Jukka Junttila: Kirjoituksia Kellareista Vol. 2

Jo silkka perusidea on loistava. Kerätään joukko innokkaiden kirjoittajien tekstejä, pistetään ne fanzinen muodossa kasaan ja ulos ihmisten luettavaksi. Eikä tämä ole mikään resuinen, musteentahrima ja kuviltaan lähes ymmärryskelvoton läpyskä, vaan ihka oikea kirja. Pehmeäkantinen, okei, mutta hintaa on saatu painettua alas ja näin kirja on yhä useamman saavutettavissa.

Hiljainen

Kaikki lähtee rakkaudesta lajiin, siitä mullistavasta voimasta ja tapahtumasarjasta, jonka peräkkäin asetellut äänet saattavat meissä parhaimmillaan aiheuttaa. Junttila on pitänyt riman sopivan matalana ja nyt voidaan keskittyä itse asiaan, kun kertojat vaihtuvat, raportoijat raportoivat kuten parhaiten muistavat (tai haluavat muistaa) ja itse asia – eli musiikki – on keskiössä.

Kirjan avaa pitkä segmentti, jossa Jimi Tenor & His Shamans -yhtyeen kummallisia seikkailuja käydään läpi. Monelle myöhemmin syntyneelle ja musiikin ihmemaailman löytäneelle Jimi Tenor saattaa olla tuntemattomampi hahmo, tai tuttu muista yhteyksistä, mutta nyt mennään aivan alkuhämäriin. Herrain haastatteluissa ysärin kuohut ja murtuneiden sääntöjen tarjoamat uuden ajan mahdollisuudet näyttäytyvät puolikaoottisena matkana, mitä se kaikki osin ehkä olikin. Ajankuvia ja kuvia ajasta, joka ei ole enää saavutettavissa.

Todellisten kulttuuritekojen joukkoon voi laskea myös Suomen liikkuvan punkmuseon ja sen, että tuon liikkuvan tapauksen tekijöitä päästetään myös ääneen. Punk ei kuole koskaan, mutta on hyvä myös museoida ja tallentaa tapahtuneita niin kauan, kuin ensimmäisen aallon ihmisiä on vielä riittämiin haastateltavissa sekä tavoitettavissa.

Ison maailman kulttuurikummajaisista Beserkley Records oli jotenkin etäisesti tuttu tapaus, mutten tiennyt asioista sen tarkemmin. Ja mikä kumma tapahtumaketjujen solmunyöri paljastuikaan, kun Amerikan maan indieparonin tekemisiä käytiin läpi. Näissä kohdin on suositeltava myös verkon musiikkipalveluiden mukaan ottamista, sillä yllättävänkin monista sirpalebändeistä ja kauas tähdenlentojen loistoista jääneistä artisteista löytyy materiaalia. Videot saattavat olla suhruisia, pikselisiä ja epämääräisiä, mutta samalla kirjan nimet saavat kasvot itselleen ja kuvaukset pontta taakseen.

Katsoin jokin aika sitten verkon palvelusta Poly Styrene: I Am a Cliché -dokumentin, jossa käytiin läpi X-Ray Specsin keulanaisena parhaiten muistetun Marianne Joan Elliot-Saidin, eli punkartisti Poly Styrenen tarinaa. Tältä pohjalta oli jännittävää lukea kertaus tapahtuneista, koska jokainen näkee saman tarinan hiukan omien painotustensa ja ajatustensa läpi. Emme saa kai koskaan tietää, kuinka epävakaa Poly Styrenen psyyke todella oli kriittisinä hetkin ja missä määrin se vaikutti bändin telakoitumiseen, mutta ainakin punkin alkupyörteissä mukana ollut artisti jätti itsestään jäljen maailmaan.

Eikä kirjassa vellota ainoastaan menneissä ajoissa, vaan ääneen pääsee myös Desibeli.netissäkin pariin otteeseen huomioitu The Southgates, jonka suurimmat teot lienevät vasta tulevaisuuden horisontissa. Ja niistä breikkaajista puhuttaessa, jännittävä on myös Mur Murrin tarina. Bändistä olisi voinut tulla jotain, mutta se oli klassisesti väärässä ajassa ja paikassa, sillä 80-luvun lopun Suomi oli kaikkea muuta kuin otollista kasvupaikkaa pehmeämmälle amerikankitarapoprockille. Nytkin kannattaa tarkistaa verkon palveluista, miltä vuosikymmenten takainen musiikki kuulostaa. Itse ainakin yllätyin ryhmän kypsästä ja valmiista soundista.



Fanzinet ovat lähes täysin kadonnut luonnonvara tässä maailmanajassa, mutta toivon sydämestäni Junttilan hankkeen saavan tulta siipiensä alle. Voisihan tässä nillittää muutamista kirjoitusvirheistä, sun muista kauneusvirheistä – mutta tämähän on fanzine, kirjan muodossa vain. Pidetään siis liiat mölyt mahassa, etenkin kun sarjan toisessa osassa on näin runsaasti luettavaa kaikesta edellä mainitusta, sekä mm. Richard Hellistä, The Arrows -orkesterista ja loistavan otsikon itselleen loistavasta suunnasta napanneesta Pointed Sticks -remmistä.



Unelmia ja toimistohommia, kuten eräs edesmennyt aikoinaan totesi. Unelmoidaan tälle jatkoa, ja pian, sillä musiikin historia on täynnä unohdettuja tarinoita ja oman viisitoistaminuuttisensa ansainneita tähtiehdokkaita.

Mika Roth