Hannu Lehtoranta & Friends: Tantric Love
30.08.2024
Hannu Lehtoranta & Friends -nimen takaa paljastuu kunnianosoitus reilu vuosikymmen sitten poistuneelle artistille. Hannu Lehtoranta (1954–2012) loi musiikkia eri otsakkeiden alla, eikä genrejenkään kanssa oltu niin tarkkoja. Toisinaan laulaja-lauluntekijä folkkaili, toisinaan taas rokkaili, eivätkä nuokaan rajat mitään muureja olleet. Tantric Love -levy kokoaa yhteen aiemmin julkaisemattomia äänitteitä vuosilta 2001–2008.
Arto Kakko & Hannu Tähtelä
Tantric Love on pohjavireeltään periaatteessa kitararockia vaihtelevin maustein ja muuntuvin painopistein sisältävä kiekko, mutta läheskään koko tarina ei mahdu kuitenkaan noin kapeaan kuvausraamiin. Aineksista sukeutuu näet hyvinkin monitasoinen ja rohkeasti genreaitojen yli loikkiva pitkäsoitto, vaikka mukaan otetun materiaalin aikalinja rajoittuu alle vuosikymmeneen. Albumin neljä ensimmäistä raitaa muodostavat kiistatta oman merkittävän alakokonaisuutensa, sillä ne on tehty alkujaan Mellow Taste -yhtyeelle. Niistä on myös hyvä aloittaa levyn rikkaaseen materiaaliin tutustuminen.
Sen tarkemmin tekemisen ja ideoiden taustoja tuntematta on todettava ainakin, että taas kerran on yksi bändi paljon velkaa Kersantti Pipppurin aikaiselle The Beatlesille. Eikä siinä tietenkään mitään pahaa tai hävettävää ole, sillä avauksena kuultava nimibiisi Tantric Love tekee heti kättelyssä onnistuneesti kunniaa fab fourille. Elephant Towers uskaltaa tahollaan luottaa kuulaan lennonmaiseen lauluun, soundien rakentaessa siltoja 60-luvun lopun toiveikkaampiin päiviin. Paljon on opittu ja omaksuttu, mutta liverpoolilaisten jäljillä kuljetaan silti omin askelin.
Muhevan soundin omaavan bändin nimibiisi Mellow Taste luottaa rennon raukeaan rytmiin, huilun tuodessa juuri sen verran lisää mukaan, ettei kuulija täysin mystisyyden verhoihin sentään katoa. Pinnat myös kerroksellisista vokaaleista, sekä tuhdeista vaan ei päälle käyvistä rytmeistä. Voimallista melodisuutta virtaa ämyreistä ja hymy hiipii väkisinkin suupieliin, koska tässä ollaan jälleen kerran oivallettu jotain olennaista musiikin ikiaikaisista ketjuista.
Näin tiukassa seurassa kakkosraita Novaya Zemlya jää hiukan jyrnyttämään paikalleen, mutta keikkatilanteissa siivu on saattanut olla melkoinen jyrä. Mureat kitarat ja kohdilleen ruuvatut vokaalit heiluttavat myös mystisen pohjoisen korttia onnistuneesti, onhan kyseinen saari miltei maailman katolla.
Perinteisen alun jälkeen Virginite iskee elektronisine vahvistuksineen hävyttömästi naamalle, eivätkä satunnaiset house-vibat ainakaan selvennä tilannetta. Ysäri särisee ja rahisee ympärillä, mutta on tässäkin ideansa ja ansionsa. Härkäpää tuo soundiin mukaan kingstonwallmaisen rockin majesteetillisuutta ja taitaapa seassa soida jopa kantele, kun ceeämäksämäinen sahaus ottaa Kalevalaa sarvista kiinni ja ravistaa. Albumin yksi ääripää on samalla kiistatta saavutettu ja tämäkin raita osoittaa, kuinka moneen ydinryhmä pystyi yhdessä parhaimmillaan taipumaan.
Kieli vaihtuu jälleen Mimadeirin folkkaillessa puolisähköisesti aikansa, mutta todellinen jälkipuoliskon kunnari on helmeksi kuuntelukertojen karttuessa osoittautuva Kuukauppias. En osaa sanoa, mistä teksti varsinaisesti kertoo, vaan sillä ei ole niinkään väliä ison kuvan kannalta. Nyt näet hahmotellaan satumaisia sommitelmia, kafkamaisia tiloja ja vain tekijätiimi tuntenee kaikki mahdolliset tasot. Melankolisuus on voima, josta uutetaan nyt huimasti positiivista energiaa ja asiaa auttaa tietysti ykkösluokan melodia.
Eerika kaihoilee folkahtavan kaihopoprockin siivin, kertojan kysellessä kasteen kuningattaren ja pilvien lapsen perään, kuin Göstan antisankarit konsanaan. Rakkaus vaikuttaa olevan rankasti toispuolista, mutta kertoja osaa vartoa tilaisuuttaan ja on valmiina syöksymään pienimmästäkin merkistä apuun. Kukin saa tehdä johtopäätelmiä, että kuinka terve moinen lähestymistapa on, mutta rakkaushan tekee meistä kaikista toisaalta hulluja – kunkin tavallaan.
Ankkuriksi sijoitetusta Michelangelosta ei ihan renessanssin mestarin veroista ihmettä kuoriudu, mutta elektronisen mosaiikin soundillinen kerroskakku osoittaa ainakin 90-luvun vapauteen ja uuden vuosituhannen alun elektropilviin. Näitä genrerajojen väleihin osuvia kummajaisia olisi voinut kuunnella enemmänkin, noin vinkkinä mahdollisten arkistosiivousten varalta. Mutta nautitaan nyt rauhassa siitäkin mitä on jo kuultavaksi saatu.
Tantric Love onkin kuin sattuman kautta eteesi päätynyt salaatti, jonka satunnainen kirpeys pääsee aluksi hetkittäin yllättämään, mutta josta silti huomaa pitävänsä aina vain enemmän. Resepti on uniikki, ehkä jopa ainutkertainen, kuten myös tilanne johon olet sattuman kautta päätynyt. Kymmenen kappaleen joukko on vähintäänkin monitahoinen ja moniulotteinen, mutta lasken itseni onnekkaaksi, kun sain tutustua siihen.
Mika Roth
