Pienet
Sinkut - Syyskuu 2024
25.09.2024
Drug Store Raid: Vi är Finnjävlar
Kieku Records
Drug Store Raid on energistä ja raakaa postpunkkia soittava orkesteri, joka valmistautuu marraskuisen Background Music for Family Arguments debyyttipitkäsoittonsa julkaisuun. Kieliä on siis käytössä enemmänkin kuin ensimmäinen kotimainen, eikä tyylikirjokaan taida rajoittua tiukasti postpunkin lähistöön. Saatesanoissa heitellään ilmoille rohkeasti jazz-funkin ja popin termejä, mutta kaaoksen lähelle ajettu siivu on kyllä sielultaan punk.
Arvelen ilmassa lentelevän melkoisen määrän ironiaa ja satiiria, jolla karjutaan vasten uuden ajan turruttavaa laimeutta. Rymistelevässä ravistelussa on sitä samaa vimmaa ja energiaa, joka sai punkin ensimmäisen aallon aikoinaan nousemaan kuin tyhjästä. Kolkon bassolinjan kumina ja nuoren Talking Headsin levottomuutta tihkuva vokalisointi ovat osia kaavasta, siinä missä saksofoni ampuu nuottejaan tarkasti ja saa lattian tuntumaan vain liukkaammalta. Biisi tulee voimalla päälle, vaan ei tapa tai ahdista liikaa, mistä kumarrus sovituksen puolelle. Huimia energiatasoja, kovaa puristusta – tämähän on erittäin lupaavaa.
Mika Roth
Eepi Boloks: Raakaa
Eepi Boloks on Raumalta lähtöisin oleva ja sittemmin helsinkiläistynyt UG-räppäri, joka on myös tuottaja sekä biitintekijänä. Töitä on tehty muille, mutta julkaisutauon jälkeen on löytynyt aikaa omalle proggikselle. Raakaa heijastelee kansikuvassaan erästä Ison Arskan leffan kantta ja retroista on myös musiikin saralla, kun gangstaileva artisti pistää ysäriä koneeseen.
Maailma on muuttunut raaemmaksi tavoilla, joista kaikkia ei edes huomaa alkuun. Eepi Boloks nostaa pöydälle useampaakin kattia, mutta varoo sortumasta kaikkitietäväksi visionääriksi tai saarnamieheksi. Tiukoissa riimeissä lentelee koviakin juttuja, vaan vähintään toinen suupieli taitaa olla puolittaisessa virneessä. Raakaa menoa ryyditetään karsituilla biiteillä ja kiertävillä efekteillä, jotka sinkoilevat vasemmalta oikealle ja takaisin. Keskelle jäävät sanat, simppeliin kuvioon kiertyneet koukut sekä peruspalikoista syntyvä groove. Ovela biisi porautuu huomaamatta ihon alle, eikä päästä sitten enää niin millään irti.
Mika Roth
Eliah: Missä olet Jumala
Eliah on monia asioita, mutta nyt kyseessä on ysäristä innoitusta itselleen saava räppäri Helsingistä. Eliah löysi intohimon rap-musiikkiin ja runouteen jo nuorena, mutta hän ei anna minkään tietyn genren, tyylin tai aikakauden rajoittaa itseään tarpeettomasti. Tuottajana minimalistisesti kootulla kappaleella on itsekin artistina kunnostautunut One Ghost, ja pienieleisyyttä korostava soundimaisema on valintana mielestäni juuri oikea.
Missä olet Jumala on suuri kysymysten vyyhti ilman kysymysmerkkiä. Se etsii merkityksiä ja tarkoituksia nykymaailman sumupilvestä, jossa kaikki tuntuu vain etääntyvän ja mutkistuvan. Eliahin teksti kääntyilee menneessä ja nykyisyydessä, vaimea melodia kulkee koskettimilla sanojen takana ja nämä kaksi elementtiä vievät kappaleen alusta loppuun. Toki taustalla muutakin on, mutta avain on nyt niukkuus. Karsittu muoto pakottaa sanat eturiviin, mutta Eliah osoittaa voimansa ja onnistuu luomaan rakentavalla tavalla pysäyttävän hetken. Tuokion, jossa voi katsahtaa peiliin ja pohtia, miten asiat oikeastaan ovatkaan.
