kaksi vokalistia kirjaimellisesti loistavat ja melodia vie, kuten vain ikinä voi.

laventeliunia ei murra musiikin rajoja, mutta on löytänyt oman paikkansa sen yhdeltä aavemmalta kukkulalta. Isompaa soundia yllättäen tarjoava kakkossinkku syntyykö jokaiselle tähti avaa tuoreita suuntia, kun taas ankkuri ad aeternum on lähinnä ideatasolla muhiva rakennelma. Mielenkiintoista, avaria mahdollisuuksia tarjoavaa ja mikä genren saralla on tärkeää: musertavan kaunista.

Mika Roth

Markomallow: Deadline

Markomallow on helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä, joka julkaisi viime vuonna kolme sinkkua. Niistä Desibeli.netin sinkkukoosteeseen osui Alien, jonka ansiot ovat yhä tuoreessa muistissa. Tänä vuonna tasainen julkaisutahti on jatkunut ja Deadline-EP summaa kaikki sinkut putkessa ilmestyneet yksiin kansiin, heittämällä uutena raitana mukaan kiekon avaavan nimibiisin.

Englanninkielisiä ja modernin popin eri puolia kartoittavia kappaleita on siis tullut tipotellen, mutta Markomallow korostaa EP:nsä olevan kokonaisuuden. Ja toki kappaleiden tekstit rakentavat kaaren, jossa kertoja löytää oman äänensä sekä omat vahvuutensa. Toinen kantava teema on itseensä luottaminen maailmassa, joka on kovin tulosvetoinen ja suorituskeskeinen. Melodisempi ja sisaruksiaan rauhallisempi Photograph sijoittuu perinteisempään päähän spektriä, kun taas urbaania sykettä huokuva MY NY pamahtaa säksättävällä kertosäkeellä vastakkaiseen laitaan. Uusi kappale, Deadline, on modernimpaa laitaa isojen tähtien hengessä, mutta osaa löytää tiensä halki mittavien soundikenttien.

Deadline EP on yllättävän ehyt kokonaisuus. Toki ne ladygagat ja billieeilishit kuuluvat toisinaan lävitse, mutta kaiken materiaalinsa itse kirjoittanut Markomallow on raivannut jo paikkansa ruuhkaisalta kentältä.

Mika Roth

Matti Jokela & Syöksykierre: Repaleinen sielu

Matti Jokela & Syöksykierre nimen takaa paljastuu nähtävästi ihan yhden miehen projekti. Kuusamolaislähtöinen Matti Jokela luo soolona repaleista ja elämänmakuista suomirockia, jossa tuopit ovat puolityhjiä ja blues on ottanut pysyvän kortteerin sielun peräkammarissa.

Sosiaalinen media ei juuri infoa taustoista tarjonnut, eikä sen kummempia saatekirjeitäkään löytynyt EP:n kyljestä. Näin palataan jälleen oleellisen äärelle, sillä osaavathan kolme repaleista kappaletta puolestaan puhua. Biisikolmikon selvästi pisin numero on ankkurina kuultava Soratietä taivaaseen, jolla bluespohjainen kitararock ehtii kukkimaan runsaimmin. Korventavinta sielunpolte lienee puolestaan keskimmäisenä soivalla nimiraidalla, kitarasoolon pusertaessa hikeä pintaan, ehkä pari kyyneltäkin siinä sivussa. Starttiraita Järvinen on puolestaan 114 sekunnin mitassaan sellaisella etunojalla varustettu veto, ettei kyytiin tahdo aina keretä. Kitara tarjoaa kärsivälle keholle ja tirisevälle sielulle hoitoa, jota mikään muu maallinen ei voi antaa – paitsi ehkä tilkka pullon pohjalta.

Tämä on syöksykierteistä tarinankerrontaa ja bluespohjaista kitararockia, jossa painotukset vaihtuvat. Siinä kiteytettynä Matti Jokela & Syöksykierre -yhtyeen esikoisen sielu. Eikä se mitenkään parantumattoman repaleinen ole, vaan juuri sopivan resuisessa kuosissa, jotta luomisprosessi on saatu käyntiin.

Mika Roth

MonDeGos: Bridges

MonDeGos on kuuleman mukaan katalaania ja tarkoittaa koiran maailmaa. Esikoisen kansikuva vinkkaa puolestaan Anubis-jumalan suuntaan. Bridges ei kuitenkaan rakenna musiikillisia siltoja katalaanien tai pyramidien tahoille, vaan nyt tähytään vielä kauemmas aina uuteen maailmaan saakka. Kuuden kokeneen muusikon tuoreen projektin soundi kaikuukin seattlelaisia esikuvia, mutta musiikkiin on saatu mukaan myös sopivasti pohjoista tuntua.

