Omakustannealbumit – Elokuu 2024
Heidi Elmgren: Heidi Elmgren
Musiikin arvaamattomuus on upea asia. En esimerkiksi olisi reilu vuosi sitten arvannut että Heidi Elmgrenin kotikaupunkia rakastava debyyttisoolosinkku Jyväskylä (I love you) jäisi soimaan niin sitkeästi elämääni. Silkalla pianolla säestetty esikoinen on nyt saanut kavereikseen seitsemän muuta raitaa ja kompaktisti puoleen tuntiin mahtuva debyyttialbumi on mainiota kuunneltavaa.
Tulin jo em. sinkun yhteydessä maininneeksi Joni Mitchellin nimen, mutta nyt tyyli lähtee rohkeasti varioitumaan ja äänimosaiikki rikastumaan. Valokeilassa on yhä ja edelleen laulaja/lauluntekijän ääni, jota säestetään enimmäkseen pianolla, mutta sivuille tuodaan tarvittaessa muutakin soitinta. Huilu vavahduttaa oikeassa kohdassa kuin sinfoniaorkesteri, sähkökitarakin pääsee tekemään juttujaan, vaikka akustinen kitara ehkä kuvaan luontevammin sopiikin.
Keskiöön nousevat kuitenkin itse tarinat, elämää puhisevat tekstit ja nopeat kohtaukset. Aki, Mika, Pera ja mä näkee rinnallaan hiukan nuorta Matti Pellonpäätä muistuttavan hahmon. Puhuriksi kasvoi tuulet lipsahtaa hilpeästi laulelman puolelle, eikä iskelmäinen kuplettikaan enää niin kaukana ole. Toisaalta Elmgren leikkii myös jazzin, folkin ja popin palasilla, mutta palaa aina itse tarinan äärelle. Oli se sitten mikä milloinkin. Millennium muistelee menneitä siinä missä Onni katselee aihettaan nurjalta puolelta. Matka ilosta suruun on lyhyt niin elämässä kuin musiikissa, mutta Elmgrenin käsissä tuo kaikki maistuu oikealta elämältä.
Debyyttialbumi purkaa sydäntä, kertojan pohtiessa useammallakin raidalla paikkaansa nykyhetkessä. Mennyt tarjoaa kankaan, jota vasten heijastaa itseään sekä haaveitaan, vaan mihin ne voivatkaan johtaa tulevaisuudessa? Suuria kysymyksiä, pieniä oivalluksia ja elämä menee eteenpäin. Järvi rikkoo lopussa pinnan isommalla soundillaan aivan kuin vihjaten, että tästä se elo vasta alkaakin.
Mika Roth
Raymond Wave: Music For Sad Androids To Fall Asleep To
Jotkin levyt vain pysäyttävät kaiken kiireen ja hälyn keskellä, vaikka ulkoisesti ne eivät ehkä puhtaita mestariteoksia olekaan.
Raymond Waven uusi levy kuuluu ehdottomasti tuohon joukkoon, joka haastaa niin mielen kuin sydämen kirkkaudellaan. Huomasin jo ensimmäisellä kuuntelukerralla, että oivasti otsikoitu Music For Sad Androids To Fall Asleep To -levy on kuunneltavissa niin sydämellä kuin järjellä, lopputuleman ollessa täysin erilaisen.
Aloitetaan sydämestä. Waven uusi levy on musiikkinsa puolesta hauraalla tavalla kauniiden kudelmien ja unenomaisten elementtien vähäeleistä juhlaa, joka kumpuaa syvistä tunteista. Pääosaan nousevat monin soundein ja efektein soivat koskettimet, eri tavoin sounditetut vokaalit, sekä kaiken tämän takana väijyvät elektroniset ainekset. Avainsanoja ovat hiljaisuus ja rauhallisuus, virtaavan tunteen ajaessa 13 raitaa eteenpäin. Sydän lepää vaikka tempo nousee.