Mika Roth
endless without: piercing
Pieniin kirjaimiin otsikoissa tykästynyt endless without kertoo olevansa yhdistelmä shoegazea ja nu-metalia, eikä soundin uniikkiutta voi kiistää. Debyyttisinkku tuntuikin aluksi päätyneen aivan väärään aikalinjaan, sillä uraansa aloitteleva endless without soundaa hurjissa määrin ysäriltä. Hyvä biisi on aina hyvä biisi, ja yhtye uskoo vankkumattomasti helmeensä.
Esikoissinkku piercing ottaa menneestä innoitusta ja soundaa komeasti nugazelle, sotkeutumatta silti liiaksi historian lankoihin. Kitaroissa on kieltämättä runsaasti painovoimaa, kun kahdella kepillä survotaan riffiä maisemaan. Rytmiryhmä takoo myös voimalla ja äänikenttä on tuhti, mutta bändi osaa väistää tukkoisuuden ansakuopat jo tässä vaiheessa kiitettävällä tavalla. Vokaalit ovat prosessissa efektoituneet osaksi äänivallia siinä määrin, että sanoja saa todella kuunnella antennit herkkinä, mutta oleellinen välittyy kyllä. Tummat tunnot saavat muodon, jossa mennyt ja nykyisyys ovat tasaveroisia, nyt vain eteenpäin soundia jalostaen.
Mika Roth
Esa Eloranta: Sinussa on meriEmsalö Music
Konkariosastoa edustava Esa Eloranta on tehnyt pitkän soolouran, jonka lisäksi musiikillista historiaa löytyy muiltakin saroilta. Sinussa on meri -sinkku katkaisee neljän vuoden mittaisen kuivan kauden puhtaissa soolotuotoksissa, mutta herra on ollut mukana monessa – mm. vuoden 2022 tyylikkäällä ja toimivalla Kymmenen miljoonaa -coveralbumilla.
Klassisemman kitararockin juurista nousee myös tuore sinkku, jonka balladimainen pinta ei peitä juurista kumpuavaa voimaa. Eloranta nousee persoonallisine vokaaleineen valokeilaan, mutta runsas bändisoundi synnyttää mielleyhtymiä aina Bruce Springsteeniin saakka. Eikä kyse ole vain vivahteikkaasta saksofonista, vaan ison rokkibändin harteikkaasta ja sydämestä lähtevästä soundista. Kaikki tuo voima on valjastettu tällä erää kertomaan herkästä yksilöstä, pienistä tunteista ja elon suurista asioista. Kappale osaa olla samaan aikaan iso ja intiimi, mistä kumarrus Elorannan suuntaan. Hienoa työtä kaikilla mittareilla.
Mika Roth
Hanhani: Sydän menee paikoilleen
Hanhani on nimenä leikkisä ja otsikko heijastelee vähintäänkin musiikin toista puolta. Kotimainen laulaja/lauluntekijä luo retrohtavaa ja rytmivetoista poppia, jossa on tilaa äänille, tauoille sekä tarkoin sijoitelluille sanoille, joita kannattaa kuunnella herkin korvin. Debyyttisinkku tekee pesäeroa Aurora Minne -kollektiivin EP:hen, jonka tiimoilta Hanhani oli viimeksi Desibeli.netissä esillä.
Soolodebyytti-EP on nähtävästi jo valmiiksi tehty sekä tuloillaan, ja kiekon ensisinkkuna kaihoileva Sydän menee paikoilleen -raita on yllättävänkin seesteinen pala sinisiä tuntoja. Rakkaus on kuljettanut kertojaa pitkin monia teitä, niin oikeita kuin vääriä, eikä hän pääse irti lemmen vetovoimakentästä. Ollaan siis jossain onnen ja onnettomuuden välillä, jota Hanhani kuvaa osuvasti hanipoppinsa keinoin. Äänessä on minimisetti soittimia, hiukan notkeaa bassoa, pianoa ja orgaanista rytmiä, jolloin leikittelevät vokaalit nousevat pääosaan rallatellen ja kaihoillen. Rakkaus on suurin lahja ja hirvein kirous, joskus jopa samaan aikaan. Kappale ei kuitenkaan kärvistele kuoressaan, vaan uskaltaa hymyillä ja kasvaa näin reilusti reunojaan suuremmaksi.