Vokalisti/kitaristi Tero Kuusi omaa lauluäänen, josta on suhteellisen helppoa päätyä pohtimaan Eddie Vedderiä. Mika Taskisen soolokitara ja Juanjo Galánin kitara rakentavat myös yhdessä Kuusen kanssa tutun tuntuisia valleja, vaan totuus on monisyisempi. Nopeammin jolkottava Fear tekee tuttavuutta hard rockin uudempien tuulien kanssa ja ankkuriksi sysätty Garden Rose lähtee hivuttautumaan Seattlesta alemmas. Retki päätyy jonnekin Los Angelesin tienoille, kun rikasta kitararockia uskalletaan muhevoittaa. Tässä seurassa avausraita Bridges on pitkälti ’vain’ perusgrungea, mutta toki erinomaisella pääkoukulla varustettua sellaista.

Jo keväällä verkon puolella ilmestynyt Bridges hahmottelee tietään tulevaan kolmen hivenen toisistaan eroavan raidan avulla. Etua on soundin täyteläisestä tuhtiudesta, joka ei kuitenkaan nitistä ilmavuutta pois kaavasta. Lupaavalta siis vaikuttaa.

Mika Roth

OXANE: Välitila EP
Havoc Enterntainment

OXANE on kuuleman mukaan Kallion Kendrick ja Välitila EP saa lunastaa isoja sanoja. Helsinkiläisräppärin soundimaailma kumartaa vahvasti 90-luvun itärannikon boombap- soundin suuntaan, eikä peräti seitsemän raidan mittainen pikkukiekko jää ainakaan yrityksestä vajaaksi.

EP:n materiaali on syntynyt kuuleman mukaan neljän seinän sisällä, kun artisti joutui/sai käydä rauhassa läpi maailmaa ympärillään, sekä päänsä sisällä. Teksteissä onkin pitkiä varjoja ja viittauksia aikamme moninaisiin ongelmiin, niin yksilöiden kuin yhteisöjen tasolla. Sinkkuja EP:ltä ei ole lohkottu eikä vanhoja sinkuroita ole otettu mukaan. Kokonaisuuden tyylillinen eheys ansaitseekin pinnat, eikä miksauksesta ja masteroinnista vastanneen Gration panosta sovi vähätellä. Surullinen naapuri sotkee oivasti soundeja ja tuntoja, kun taas Puutaheinää uskaltautuu leijumaan avarampiin soundipilviin. Kantaa voi ottaa sävyisämminkin, kuten Luovempi käsikirjoitus osoittaa, jos nyt laatusanoja sekaan yhä eksyykin.

Tuottajana häärinyt Antisankari on valjastanut retrohenkiset soundit osaksi isompaa kuvaa, jossa jonkinlaisissa välitiloissa olevien kertojien tekstit ovat toinen puoli todellisuutta. Valoa ja varjoa, tarkemmin punnittuja ja vähemmän provoavia siirtoja. Välitila saattaakin lopulta johtaa johonkin uudenlaiseen.

Mika Roth

Petteri Liuksiala: Oijoijoi tätä elämää

Petteri Liuksiala on aiemmin bändeissä vaikuttanut laulaja/lauluntekijä, joka luo soolona vähäeleistä kitarapoprockia niukoilla sähköillä. Siinä missä esimerkiksi Huoleton huominen lasketteli punkahtavaa rokkiaan säröllä ja jouhevasti, on sooloileva Liuksiala verkkaisuutta arvostava folksielu.

Pari sinkkua ehti jo ilmestyä kesällä 2024, ja niistä debyytti Suomineito saa kunnian avata myös EP:n. Näissä kohdin kuullaan ihan oikeaa bändiotetta, vaikka taustojen paksuus onkin lähempänä verhomaista maalailua kuin mitään varsinaisia valleja. Kakkossinkku Oijoijoi voisi myös olla menevä rallausralli, vaan nyt muodoksi on valikoitunut kuulotettu kitarapop, josta tulee mieleen ennemminkin musiikkiopiston alaluokkien ukuleletunnit, kuin mitkään bändivedot. Ja lapsuuden lopustahan tässä puhutaan, joten ehkä muoto on se ainoa oikea. Sydänverta vuotava Osoitteesi on minun sydämessä on kaunis pianolla saateltu melankoliamaksimi, jonka edessä ei kannata muuta kuin hiljentyä ja kuunnella.

Näin rankkojen numeroiden välissä puolileskismäinen Pruuts pärähtää täsmälleen oikeaan aikaan, muistuttaen elämän silti jatkuvan. Ankkuri Kahvipapuja osuu samaan postinumeroon, vangiten torireissun lämmön reiluun kahteen minuuttiin. Enempää ei mielestäni tällä erää tarvita.

