Pienet

Pienet - Syyskuu 2024

11.09.2024

JormaMattila&Ulkopuoliset: Imatrankoski EP

Viime vuoden puolella kummastelin pariinkin kertaan punk/rock/metalli -kategorioissa mellastavan JormaMattila&Ulkopuoliset -yhtyeen nimen kirjoitusmuotoa, mutta KARONKKA EP osoitti viimeistään, että bändin oudoksi kääntyvässä kitararockissa on riittämiin ideaa.

Uusi EP jatkaa tutuilla muodoilla, eli neljä biisiä ja neljä erilaista lähestymiskulmaa kitararockin alati muuttuvaan maailmaan. Avaukseksi sijoitettu nimikappale on nipun tarttuvin ja rullaavin, mutta siitä ei ole kuitenkaan lähdetty jalostamaan väkisin soittolistakamaa. Sen sijaan plus viiden minuutin mitta antaa hedelmien kypsyä ja samalla bändi räjäyttää vieläkin isomman potin. Ei enempää räyhää myös lupaavasti, postpunkahtavan soundin ja rehvakkaasti kajautettujen stemmahuutojen osuessa kohdilleen. Bändin kitara- ja vokaalivetoisuus antaakin käyttöön vääntövoimaisen tuplamoottorin, jolla isommatkin mäet kääntyvät ylämäkilasketteluksi. Osumien välissä Hei haloo! ottaa kantaa kiristäen loppua kohden.

Imatrankoski näkee jälleen hieman muuntuneen yhtyeen. Raskaampien ja nopeampien vetojen jälkeen päällisin puolin melodisempi Maailman viimeinen laulu osoittautuu kaikkein raskaimmaksi hetkeksi. Tekstejä voi nytkin tulkita monin tavoin, mutta jokaisesta raosta puskee kyllä mielestäni mustuus sisään.

Mika Roth

Kardinaalit: Ei ole valoa

Olen pitkään tuntenut lukkarinrakkautta outorockia kohtaan, joten jossain marginaalin marginaalissa sekoileva ja seikkaileva Kardinaalit ei tarvinnut rukouksia erottuakseen. Ei, vaikka saatteessa hartaasti rukoiltiinkin, puolitosissaan nyt ainakin.

Kuusi vuotta sitten Radius EP:n maailmaan tutustuessani totesin äänisampleilla leikittelevän outorock toimivan – vaikka yhtye peitteli neroutensa tarkoin. Poikkitaiteellinen ääniterrori, elektroninen punk, kokeellinen halpiscasiopop ja avantgarde ovat nytkin oivia tienviittoja, kun muhkuraista ja kuoppaista tietä valoa kohden etsitään. On vaikea sanoa kuinka ”tosissaan” tekijät ovat etenkin puhesamplejen kanssa, mutta ei tämä mitään huoltoasemakelpoista huumorimusiikkiakaan ole. Näin minä väitän lipsahtaa öisen taidejazzin puolelle, eikä sielunvihollista rockin syövereistä etsivä puhe ainakaan sulje mitään ovia edestämme. Pelastussuunnitelma on rakenteeltaan lähes progea ja toteutus osoittaa äänimosaiikkien rakentamisen olevan Kardinaaleille rakasta puuhaa. Myös Leptospiroosin sekavan pinnan alta löytyy nopeasti jykevää säveltannerta, jonka kantavuus ja tervetullut kitka vain petraantuvat kuuntelukertojen karttuessa.

Kardinaalit liikkuvat varjojen varjoissa ja kirkkaimmissa valoissa, eikä aina ole helppoa arvailla miksi näin tehdään. Mystisyys onkin osa projektin vetovoimaa ja kun näitä outoja raitoja vain kuuntelee ja kuuntelee, huomaa itsekin pian livahtaneensa kaavun alle. Ja siellä vasta tilaa onkin.

Mika Roth

Karuma: Joki
Humu Records

Musiikki pystyy veden tavoin uurtamaan itselleen tyystin uusia kulkureittejä, mitä Karuman neljän kappaleen EP:kin korostaa. Karuma välttelee suoria genrelaatikoita, joten termijonoksi ilmoitetaan: rock, folk, funk, jazz ja blues. Tutkitaanpa siis tarkemmin nuottijoen virtauksia, pyörteitä ja rohkeasti penkereitä murtavia valuma-alueita.