Mika Roth
Kosto: Kipupiste
Kosto on kotimainen nu metalin lainalaisuuksien alla toimiva bändi, joka vierailee usein myös punkin sekä räpin puolella. Tai noin ainakin debyyttisinkku Kipupisteen saatteessa todetaan rohkeasti. Viiden vuoden ikäinen biisi syntyi ensikertaa kuulemma läppärisoundeilla, mutta myöhemmin kävi selväksi aidon bändin tarve. Eikä groove-sanaa viskata suotta ilmoille, sillä Koston isossa soundissa ja komeassa menossa on aitoa ja alkuvoimaista groovea.
Räpit ovat ainakin esikoisella jääneet sivulle, mutta ysärinen nu metal paukuttaa päätään komeasti seinään. Tekstin vimmaisuus osuu jonnekin suomimetallin ja rähjäisen punkin välimaille, kertosäkeen lyhyen puhtaan ja melodisen kulun alleviivatessa muun massan raskautta. Tekstissä kipu ja tuska valuvat mustuutta, mutta myös toivoa on – tai niin ainakin itse haluan tekstin huudon tulkita. Karmea sisäinen palo määrittelee myös soittoa, jossa tullaan silmille ja hakataan kaikki muusiksi, mutta groovella ja murskaavalla svengillä. Toimii.
Mika Roth
Laskuteline: Jokainen viikonloppuKimuri Music World
Laskuteline on suoraa, rehellistä, melodista ja hiukan punkahtavaakin kitararockia paiskova yhtye, jonka tuoretta sinkkua ei pohjustettu ainoallakaan lauseella. Tai olihan siinä linkki musiikkivideoon, jonka alla luki ”Tsekkaa video!” ja otsikossa seisoi: Uusi single! Minimitiedoilla siis mennään ja eihän viesti lopulta videonkaan apua tarvinnut välittyäkseen.
Laskutelineen julkaisuhistoriasta ei ymmärtääkseni löydy kuin yksi sinkku ennen tätä, sekin jo kuuden vuoden takaa, mutta bändin ensiluokkainen vauhti ei jätä aikaa turhille pohdinnoille. Jokainen viikonloppu on elämänmakuinen ja elämänjanoinen rokettirollaus, jossa inhorealistisesti räntää sataa, mutta pakko on silti vain lähteä radalle – joka ainut viikonloppu. Kitara-basso-rummut pelaavat yhteen, nopeus on huima ja riffi puskee melodian kyljessä kuin Popeda olisi vihdoin ja viimein löytänyt Status Quon viisasten kiven. Pyörää tahi ruutia ei keksitä uudelleen, eikä sitä tarvitsekaan, sillä tämähän toimii kuin häkä.
Mika Roth
Lasse Soundblaster: PVC 1999PihkaSound
Menneisyys on voimaa ja soolouraansa käynnistelevä Lasse Soundblaster vie kyseisen faktan sinkullaan härskisti päätyyn asti. Viime aikoina Pihka Is My Name -elektroduon toisena puoliskona tutuksi tullut tekijä omaa pitkän historian erilaisista bändeistä, mutta nyt ollaan ensi kertaa liikkeellä tyystin omin voimin. Onneksi tukena on sentään tuttu ja turvallinen Nintendo, jonka modatuista soundeista riittää aineksia soolokappaleillekin. Soolodebyytti posauttaa pikselisen soundipilven ilmoille, vaan mitä kimalteen ja kiilteen alta lopulta löytyy?
