Minja Koski, Mikael Saari & Lumos-kvartetti: Göstan parhaat

Minja Koski, Mikael Saari & Lumos-kvartetti tekivät taas temput. Gösta Sundqvistin perintöarkkuja pengottiin jo pari vuotta sitten joululevyn muodossa, mutta nyt panokset kovenevat. Otsikko julistaa, että tässä olisi Göstan parhaita, vaan kuinka on lopputuleman kanssa? Terveiset lähtevät niin lapsille kuin siltojen alle, kun jousilla maalaillaan uudestaan tuttuja kuvaelmia.

Texicalli Records

On heti todettava ääneen, että Göstan parhaat on periaatteessa mahdoton albumi, koska eihän kaikkea sitä erinomaisuutta voi mahduttaa vain yhdelle pitkäsoitolle. Toisaalta otsikossa on juuri sellaista pikkuröyhkeää iskevyyttä, joka oli Sundqvistin tarinoille ominaista. Nollasta sataan kiihdytettiin tuosta vain ja värejä oli usein tasan kaksi: musta ja valkoinen. Ironian ja sarkasmin tasoja saivat muut sitten arvailla parhaansa mukaan.

Vuonna 2003 aivan liian aikaisin keskuudestamme poistunut Gösta Sundqvist jäi suomalaisten kollektiiviseen muistiin etenkin monen musiikkialbumin voimin, kappaleiden kuvastaessa murrosvaihettaan eläneen katajaisen kansan matkaa maalta kaupunkiin ja peräkyliltä maailman valoihin. Tuo Suomi on jo monilta osin historiaa, siinä missä kaikki Leevi and the Leavingsin kuusitoista pitkäsoittoakin, mutta mitäpä muutakaan historialla voi tehdä kuin muistella menneitä.

En lähde edes arvailemaan, kuinka valtaisasta kappalearsenaalista on päädytty poimimaan juuri nämä yksitoista raitaa, mutta rajaustyö on taatusti ollut haastavaa. Alkuperäiset musiikilliset muodot eivät tunnu rajoittaneen taitavia tekijöitä, mutta otanta tuntuu suosivan hieman enemmän niitä ’koko kansan levyjä’. Uuden vuosituhannen kolmelta kiekolta onkin mukaan päässyt vain Ihanasti sanottu, josta tosin veistellään taitavasti jälkikiekon dramaattinen suvantokohta. Emme siis saa silkkaa hittisadetta, vaan tässä on taidettu rakentaa ihka oikeaa albumikokonaisuutta ja draaman kaarta. Arvelen Göstan hymyilevän näissä kohdin siellä jossain.

Tyylillisesti Leevin albumit seikkailivat pääosin suomenkielisen rockin ja suomirockin laveilla laitumilla, mutta kokeiluja tehtiin niin discon, iskelmän kuin eksoottisempienkin genrejen suuntaan. Vuoden 1995 Rakkauden planeetta viskasi kehään kankeaa reggaeta ja vuosikymmen aiemmin yhtye kokeili rohkeasti synapopin kantavuutta. Toisinaan tuli huteja ja mahalaskuja, vaan periksi ei annettu ja aina puserrettiin eteenpäin.

Mukana on – tietysti – muutama yhtyeen suurimmista hiteistä. Todellisuudessa sangen typerästä kotikatujen kaaharista kertova Teuvo, maanteiden kuningas on versioitu jo monesti, mutta isosti soitetut jouset antavat tragedialle somasti pitsiverhoja ikkunoihin. Kasarisen synapopin uhmasta voimaa itselleen uuttanut Poika nimeltä Päivi oli aikoinaan rohkea avaus niin musiikin kuin tekstinkin puolesta, sillä vuoden 1985 Suomi oli näköaloiltaan kovin, kovin, kovin paljon kapeampi kuin nykyään. Synat ovat korvaantuneet jousilla, jotka osaavat kuitenkin luoda saman hilpeän melankolisuuden, joka oli alkuperäisen kappaleen moottori.

Ehkä vielä soittoakin merkittävämpi on kuitenkin vokaalipuoli, jolla kaksikko Koski & Saari tekee tilanteeseen istuvaa työtä. Göstan tekstejä laulettaessa on muututtava yhtäältä sveitsiläisen pankkiirin harmaaksi, eikä sanoja saa missään nimessä korostaa liiaksi. Toisaalta pitää varoa vetämättä harmauttakaan överiksi, mikä toisi lopputulemaan vääränlaista komiikkaa. Gösta ei saarnannut, eikä viisastellut, vaan hän lähinnä pyrki etsimään tarinoiden inhimilliset puolet, tai näin olen hänen tekemisensä itse tulkinnut.

Lyriikoissa käsitellään usein hyvinkin rankkoja ja arkoja aiheita, mutta todellisena vipuvartena toimii niiden laulaminen ilman että kertoja asettuu selvästi kenenkään tarinan hahmon puolelle. Asiat todetaan tuomitsematta, ja silti myötätuntoa sekä lämpöä korostaen. Rin Tin Tin on laulu aidosta kaipuusta menneisiin aikoihin, kun kertoja toteaa ykskantaan: ”monta vuotta sitten jouduin naimisiin”. Siinä sitä ajopuuteoriaa vasta purettavaksi. Nainen toiselta planeetalta on yhden pienen ihmisen kokoinen ihme, jos vain sallimme niin, ja perheensä taakse jättävä pikkuvaimo ei ole sen pahempi kuin kukaan meistä.

Kaltevampia pintoja tarjoavat Jos Helsinki on kaunis ja Elina, mitä mä teen? joiden kaurismäkeläinen luuseriversumi haastaa modernin kuulijan positiivisen elämänasenteen lama-ajan inhorealisimillaan. Toisaalta alati kiristyvän elon keskellä Raparperitaivas saattaa kutsua yllättävänkin useaa uraputkesta tipahtanutta kansalaista, jotka haluaisivat vain löytää paikkansa tässä kaikessa, jota elämäksikin kutsutaan. Onneksi mukaan ei sentään otettu Pimeä tie, mukavaa matkaa -kappaletta, sillä sehän olisi jo ollut liikaa – eikö vain?



Jouset ovat sydämen tulkkeja, tavataan sanoa, eikä Lumos-kvartetti jätä ainakaan tilaisuuksia käyttämättä soittaessaan samalla kuulijan sielunlankoja. Nuotteja on myös osattu annostella, jotta ähky ei pääse vaivaamaan ja teksteille saadaan näin samalla lisää tilaa. Eikä meno aina ole silkkaa melankoliahiihtoa, kuten reippaasti soitettu ja jalkaa vipattava Laura Jenna Ellinoora Camilla Jurvanen osoittaa.

Missä siis olemme, kun albumia nyt tarkastellaan? Tässä on joitain Göstan parhaista tarinoista, sitä en kiistä, mutta tavallaan päätä saatiin avattua vasta niin vähäisesti, että levy suorastaan huutaa jatkoa edes jossain muodossa. Tai ehkäpä muutkin voisivat lähteä tutkimaan Göstan perintöä yhtä rohkealla mielellä – ehkäpä juuri se onkin albumin tärkein saavutus. Niin tai näin, kappaleiden ajattomuus vain korostuu jousimuodossa.

Mika Roth