Tärkeimmäksi ainesosaksi nousee kitaravetoinen ja tutuilla rytmisoittimilla tuettu rock. En käyttäisi silti termiä suomirock, vaikka suomenkieliset lyriikat keskittyvät ihmisiin, pelkoihin, epäilyksiin ja ajatuksiin. Syystä tai toisesta sinkkupotentiaalisin veto löytyy vasta ankkurina, kun Tokio nakuttaa rytmiään ja suorastaan syöksyy eteenpäin. Hitaampana siivuna voisi puhua jopa progehtavasta paketista. Avausraita Joki vinkkaa puolestaan länteen, aina Amerikan mystisiin maisemiin asti ja olisiko joki nyt peräti itsensä mahtava Missisippi? Blues on ainakin löytänyt tiensä mukaan ja kai folk voidaan myös mainita soitinvalintojen kautta.

Karuma ei päästä kuulijaa helpolla, sillä mainioiden päiden väliin jäävät Suden hetki ja Sinisen valon lapset ovat kaksi tyystin erilaista lukua. Näin neljästä kappaleesta kasvaa nelipäinen kummajainen ja rakennelma, jonka tarkoitus jää osittain mysteeriksi. Kaikki on suunniteltu juuri näin, mutta olisiko tämä vasta osa tai puolikas jostain isommasta. Jäädään odottamaan jatkoa – sekä mahdollisia funkkeja ja jatseja.

Mika Roth

Koti6: Chance Encounter

Koti6 on omien sanojensa mukaan biitintekijäduo, mutta nyt normibiittikuvioita on lavennettu säväyttävin siirroin. Uusi EP on nimensä mukaisesti sattuman kautta syntyneen tapaamisen hedelmää, mutta keskitytään nyt syiden sijaan musiikillisiin seurauksiin.

Elektroniset biitit ovat saaneet kavereikseen nuorten jazzmuusikoiden soitinarsenaalin, joista löytyy basso ja vibrafoni, sekä tarkemmin listaamaton nippu syntetisaattoreita, saksofoneja ja huiluja. Studiossa on pyritty pitämään improvisaatiopisteet huipussaan, eli mitään sen kummempia ennakkosuunnitelmia ei ole kuuleman mukaan ollut. Biitit ovat soineet ja soittajat ovat reagoineet kukin tavallaan kuulemaansa. Mikäli kaikki on todella syntynyt näin orgaanisella virralla, en voi kuin ihailla C’monin öisen rentoa ja kuulasta tunnelmaa. Rytmit ovat herkät, vokaalinkaltaiset äänet luonnosmaisia ja lopun irrottelu puhallinten puolelta takaa ensiluokkaisen lopputuleman. Sirpaloituneempi, nopeampi ja jotenkin lattarimaisempi Low Clouds and Super Cooled Droplets pystyy myös reiluun kolmeen minuuttiin järjestämään ainutlaatuisen ilotulituksen, joka ei kuitenkaan mene negatiivisella tavalla yli – musiikki on yhä keskiön keskiössä.

Rennon pakottamaton tunnelma ja nuottien sävyisät virrat ovat EP:n merkittäviä aseita. Reilummin rajoja lähtee koettelemaan kokeellisempaa rytmipuolta kentälle tuova In-Cog-Ni-To, eikä nykivästi kulkeva Beautiful Patterns jää ainakaan jalkoihin, joten sattuma on korjannut taas parhaan potin, sanoisin.

Mika Roth

LK: Reverberate

Sveitsiläinen LK on tämänkertaisen koosteen ainut mannereurooppalainen vahvistus. Kitaristi Loren ja vokalisti/basisti/kitaristi Klodin muodostama yhtye hakee musiikissaan niitä samoja sävyjä mitä kahden vuosikymmenen takainen Anathema tavoitteli, eikä saatekirjeessä heitetty Nick Caven nimikään perusteeton ole.

Periaatteessa kaiken pohjana on siis rock, mutta kovin kuulaaksi ja hiljaiseksi jalostettu sellainen. Atlantic pysyy hädin tuskin kasassa, vaimean rytmin erottuessa vain silloin kun kaiutettu kitara vaikenee hetkeksi. Vokaalit lähinnä puolimutistaan ja lausutaan tunnetta korostaen, mutta sanoja saa todella kuunnella korvat höröllä, niin seesteisissä vesissä nyt operoidaan. Grungen ruosteisuutta kaikuva Breathe and Exist antaa Klodin karismaattiselle lauluäänelle sentään enemmän mihin tarttua ja mistä kasvaa. Cavemaista aaltoilua ja valon reunoilla kääntyilyä edustaa puolestaan Reverberate, joka elää ja hengittää nimenomaan tunnelman hienosyisestä säädöstä. Jokainen nuotti, rummun harva pamaus ja valittu soundi ovat summaansa suurempia osia herkin käsin rakennetussa kokonaisuudessa.