Kasaria nyt ainakin, kun tarkoitus on bailata kuten vuonna 1999 konsanaan ja jalkaan on vedetty PVC-pökät. Onko kuori sitten merkittävämpi kuin sisus? No ei nyt sentään, sillä Lasse Soundblaster osaa pelata ironian kortteja, joita sitten vedetään valtteina muutama esiin komeasti. Tekstin lievä pakkomielle menneisyyteen näkyy puolisurullisena kaipuuna menneisiin päiviin, joihin ei ole enää paluuta. Musiikin saralla vinkuvat soundit muistuttavat myös menneistä, mutta moderni kappalerakenne ottaa ratista tiukan otteen ja vie uuteen suuntaan. Toimiva koukku, iskevä biisi ja tekstiinkään ei väsy, joten tulkoon tuleva niine kaikkineen.
Mika Roth
Lauri Järvilehto: Hey Kid
Lauri Järvilehto on tehnyt pitkän päivätyön musiikin saralla, ja erityisesti elektronisemman materiaalin parissa. Tuore sinkku onkin yllättävä siirto, sillä retroisessa kitarapoprockin soundissa kasarin suuret lyövät kättä uuden vuosituhannen tekijöiden kanssa. Saatetekstissä mainitaan Springsteenin nimi ja tässä tehdään tuttavuutta nimenomaan herran rokimman sekä varhaisemman laidan kanssa. Kaiken kukkuraksi Hey Kid on kirje itselle vuosien taa.
Tekijä on oivaltanut nuoruuden toilailujen loukanneen monia ympärillä, eikä tehtyjä saa tietenkään enää tekemättömiksi, mutta aina voi pyytää anteeksi ja toivoa, että samalla muut oppisivat yhden virheistä sekä toilailuista. Ikiaikaista kiertoa on näin sanoissakin, mutta Järvilehto ei kompuroi nostalgian juuristoihin. 70-lukulaisuus puskee Elton Johnin ihan siihen Pomon rinnalle, eli tiukassa seurassa ollaan. Tärkeintä on kuitenkin se, että biisi lähtee todella liitoon ja isoon soundiin on saatu mukaan inhimillistä puserrusta. Albumillinen samoilla linjoilla operoivaa tavaraa on tulossa vielä loppuvuodesta.
Mika Roth
Malmiwaara: Alkajainen
Malmiwaaran debyyttisingle on osuvasti nimetty, minkä lisäksi se avaa tyystin uusia linjoja musiikillaan. Saatekirjeen otsikossa muistetaan heti alussa mainita, että kyseessä on Viitasen Piian kitaristi, mutta monipuoliseksi taitajaksi osoittautuvan Mikko Malmivaaran elektroakustinen sooloprojekti ei tarvitse vetoapua aiemmilta saavutuksilta. Instrumentaalikappaleen vahva tunnelma on luotu poikkeuksellisin keinoin, mutta tuloshan on tärkein.
Kappaleen äänimaisema rakentuu arkeologisen löydön perusteella rakennetun perinnesoittimen ääniin, joita Malmiwaara on muokannut nauhatekniikkaa käyttäen ja nopeuksia muutellen. Toki mukana on myös muita soittimia, mutta kitaristi ei vetele nyt sooloja toinen toisensa perään, vaan painopiste on rytmisoittimissa, ambient-henkisissä maisemissa ja yleisessä, kansanmusiikkimaisessa tunnelmassa. Äänten paksut verkot ovat hallitsevia, mutta ne jättävät myös runsain mitoin tilaa ajatuksille, efekteille ja mielikuville. Pohjoinen mystisyys, ikiaikainen historia ja tämä hetki ovat kaikki läsnä, yhdenkään puolen varastamatta valokeilaa.
Mika Roth
MRiver: RestlessRakuuna Records
Turkulainen MRiver on päässyt soolourallaan jo mainioon vauhtiin, mutta ehdin itse tarttua vikkelästi kulkevasta vaunusta kiinni vasta viidennen sinkun kohdalla. Instrumentaalista synapoppia luova artisti on kuuleman mukaan siirtynyt elektrorockin puolelle, mutta esikoisalbumia kuulematta sijoittaisin Restless-sinkun yhä enemmänkin elektropoprocin laakean varjon alle. Samalla tehdään jo töitä toisen pitkäsoiton julkaisun pohjustamiseksi, joten kuhinaa riittää.
