04.10.2024
Jo silkka perusidea on loistava. Kerätään joukko innokkaiden kirjoittajien tekstejä, pistetään ne fanzinen muodossa kasaan ja ulos ihmisten luettavaksi. Eikä tämä ole mikään resuinen, musteentahrima ja kuviltaan lähes ymmärryskelvoton läpyskä, vaan ihka oikea kirja. Pehmeäkantinen, okei, mutta hintaa on saatu painettua alas ja näin kirja on yhä useamman saavutettavissa.
Hiljainen
Kaikki lähtee rakkaudesta lajiin, siitä mullistavasta voimasta ja tapahtumasarjasta, jonka peräkkäin asetellut äänet saattavat meissä parhaimmillaan aiheuttaa. Junttila on pitänyt riman sopivan matalana ja nyt voidaan keskittyä itse asiaan, kun kertojat vaihtuvat, raportoijat raportoivat kuten parhaiten muistavat (tai haluavat muistaa) ja itse asia – eli musiikki – on keskiössä.
Kirjan avaa pitkä segmentti, jossa Jimi Tenor & His Shamans -yhtyeen kummallisia seikkailuja käydään läpi. Monelle myöhemmin syntyneelle ja musiikin ihmemaailman löytäneelle Jimi Tenor saattaa olla tuntemattomampi hahmo, tai tuttu muista yhteyksistä, mutta nyt mennään aivan alkuhämäriin. Herrain haastatteluissa ysärin kuohut ja murtuneiden sääntöjen tarjoamat uuden ajan mahdollisuudet näyttäytyvät puolikaoottisena matkana, mitä se kaikki osin ehkä olikin. Ajankuvia ja kuvia ajasta, joka ei ole enää saavutettavissa.
Todellisten kulttuuritekojen joukkoon voi laskea myös Suomen liikkuvan punkmuseon ja sen, että tuon liikkuvan tapauksen tekijöitä päästetään myös ääneen. Punk ei kuole koskaan, mutta on hyvä myös museoida ja tallentaa tapahtuneita niin kauan, kuin ensimmäisen aallon ihmisiä on vielä riittämiin haastateltavissa sekä tavoitettavissa.
Ison maailman kulttuurikummajaisista Beserkley Records oli jotenkin etäisesti tuttu tapaus, mutten tiennyt asioista sen tarkemmin. Ja mikä kumma tapahtumaketjujen solmunyöri paljastuikaan, kun Amerikan maan indieparonin tekemisiä käytiin läpi. Näissä kohdin on suositeltava myös verkon musiikkipalveluiden mukaan ottamista, sillä yllättävänkin monista sirpalebändeistä ja kauas tähdenlentojen loistoista jääneistä artisteista löytyy materiaalia. Videot saattavat olla suhruisia, pikselisiä ja epämääräisiä, mutta samalla kirjan nimet saavat kasvot itselleen ja kuvaukset pontta taakseen.
Katsoin jokin aika sitten verkon palvelusta Poly Styrene: I Am a Cliché -dokumentin, jossa käytiin läpi X-Ray Specsin keulanaisena parhaiten muistetun Marianne Joan Elliot-Saidin, eli punkartisti Poly Styrenen tarinaa. Tältä pohjalta oli jännittävää lukea kertaus tapahtuneista, koska jokainen näkee saman tarinan hiukan omien painotustensa ja ajatustensa läpi. Emme saa kai koskaan tietää, kuinka epävakaa Poly Styrenen psyyke todella oli kriittisinä hetkin ja missä määrin se vaikutti bändin telakoitumiseen, mutta ainakin punkin alkupyörteissä mukana ollut artisti jätti itsestään jäljen maailmaan.