EP:n kaikki neljä raitaa kellottavat neljän ja puolen sekä viiden minuutin väliin. Niitä kaikkia yhdistää tyylikäs vaimeus ja miltei hartaaksi äityvät suvannot, jotka toisaalta vaativat itselleen huomiota ja aikaa. Jos kuitenkin ehdit kallistaa korvaa tunnelmallisemmalle rakentelulle, on sveitsiläisillä yllättävänkin paljon annettavaa.

Mika Roth

Maarian yökirjat: Ajopuuteoria

Indie folk -yhtye Maarian yökirjat on luonut musiikkia muutaman vuoden, mutta Ajopuuteoria EP on virallinen esikoisjulkaisu. Asioiden tekeminen rauhassa ja kypsytellen on toimintaa määrittelevä asenne, joka kuuluu myös linjakkaassa musiikissa.

Esikoiselle on päätynyt kuusi kappaletta, kokonaismitan ylittäessä 27 minuutin rajan. Parilla lisäraidalla kasassa olisikin ollut jo esikoispitkäsoitto, mutta ehkäpä valittu EP-muoto on lopulta tilanteeseen sopivin. Ei hötkyillä. Vapaa rakkaus on esimerkillinen avausraita, jolla kuulija pääsee sisään bändin hiljaiseen svengiin. Lähes viisi minuuttia vilahtaa tuosta vain, kun vokalisti/viulisti Aino Maaria antaa sanojensa tippuilla ja saksofonisti Juha Nurmi tekee tahollaan taikojaan. Rytmipuolikin on tuhti, poljennon viedessä purtta eteenpäin ilman repimistä. Valtameri keinuttaa veikeästi ja Viimein meitä olisi vain kaksi lunastaa saatteen puheet univalvemaisesta tunnelmasta. Tämähän on kuin lipuisi keskellä rauhaisaa unta, vailla huolen häivää ja ainuttakaan tummempaa pilveä taivaalla.

Yhtye taiteilee runouden rajoilla ja vinkkaa usein silmää jazzahtavan popin suuntaan, mutta pitää helmansa pääosin folkin puolella. Ristiin astelu tuottaa kuitenkin jänniä kuvioita, kun groovaava Tulva hivuttautuu lähemmäs valtavirtaa ja Ajopuuteoria häivyttää linjoja valkokankaan kanssa. Todellisuus on jokaiselle erilainen, sanovat filosofit, ajelehtikaamme musiikin avulla siis ajopuina hetkisen ajassa.

Mika Roth

Qabr: Blasphemous Perversion
Blood Cult Records

Ja sitten koittaa yhden ääripään hetki, sillä pimeässä ja kylmässä Suomessa vuonna 2020 perustettu Qabr soittaa raakaa black metalia. Alusta asti oli selvää, että Fozil Phantomin ja Nosir Molesterin visioissa alkuvoimainen black saisi mellastaa mielensä mukaisesti, mutta tuollakin asteikolla tahtovat luvut loppua jo kesken. Blasphemous Perversion on yhtyeen debyytti-EP, joten neljän raidan mittainen musta messu siis alkakoon.

Kitaravallit ovat kiistatta bathorymaisen jylhiä, kun melankolisia melodioita kuljetetaan synkissä maisemissa. Tuo ei kuitenkaan sulje pois jopa ilkeäksi äityvää terävyyttä ja soundien saralta EP ansaitseekin täydet pinnat, sillä harmillisen usein genreä vaivaava tukkoisuus loistaa poissaolollaan. Morning Star on rahdun rokkaavamman vaihteensa myötä laskettavissa jopa tarttuvaksi vedoksi, eikä yksikään siivu ylitä neljän minuutin rajaa. Sinfoniset kerrostelut jätetään myös muille, sillä Qabr on blackin alkulähteistä löytänyt suoruuden voiman. Avausraita Unleashed hämmentää puheosuudellaan, mutta viimeisenä lukuna I am Satanas sulkee arkut ja lapioi haudat umpeen niin, ettei poikkipuolista sanaa jää.