Restless on nimensä mukaisesti menevällä tavalla levoton instrumentaalisiivu, jonka nopea syke ja tiukat kurvit saavat ainakin allekirjoittaneen muistelemaan menneiden aikojen autopelien taustamusiikkeja. Ja ne ovat muuten lämpimiä ja hauskoja muistoja, jotka sijoittavat Restless-kappaleen tiukkaan paikkaan. Melodiat kulkevat puikkelehtien näennäisen kookkaiden palasten keskellä, mutta äänimaisema ei mene tukkeeseen, koska se muuttuu ja mullistuu riittävän moneen kertaan. Kappaleen rakenteessa on kiistatta yhtymäkohtia kasarisen hard rockin suuntaan, uutta vuosituhatta unohtamatta. Virtaa mainiosti, syvältä ja voimalla.
Mika Roth
No Vale: Unhabitable Sea
Uraansa hissukseen aloitteleva No Vale on Tampereelta kotoisin oleva yhtye, joka omaa kansainväliset juuret. Ainakin esikoissinkullaan ryhmä soittaa metallista ja kovin tummasävyistä musiikkia, jossa varjot leviävät pitkinä ja terävinä halki maisemien. Metalli-sanan eteen voi sovitella niin alternative kuin nu -sanoja, sillä siivusta voi kuulla mm. rockin eri puolia, mutta myös eri aikakausien vaikutuksia ysäristä aina näihin päiviin saakka.
Kahden vokalistin yhteistyö antaa bändille lavean paletin käyttöön, eikä esikoisella suotta himmailla sävyjen käytön kanssa. Pipsa Tanskasen melodisempi ilmaisu ja Ole Magne Hansenin rouheampi puhkunta eivät aina tunnu oikein sopivan yhteen, etenkin kun pohjien vinha svengi vetää vielä omaan suuntaansa. Asiaa eivät auta oletettavasti niukan budjetin asettamat rajoitukset, mutta pinnan alla sykkii vahva sydän ja biisin ydin pitää kutinsa. Sovituksen puolella vähemmän voisi olla enemmänkin, mutta ehkäpä ryhmä rajojaan etsiessään haluaa kääntää ainakin riittävästi kiviä kultaa etsiessään.
Mika Roth
Nora Kinnunen: Päivät
Nora Kinnunen kertoo uuden sinkkunsa saatteessa olevansa lappilais-helsinkiläinen artisti, muusikko ja laulaja/lauluntekijä. Hämmästyin kun huomasin, että Kinnunen on ensinnäkin julkaissut jo kymmenkunta sinkkua parin vuoden aikana. Vielä enemmän kummastelin sitä, kuinka yksikään aiempi sinkku ei ollut syystä tai toisesta osunut korvaani. No, olkoon tämäkin taas osoitus siitä, että ensiluokkaista musiikkia syntyy jatkuvasti hurjia määriä.
Ja kyllä, Päivät on kaunis, toimiva ja ansiokas kappale, jonka edessä huomaan hiljentyväni ja todella kuuntelevani. Biisin tyyli on sangen mielenkiintoinen, sillä rohkean simppeliksi jätetyt rakenteet ovat oikeastaan folkahtavia. Kinnusen vokaalit kantavat paljoa ja kaverina on lähinnä sävyisästi soitettu akustinen kitara, sekä pienet oletettavasti synilla luodut taustatapetit. Vähemmän on tällä erää kuitenkin enemmän, koska polveileva melodia kantaa hetkeä ja sydämen murheista kertova teksti osaa kertoa juuri sopivan määrän. Takana on ehkä surua, mutta kappaleen horisontissa siintää jo uusi valo sekä parempi huominen.
Mika Roth
Peissu: Tuo taivas tänne
Informaation määrä on tätä nykyä toisinaan järkyttävää, mutta tilanne ei aina ollut nykyisenkaltainen. Eivätkä informaatiosäännöt vieläkään sido kaikkia. En osaa sanoa tarkemmin, että kuka Peissu on ja minkälaisen musiikillisen historian hän omaa. Kaksi minuuttia ja 34 sekuntia pitkä sinkku lienee debyyttijulkaisu ainakin tämän otsakkeen alla, eikä sosiaalisen mediankaan puolelta tullut infoa juuri vastaan. Näin keskiössä on itse asia: musiikki.