Mika Roth

Riina: Kiire hoitaa asioita

Riina on samaan aikaan artisti, projekti ja bändi. Artisti Riina Åman on jyväskyläläinen laulaja/lauluntekijä, joka yhdessä tuottaja Elmeri Tommiskan kanssa työstää energistä indie-poppia. Riinan musiikissa tunnelmaa luodaan utuisilla syntikkasoundeilla ja sähkökitaralla, viisihenkisen yhtyeen soittaessa hyvinkin ilmeikkäästi.

Bändi aloitti keikkailunsa viime kesänä ja uutta materiaaliakin on jo alettu kuuleman mukaan työstämään, joten EP summaa parin viimeisen vuoden aikana tapahtuneita asioita. Neljästä raidasta on turha etsiä suoria huteja, jos nyt tulevaisuuden linjoja on vielä haastavaa kartoittaa näissä kohdin. Riina toimii tosin näinkin, kun linjoja ei ole lähdetty sen kummemmin rajoittamaan. Rokimmin soiva Lämmitä tuulet puhaltaa mallikkaasti vasten naamaa ja soundillinen leveys vakuuttaa, etenkin kun sovituksessa annetaan vapauden kukkia. Intiimimpi sinkkubiisi Maa ja Kuu on paperilla simppelin popkappaleen ja mystiseksi äityvän taideteoksen sekoitus, jonka sisäiset jännitteet eivät anna periksi edes lopussa.

Elämä on lahjoista suurin, vai onko? Miksi mut tehtiin huutaa hiljaa arjen harmauden keskeltä tuskaansa. Ankkuri Sulla on jo kiire antaa menevämmän poprockin hallita edes hetkisen, tosin nytkin kiire saa negatiivisen leiman kylkeensä. Riinasta on kiistatta moneksi, joten nimi muistiin ja seurantaan.

Mika Roth

moshimoshi & Alas: Split
All That Plazz

Tämänkertaisen koosteen ainoa splitti on kahden eri tavoin raastavaa ja silti melodista musiikkia luovan bändin yhteisjulkaisu. Saatesanoissa kumpaakin kaupataan jo kovaa vauhtia kansainvälisille markkinoille, eivätkä puheet silkkaa PR-huttua ole.

moshimoshin puolentoista vuoden takainen GREEN LP summasi emoisaa poprockia soittavan helsinkiläisryhmän alkutaipaleen parhaat puolet. Bändin samaan aikaan punkahtava ja tarkka ote jatkuu myös splitin kolmella uudella raidalla. Sinkkuna syksyn alussa ilmestynyt Martta pyörii näppärästi melodiansa ympärillä, jopa vokalistin löytäessä itsestään enemmän sävyjä.

Mortal Kombat karkailee levottomasti pitkin maisemaa, nopean rakenteen pistäessä vastaanottimen koville. Alkuryöpytyksen jälkeen koittaa yllättävänkin tasainen välitasanne, jolta biisi pääsee kasvamaan oivasti eri suuntiin. Nykivää on myös Hakkaus-raidan kanssa, mutta jokin perustavanlaatuinen muutos materiaalissa on koettu. Nyt moshimoshi tuntuu valmiimmalta, kypsemmältä ja voimallisemmalta.

Alas on Jyväskylässä vuonna 2020 perustettu suomenkielinen screamo-yhtye, jonka aiempi tuotanto oli allekirjoittaneelle jäänyt tuntemattomaksi. Julkaisujen ketju ulottuu kuitenkin vuoteen 2020 asti, minkä jälkeen materiaalia on ilmestynyt vuosittain. Splitille bändi on saanut kolme raitaa, joista kolmikon pisin numero Poimit menneisyydestä tuhkaa on myös sinkkunosto. Melodisuus ja soundillinen raakuus pelaavat oivaa peliä, runsaiden kitaroiden ja vokaalien kerrostuessa loppua kohden isommin.

Hiljainen häkki pelaa otsikkonsa hiljaisuudella ensimmäisen minuutin, eikä melodiaa ruhjota tuonkaan jälkeen hengiltä. Progeisempi muoto ja yllättävät ratkaisut ovat piristäviä, sillä screamon voimaa syövät usein liian terävät ja toistuvat vallitukset. Voimaakin toiki voidaan ja osataan käyttää, minkä Tunti on sininen osoittaa. Soundillisen selkeyden ei tarvitse olla mellastuksen uhrin, vaan spektrin koko laajuutta voidaan hyödyntää, kuten nyt.

Mika Roth

Lukukertoja: 513