Blasphemous Perversion on genrelleen uskollinen ja silti riittävän alkuvoimainen metallimessu. Raa’at vokaalit rääytään, mutta homma ei mene tuollakaan saralla överiksi. Ainoa mitä en ymmärtänyt, oli saatesanojen viittaus 80-luvun popmusiikkiin, mutta kaipa nekin jostain sieltä rungoista voi löytää.

Mika Roth

Riku Kaminen: Lost Tapes
Zukunft Musik

Vielä pitää kerran palata kesään ja Riku Kamisen Lost Tapes -sinkkuun. Näiden kolmen raidan historia ei ole kovinkaan pitkä, mutta kulkevat linjat sentään vuosikymmenen alkuun asti. Tuolloin pöytälaatikkoon kertyi ja nyt noita pinoja hiljalleen puretaan. Above/Below-sinkku julkaistiin Impun kanssa jo alkuvuodesta ja tuttu ”synaa & saksaria” -kaava toimii myös nyt.

Tape 3 on kolmesta raidasta viimeisin, kappaleen mitan ulottuessa peräti viiden minuutin tuolle puolen. Ideoita siivulle on kerätty eri puhelimista ja tabletilta, minne murusia on kertynyt, mutta lopputulema on kaikkea muuta kuin halpaa synamosaiikkia ja heppoista nuottitilkkutäkkiä. Badalamenti saattaa yhä olla iso vaikutin, vaan ei linjoja sulkeva säätelijä. Kappale aukenee kasvaen ja viehättävästi ideoistaan kiinni pitäen, kun taas Tape 1 lähtee samoista pisteistä huomattavasti sähäkämmin matkaan. Tosin sähäkkyys on suhteellista, vaikka hiukan rosoisempaa ääniefektiä synista esiin kaivetaankin. Aarrearkun avain on kuitenkin melodia, jonka elokuvamaisen siroa kulkua taustan pienen pienet synalisät korostavat. Joskus taustatapetointikin on tarkkaa puuhaa, minkä apuna häärinyt Imppu tietysti hallitsee mestarin elkein.

Tape 2 on kolmikon kumma kurvi, joka muuntaa keskustan tunnelmaa kolmen minuutin mitallaan. Kaminen ei tee mitään valtavirran poppia mukailevaa materiaalia, mutta kaihoisalla raidalla elokuvamaisuus nousee seuraavalle portaalle, enkä lausu tässä yhteydessä mielestäni Vangeliksen nimeä turhaan.

Mika Roth

Roudanmaa: Project Works

Musiikki on työtä siinä missä kaikki muukin, ja toisinaan siitä kannattaa pitää pientä taukoa. Monikansallinen Roudanmaa on vienyt tuon idean pitkälle, sillä yhtye katkaisee nyt kahdenkymmenen vuoden mittaisen tauon. Projekti on siis valmis, ainakin hetkisen.

Tunnelma on mielestäni viiden raidan mittaisen EP:n avainsana. Rauhallisen raukea ja analoginen tunnelma, josta ei ole vaikea piirtää kehityslinjoja kuusarisen folkin ja 70-luvun soft rockin suuntiin. Roudanmaan huone on joko makkari, tai sitten leppoisan ilta-auringon kultaama olohuone, jossa modernia teknologiaa ei ole näkyvillä. Vokaalien melodisuus ja harmonisuus nousevat pintaan, rytmipuolen tehtävänä on pitää rento syke yllä ja piano on laulun tärkein liittolainen. Toki valokeilaa lainaa myös Moog-syntetisaattori, mutta vain The Drum / Overtone rikkoo isommin harmonista kuvaa. Kyseinen ysärihetki jakaa EP:n tehokkaasti myös kahteen osaan, alun lämmön ja lopun utuisten progefolk-pilvien erottuessa näin paremmin toisistaan.

My Little Friend on ihana ankkuri, jonka söpö pienimuotoisuus rakentuu itse asiassa erittäin tarkoin pinotuista osasista. Roudanmaa saa musiikkinsa ehkä kuulostamaan helpolta ja simppeliltä, mutta totuus on jotain täysin muuta. There It Is hurmaa suoruudellaan ja kun melodia pääse iskemään hellästi, on vaikea pistää vastaan. Pinnat myös Black Sheetin koukeroisesta rakenteesta, jossa palat limittyvät hienosti yhteen ja jälleen kerran summasarake on huomattavasti käytettyjä osasia mittavampi.