Peissu itse laulaa ja soittaa folkahtavaa kitaraa, taustalle nousevat nopeasti maalailevat synat, mutta Peissun möreä vokalisointi ja Jenna-Marie Laineen ilmavampi laulu varastavat välittömästi valokeilat. Taustalla kuullaan akustista kitaraa, sekä niukasti annosteltuna viulua, selloa ja kontrabassoa, sekä ihan hiukan rumpuja. Pientä, kaunista, pohtivaa ja haaveilevaakin, Leonard Cohenin haamun nojaillessa taustalla omenapuuhun ja myhäillessä tyytyväisenä. Synteettinen kohtaa orgaanisen, mutta kaiken ydin on mielestäni pieni hetki, onnen tuokio, jota kaiverretaan kurjuuden keskelle folkin keinoin.
Mika Roth
SINIMUSO: Sirayo
SINIMUSO on koosteen monikansallisin tapaus, eli malilais-suomalainen naisinstrumetalisteista koostuva yhtye. Lokakuussa ilmestyvän Nouskaa sisaret -albumin sinkku esittelee musiikillisen cocktailin, joka ei ainakaan jää mausteisuutta kaipaamaan. Bambaran kielellä esitetty kappale on kertomus vaikeuksista ja niiden voittamisesta, mutta alkujaan Malista lähtöisin olevan laulun runsas musiikillinen kirjo nostaa sen vielä täysin uusiin sfääreihin.
Muistakin yhteyksistä tuttu Marjo Smolander soittaa kannelta ja jakaa tuottajavastuun yhdessä puhaltimista vastaavan Jenni Hanikkan kanssa. Muut soittajat ovat ymmärtääkseni afrikkalaisia ja rullaavan sekä lauluvetoisen biisin groovaava meno tempaisee nopeasti jalat alta. En edes yritä erotella palasia toisistaan, koska koko projektin tarkoitus on yhdistää, sulauttaa ja rikastaa musiikillisia perintöjä ja luoda näin jotain tyystin uudenlaista. Eksoottinen poljento, moniääninen ja itselleen vastaileva vokalisointi sekä soiton ilo – vaikea tässä on huomauteltavaa löytää, musiikin riemun puskiessa pintaan. Upeaa!
Mika Roth
Saga Olsson: All InSoit Se Silti
Saga Olsson on raikasta ja energistä suomenkielistä pop rockia esittävä artisti, jonka debyyttisinkku yllätti niin massiivisuudellaan kuin valmiudellaan. Toki monet sinkkudebytantit ovat jo aiemmin tehneet musiikkia vähintäänkin pöytälaatikoihin ja esiintymiskokemusta löytyy edes paikallisista kuvioista, mutta nyt posahtaa ja kovaa. Luulin aluksi nimen takaa löytyvän oikean bändin, mutta soolohan All In sitten olikin ja melkoinen sellainen.
Bändimäistä fiilistä kappaleeseen tuo rikkaan lavea sovitus, jossa alun soma ja pieni poprock-kappale kulkee läpi parin muodonmuutoksen sekä teatraalisen korotuksen, kunnes saavutaan finaaliosuuden suureen pauhuun. Miten kaikki kasvoikaan kuin varkain noin isoksi, sähkökitaroineen ja taustan äänikatedraaleineen kaikkineen? Minne se sopuisa poprock jäi? All In on täysin suomenkielinen siivu, mutta pistää otsikkonsa mukaisesti kaiken peliin – ja nappaa jättipotin. Olsson osaa laulaa isoa kitarapoprockia, hän hallitsee sanojen sovittelun taidon ja uskaltaa jo tässä vaiheessa luottaa eeppiseksi kasvavaan melodiakoukkuun.
