Hola Ghost: Chupacabra, Hate & Fight
09.09.2024
Aina on tilaa jollekin erilaiselle, joka silti on samaan aikaan kovin tutun kuuloista. Hola Ghost on tanskalainen tummaa mariachirockia ja kitaroilla liekitettyä goottisurffispagettiwesterniä soittava orkesteri, jolta eivät chilit lopu musiikkisalaatissa kesken. Vuosina 2014 ja 2018 bändiltä ilmestyi kaksi EP-levyä, joiden kavereiksi on nyt saatu pari muutakin rallia ja näin kasassa on väkevä mariachirockpommi runsailla rock-hipuilla.
Svart Records
Rockin murikat ovat vierineet vastustamattomasti vuosikymmenestä toiseen, kiitos mielestäni nimenomaan vapauden ja arvaamattomuuden voimien. Asioida voidaan tehdä toisin, erilaisia juttuja kokeillaan ja näistä ennakkoluulottomista törmäyskokeista saattaa aikojen kuluessa syntyä vaikka ja mitä. Hola Ghost aloitti taipaleensa jo lähes kaksi vuosikymmentä sitten ja laajeni duosta trioksi jo vuonna 2012. Tätä nykyä livetilanteessa tulivoimaa lisäävät myös kaksi torvisoittajaa, joiden avulla rokkimariacheille elitärkeät mojopisteet ovat kummasti kasvussa.
Yhtyeeltä on ilmestynyt tässä välissä jo uudempaakin materiaalia, mutta nyt summataan hetki menneitä. Vuonna 2014 julkaistu viiden raidan mittainen Chupacabra, sekä neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt neljän vedon kokoinen Hate & Fight EP ovat kokonaisuudessaan mukana. Lisäksi kiekkojen välissä ilmestyneen Django-sinkun B-puoli on kelpuutettu kyytiin, kun taas A-puoli on syystä tai toisesta saanut jäädä rannalle ruikuttamaan.
Ensimmäisenä lyöntivuoroon pääsee Chupacabra, jonka nimibiisi onkin loistava tapa käynnistää tutustuminen flamencore-yhtyeeksikin tituleeratun orkesterin tekemisiin. Mexico lisää torvineen kaikkineen tulisuutta, mutta vaikka runko on taottu rockin piirustuksista, on soitossa myös sävykkyyttä, syvyyttä ja eksoottista voimaa. Väliosassa uskalletaan päästää instrumentaali-ilottelu kunnolla irti ja positiivisella tavalla elokuvamainen meno tempaa väkisinkin mukaansa. On flamencoa, on mariachia, on latinoviboja ja silti kaikki on myös rock, mistä sombreroa ilmaan orkesterin kunniaksi.
Kuten todettua, orkesteri ei suotta lähde esteitä väistelemään, olivat ne minkä kokoisia ja muotoisia tahansa. Joku voisi sanoa, että Jarren yhdistäminen meksikolaisuutta tihkuvaan kitarasurffailuun on tuhoon tuomittu idea, mutta niin vain Oxygène taittuu sivujuonteeiksi ja kaihoisa Copenhagen Gringo voi näin ratsastaa kohti omaa auringonlaskuaan. Puhtaaksi westerniksi osoittautuva Old Barn on puolestaan koko paketin countrymaksimi, joka sulkee yhden linjan täydellisesti.
Neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Hate & Fight EP on osin toveriaan metallisempi, raaempi ja nopeampi, mutta nytkin sävykirjo saattaa yllättää lopullisella leveydellään. Neliraitaisen vinyylin kumpikin puoli potkaistiin käyntiin todellisilla ääniohjuksilla, B-puolen Fight-siivun viistäessä rohkeasti liki itseään Motörheadia. Hate jysähtää myös voimalla leukaperiin, mutta kovan pieksennän välissä kuullaan myös jotain äärimmäisen oleellista.
EP:n sulkeva Funeral March on nimensä mukainen kaihomatka, jolla torvet ja asettuneempi soitto saavat rakentaa kiireettä aavemaiseksi äityvän tunnelman. Kuoleman verhon taa lipuvat myös To Love and Let Die -raidan hyytävät nuotit, rockin suuren pyörän kiertäessä hitaasti, massiivisesti ja vastustamattomasti eteenpäin. Avain on juuri tuossa tasapainoilussa idän ja lännen, nykyisyyden ja menneisyyden, näkyväisen ja maagisen välillä.
Edellä mainitulta Django-sinkulta löytyvä B-puoli Bottom of the Well on liitetty saumattomasti Hate & Fight EP:n jatkumoon, enkä ensimmäisillä kuuntelukerroilla edes äkännyt siivun olevan toiselta julkaistulta. Siivun aavemainen tunnelma olisi voinut olla loistava tapa sulkea matka, mutta yhtye on varannut loppuun vielä yhden yllätyspamauksen. Julkaisun ainoa uusi biisi, Iron Reich, lähtee laukkaamaan hieman uuteen suuntaan ja rokahtavan countryn myötä texmex-pitoisuudet ovat saaneet uudenlaisen suhteen.
Menneet on nyt summattu ja tulevaisuus avautuu edessä kuin Rio Grande, täynnä lupauksia, mahdollisuuksia ja ehkä pieniä uhkiakin. Tuskinpa tämä kuitenkaan tähän jää, sillä jokin kuiskii minulle jatkoa olevan tulossa – ja se on hyvä. Sitä odotellessa kelpaa tutustua vuosien 2014–2018 makoisaan antiin.
Mika Roth