Mika Roth

Soosi: Cessna

Cessna on nätti lentokone, jonka kyytiin myös menevää suomirockia jauhava Soosi haluaisi kovasti kavuta. Vai onko tässä nyt kyse siitä, että oikeastaan mitä tahansa mennyttä kaivataan, kun keski-ikä painaa päätä avantoon? Noustaanpa siis Cessna 172 Skyhawk -lentokoneen kyytiin ja katsotaan, kuinka kuoppaista ilma siellä ylhäällä onkaan.

Soosi tuli ensi kertaa tutuksi pari vuotta sitten, kun Kuuma yö -sinkku tuli vastaan. Popedamainen rokin renkutus ei lähtenyt värkkäämään sen suurempaa vallankumousta, mutta olihan kuumassa siivussa puolensa. Samoilla linjoilla mennään, kun Rakkautta mahonkipöydällä muistelee menneiden aikojen yllätysten yötä. Tärskyt (vaikeata tämä deittailu) taas rokkailee kuuman puuron äärellä, kertojan huomatessa jälleen, ettei tämä arpa taida voittaa. Puhtainta sielun tuskaa lienee silti Amerikan unelmaa -kipaleen kaukokaipuu, jossa arjen harmaus ja unelmien loisto ovat kokonaisten maailmoiden päässä toisistaan. Rokkenrollia olisi kiva soittaa massoille, mutta kun ei ole massia edes pikkujuttuihin – siinähän sitä luomisen tuskaa riittää ammennettavaksi.

Soosi soittaa häpeilemättömän retroista suomirockia, jossa kasari kukkii ja 70-luvun rokkikukkoilu on valttia. Heppoista ja halpaa? Ei nyt sentään, etenkin kun tarttuvia melodioita löydetään ja sovituksissa ymmärretään jättää aineksille tilaa. Vielä kun toteutuksessa pistetään kaikki peliin, niin vaikea tässä on risuilla huitoa.

Mika Roth

Soramäki Coastal Artillery: Coalmonger

Kesä toi monia asioita muassaan, joita ehditään käymään läpi osin vasta tässä vaiheessa alkusyksyä. Soramäki Coastal Artillery julkaisi digitaalisesti kolmen biisin EP:nsä jo kesäkuun alussa, mutta pakkohan stonerbussia grungen tukkikasaan törmäyttävä groovepyörre oli mukaan ottaa. Isot tykit siis puhukoot kumisevan jylhää kieltään.

Avausraita Stonesucker ei ainoastaan lunasta ytimekkään saatekirjeen puheita kasvaneista grungepitoisuuksista ja groovesta, vaan kaikki losahtaa kuin itsestään kohdilleen. Biisi on samaan aikaan lyijynraskas ja höyhentä kevyempi, svengi jyrää ja lohkareet painavat. Kaveriaan pari astetta metallisempi nimihirviö SMLAP (Selective mind-liberating additive program) junnaa ja jyrnyttää aikansa, mutta keskeltä tätäkin reissua löytyy hämyisempi usvaosuus. Black Sabbathin varjo voi olla pitkä, vaan ei mitenkään tarpeettoman synkkä. Ankkuriraita Bolsa de pollas taitaa sanoa alkuun jotain rujompaa espanjaksi, mutta muuten mennään englannin kielellä ja tikkoja heitellään ihmiskunnan näennäisen kerman suuntaan. Ovat tainneet kermat päästä hiukan happanemaan, mutta sehän saa toisaalta musiikin kierrokset vain kiihtymään, kun jopa progen puolelle sukeltava plus seitsenminuuttinen haastaa kuulijansa reseptorit.

Soramäki Coastal Artillery pitää pilkkeen silmäkulmassaan, mutta ymmärtää myös keskittyä musiikin saralla olennaiseen. Tässä tapauksessa se löytyy tuttujen kaistamerkintöjen ulkopuolelta, usvaisemmilta mailta.

Mika Roth

STINAKO: Body
Soliti

STINAKOn EP-trilogia käynnistyi kesän korvalla, kun Mind EP esitteli kokonaisuuden ensimmäisen kolmanneksen. Myös nyt kuullaan neljä raitaa, joilla tällä erää käsitellään ihmisten fyysisyyttä eri kulmista. Mieli on tärkeä, vaan ilman kehoa vain puolet – jos sitäkään.