Mika Roth
The Flim: Foreign To You
The Flim pitää vuosituhannen alkupuolen isoja kitarapoprockin bändejä kunniassa, ja se myös kuuluu helsinkiläistrion musiikissa. Esikoispitkäsoittoaan viimeistelevä kokoonpano ei emmi lihavoida sinkun saatesanoissa sellaisia yhtyeitä kuten Coldplay, The Rasmus ja Kent, joten tähtäin on nostettu kerrasta korkealle. Eikä moisessa ole toisaalta mitään vikaa, etenkin kun biisikynistä sattuu irtoamaan Foreign To You -sinkun kaltaisia herkkuja.
Kitarapoprockin historian tuntemisesta ei ole haittaa, mutta The Flimin eduksi on laskettava se, että toisten aiemmin tekemät jutut eivät ole sitoneet liiaksi omia käsiä. Toki päämelodian kauniissa kaihoisuudessa on ripaus eräänkin herra Valon sukulaissieluisuutta, mutta siinäpä se onkin – vaikutteet ovat vain vaikutteita. Ensimmäisen minuutin kärsivällinen kasvattelu johtaa tuttujen askelkuvioiden kautta odotettuun paahtokohtaan, mutta bändi ei posauta biisiään taivaisiin, vaan uskaltaa pitää liekin pienenä. Näin lämpö on sydämellisempää, koukut pureutuvat syvemmälle ja siivet kantavat vieläkin komeammin maaliin asti.
Mika Roth
The Moon Trees: Wild Hearts
The Moon Trees on jo nimenä mahdottoman kiehtova, eikä sinkun otsikko Wild Hearts jää juuri toiseksi. Otsikoiden takaa paljastuu melankolisten pop-äänimaisemien monenlaisia mahdollisuuksia tutkiva kotimainen yhtye, jonka debyytti-EP ehti ilmestyä loppuvuodesta 2019. Viiteen välivuoteen on mahtunut runsaasti asioita, mutta nyt bändi on valmistautumassa esikoisalbuminsa julkaisuun, joten kakkoskierros on toden teolla käynnistymässä.
Wild Hearts liikkuu kitarapoprockin ja synaisen yötunnelmoinnin välisellä harmaalla vyöhykkeellä, jossa mm. eräskin Depeche Mode on saavuttanut suuria. The Moon Trees luottaa vain rahdun enemmän poprockin rakenteisiin hakiessaan kaihoonsa syvältä kouraisevaa tunnetta. Annastiinan ja Merin vokaalit ovat hienovaraiset, tilaa jäädessä niin bändisoittimille kuin efekteille. Avain on kuitenkin tunne, sielusta kumpuava jano ymmärretyksi tulemiselle, sekä ihmisten väleihin syntyvä kitka, kun tunteet jäävät monitulkintaisiksi. Hienolta kuulostaa, hyvältä vaikuttaa, esikoispitkäsoittoa siis odotellaan.
Mika Roth
Ängry Gentlemen: Lawbreaker
Järvenpäästä ponnistava raskasta heavy rockia soittava Ängry Gentlemen edustaa tämänkertaisen sinkkukoosteen yhtä päätyä. Kun saatesanoissa mainitaan jo ensimmäisellä rivillä Motörhead ja Peer Günt ei allekirjoittanut tarvitse ainakaan enempää koordinaatteja musiikkikartastolle. Trio-muodossa taottu raskaampi rock on kiukkuisten herrasmiesten laji ja rosoisuus on olennainen osa maskuliinista voimaa uhkuvaa soundia.
Lawbreakerin runko on taottu alkuperäisen bluesrockin pajalla, riffiä runtataan raskaalla kädellä armotta ja kirjaimellisesti junttaava meno pitää siivun jykevästi raiteillaan. Rytmiryhmä puskee groovaavalla voimalla eteenpäin ja vokalistin raspinen ääni antaa viimeisen hionnan päälinjoille. Tuohon kun vielä lisätään toimiva kitarasoolo ja komeat kertosäkeen kaaret, niin paketissahan tämä on. Soundin ja tekniikan puolella perinteisyys on valttia, mutta samaan aikaan yhtye soundaa kuitenkin myös modernilta ja eloisalta. Tämä on perinteistä heavy rockia nykyhetken tyylillä ja soundeilla luotuna, mistä stetsonin nostoa asianomaisille.
Mika Roth
Lukukertoja: 762
Artistihaku
Pieniss� my�s