Tuttuun tapaan STINAKO, eli Stina Koistinen, astelee varmoin elkein eri vuosikymmenten elektronisten pop-virtausten seassa. Superbodyn väkevämpi virtaus ja elokuvamaisesti isompi soundimaisema on linjaston johdonmukainen päätös, mutta ennen ankkuria etenkin melankolisempi ja arkoja aiheita käsittelevä Forgiveness pystyy pureutumaan ihon alle. Jännittävä on myös Looking for a Friend, joka tuntui aluksi kahden eri kappaleen huono-onniselta yhteentörmäykseltä. Yksi puoli vetää nopeammin tanssilattialle, kun taas toinen laita kiskoo kaihoisampaan, verkkaisempaan ja filosofisempaan suuntaan, mutta juuri tuosta kahtiajaosta koko EP mielestäni lopulta kertoo. Haaveet, toiveet, pelot, fantasiatkin. Keho on keskiössä, mutta sitä ohjaava mieli on myös sitkeästi mukana kuvassa. Sirpaleinen kosketinsoolo biisin loppupuolella on kuin miniversumi niin aiheestaan kuin oikeastaan koko EP:stä.

Koistinen ja Tapio Viitasaari ovat jälleen säveltäneet kaiken materiaalin, sekä tuottaneet paketin kimpassa. Yhteistyön hedelmät maustuvat entisestään, joten tuleva Spirit EP on jo odotettu tapaus.

Mika Roth

The Southgates: Citrus Tree / London Time
Hiljaiset Levyt

The Southgates jatkaa aiemmilta julkaisuiltaan tuttua brittiläisen kitarapoprockin vyörytystä. Alan suuruudet on kuunneltu tarkkaan Stone Rosesista aina siihen toiseen stonesiin asti, tähtäintäkin on taas hilattu suoraan napakympin kohdille.

Tuplasinkun ensimmäinen laukaus myös napsahtaa kohteeseensa komeasti. Citrus Tree kierrättää ehkä hirmuista määrää tuttuja palikoita, vervemäisen väännön ja The Smithsin kitaravyöryn ottaessa mittaa toisistaan. Palikat pinoutuvat kuitenkin näppärästi ja väliosan jännät soundileikit pysäyttävät junan sopivasti hetkeksi. Eipä ihme että keikoilla väki on mennyt pähkinöiksi. London Time tipauttaa nopeutta ja valloittaa syvemmillä soundeillaan. Taustan äänet lisäävät mojoa gramma kerrallaan ja kertsissä ovat askelmerkit dekadenttiin Suedeen saakka kohdillaan. Tämäkään herkku ei murra neitseellistä maata ehkä edestään, mutta taika syntyykin palasten taidokkaasta käytöstä ja niiden yhteisvaikutuksesta.

Suurin ansio tuplasinkun voimasta kuuluu kuitenkin tuotantopuolelle, sillä nyt joku on todella löytänyt kultaisen pisteen 60-luvun alkuvoimaisen garagen ja 90-luvun säröisämmän linjan väliltä. Kummastakin maailmasta ja niiden välitlä on saatu parhaat palat mukaan, joten ainakin minulle lisää tätä herkkua, kiitos.

Mika Roth

The Stance Brothers: Sao Paolo / Timmy
We Jazz

Rumpalivirtuoosi Teppo ”Teddy Rok” Mäkynen, eli The Stance Brothers, loi vahvarytmisestä jazzista melkoisen ihmekiekon viime vuonna. Duktus svengasi, nyki ja sai konstikkaan soiton kuulostamaan niin mahdottoman rennolta, että korva melkein uskoi kaiken kuulemansa.

Tuoreella tuplasinkulla Mäkynen palaa rikospaikalle, sillä A-puoli Sao Paolo kuultiin jo Duktus-albumilla. Nyt tarjolla on 7” Edit, mutta kyse on enemmänkin uusista puskureista ja kromilistoista, kuin mistään runkoa koskevista muutoksista. Rytmipuoli tuntuu tekevän hitusen tilaa ja iskuista puuttuu se viimeinen viisi pinnaa – ehkä. Pohjan jännät säksätykset ja keskikerrosten soundileikit ovat puolestaan B-puoliskoksi päätyneen Timmyn sydänseutua. Tuplasinkulla funkimpi, soulimpi ja 70-lukulaisempi vire vääntävät groovemutteria voimalla, mutta työkalut pysyvät silti ehjinä ja hauskuus hyppää kulisseista permannolle etenkin Timmyn puolivälin jälkeisissä kuvioinneissa.

Tarina ei kerro, josko Timmy on ylijäämää edelliseltä levyltä, vai ensimmäinen palanen seuraavasta julkaisusta, ehkä jopa pitkäsoitosta. Niin tai näin, siivu ansaitsisi mielestäni olla muutakin kuin pelkkä B-puoli.

Mika Roth

Violet Garden: Violet Garden

Kuopiossa pandemia-aikana alkunsa saanut Violet Garden esittäytyi isolle yleisölle onnistuneesti viime vuonna ja jatkoi hyvää putkea keväisellä Alright-sinkullaan. Kyseinen siivu on nostettu myös debyytti-EP:n kärkeen, mutta sehän onkin vasta kolmannes annoksesta.

Alright on edelleen erinomaisen tarttuva ja mallikkaasti etenevä kitarapoprokkis, jonka melodia on kestänyt naarmuitta koko kesän pituisen kuuntelutestin. Keskitytään kuitenkin niihin kahteen muuhun biisiin, koska kyseisillä rintamilla tapahtuu kummia juttuja. Church of Dirt on huomattavasti hitaampi, tummempi ja raskaampikin, vaikka kaikki kulmat peittyvät paksuilla samettiverhoilla. Emoa, grungea ja dekadenssia hiljaisuudellaan alleviivaava annos saa tuolin tuntumaan epämukavalta, mutta samalla biisi vetää kiehtoen mukaansa. Väliin jäävä Take Me Back to Venus ei selkeytä tilannetta, sillä tripodin kolmas jalka jysähtää jonnekin 00-luvun alternativen pölyihin. Melodiassa on ideaa, vaan jotenkin tämä jää lyhyeksi. Ehkei aivan nimensä veroinen saavutus, vaikka pohjoisissa melankolioissa onkin asianmukaisesti kieriskelty.

Alrightin radiokelpoisesta poprokkailusta on lähdetty harkituin liikkein laventamaan tonttia, perustavanlaatuisen tummuuden vallitessa ja hallitessa toimintaa. Työ tuottaa jo tulosta ja lupaavinta tässä on se, että bändi on jokaiselle kappaleelle saanut luotua ykkösluokan tarttuvuutta.

Mika Roth

West Metro: Past Futures

Tiedän missä länsimetro kulkee, mutta West Metron tapauksessa matka on hiukan pidempi kuin normaalisti. Helsinkiläis-trondheimilainen rock-yhtye ei kuitenkaan jää vain yhdelle asemalle hengailemaan, vaan on ottanut musiikkiinsa rohkeasti aineksia niin 80-, 90- kuin 00-luvuilta. Popahtavaa, progehtavaa, rokahtavaa ja taatun menevää, aikamatka alkakoon.

Moderniin tyyliin ykkössinkku avaa EP:n, eikä Already Brokenista tietenkään löydy rikkoumia tai säröjä. Synakauden Rushia hetken seurailevan rakenteen seassa on todella menneisyyden tulevaisuutta, mutta tiukasti nykypäivään päivitetyssä muodossa. Dream Inside a Dream leikkii ehkä tulella, vinkatessaan puolittain Irlannin suuntaan, mutta ainakin kaava toimii. Tätäkin rohkeammin pelimerkkejä ladotaan EP:n jälkimmäisellä puoliskolla, kun Little Demon Satellite lipuu lähemmäs Toton popimpia preerioita ja Somewhere Between antaa isomman teollisuuskompin nakuttaa ruotsalaisella viballa. Livautetaan kosketinta ilmavaan tilaan ja korostettua vokalisointia kaveriksi, eikä tarvitse kuin antaa koukkujen lentää. Jekut ovat tuttuja, mutta melodia on näilläkin main kuninkaallista valuuttaa, eikä kruunu heilu mihinkään.

West Metro tekee periaatteessa ”helpolta kuulostavaa” poprockia, jonka stadionvalmiit soundit, melodiset kaaret ja isot kertosäkeet ovat kaikki peräisin alan oppikirjoista. Vastavuoroisesti yhtye tekee työnsä ensiluokkaisesti ja tarkasti, joten lievän alkuepäröinnin jälkeen plussat ja peukut nousevat yhä ylemmäs.

Mika Roth

Lukukertoja: 706