Creatures of the Night tuo yön hetkeksi tullessaan, eikä
I Walk Alone ole melodiansa puolesta surusta vapaa, mutta suuri kuva on alati kaunis.
Järki huomauttaa, että ainekset muistuttavat paikoitellen vaarallisissa määrin toisiaan, eikä levyltä löydy riittävästi variaatioita. Kyllä, Wave kierrättää kiistatta itseään, mutta tekee sen mielestäni kokonaisuus ja iso kuva tähtäimessään. Onko kuuden eri vokalistin käyttö sitten järkeenkäypää? Ei välttämättä, mutta vaikea tässä on toisaalta virheellistäkään ratkaisua osoittaa.
Solarie ja
Caran laulavat vain yhdet raidat, mutta
Dark Matter (I’m a Shadow) ja
Forget-Me-Not (Midnight Moon) ovat keskeisiä paloja. Suurimman vastuun on saanut
kypizont, jonka sielukas ja taipuisa ääni on sovitettu kuudelle raidalle. Hän selviytyy jopa
Fall Asleep (Lullaby) -sadusta, joka outona ankkurina painaa hurjasti.
Olen kuunnellut ja kuunnellut tätä levyä. Olen samalla löytänyt sisältäni monia ääniä, jotka ovat toisinaan kovinkin eri mieltä eri asioista.
Pitch Black (Midsummer Day) ja
I’m Fine pistelevät yhä piikikkäine teksteineen korvaan, eikä apua huutava
Phantoms (Take Me Home) haivu noin vain mielestä pois – jos koskaan, mutta kokonaisuus on oikealla tavalla pysäyttävä.
Mika Roth
RunJuliet: Rituals
RunJuliet tuli ensi kertaa vastaan noin vuosi sitten, kun
Monster-sinkku luotaili rohkein liikkein metallin, popin ja rockin rajaseutuja. Tekijätiimistä löytyi kokemusta, mutta myös halua ja intoa nostaa työn tasoa ylemmäs ja ylemmäs. Jytinä ja ryske rullasivat luonnikkaasti, joten debyyttialbumi oli odotettu tapaus. Muistetaan vielä
Burning Point -sinkku, jolta vauhti ja vaaralliset tilanteet eivät loppuneet kesken.
Kumpikin sinkku on luonnollisesti mukana, eikä yhdeksän raidan sekä reilun 40 minuutin matkalta löydy juuri huteja tai tolppalaukauksia. Toki yleisillä linjoilla pelaillaan toisinaan härskistikin varman päälle, mutta vaikea moisesta on kokkareita antaa, etenkin kun kappalemateriaalin sekä toteutuksen laatu on kautta linjan näin korkeaa. Väriä ja vaihtelua kuvioihin tuo hitaammin väkipyöräänsä kääntävä
Break, jolla postrockin pitoisuudet nousevat hetkeksi kattoon.
Kaisan moneen kääntyvät vokaalit suoriutuvat sille annetuista haasteista, eikä muillakaan tonteilla seistä tumput suorina.
Kitaravetoinen albumi nojaa
Villen ja
Nicon sormien nopeuteen, sekä niiden kykyyn reagoida biisien vaatimuksiin. Yhtäältä meno on kovin meluisaa, menevää ja huitovaa, vaan samalla kaiken mäiskeen ja vauhdin sekaan on onnistuttu luomaan viehättäviä välitiloja – ja tuo jos mikä on melkoinen taikatemppu louhikkoisessa maisemassa. Hittikorttia vilautteleva
Highway suoristaa mutkia, jotta kertsin koukku todella puree ja kaiketi taustan välipuheen ansiosta suomeksi nimetty
Ikuisuus pelaa myös ihailtavalla voimalla. Puristetaan ja punnerretaan, vaan melodisuudesta ei anneta koskaan periksi.
Rituals kuulostaa 20-luvun albumilta, niin hyvässä kuin pahassa. Selkeimmät pommit kuullaan ensimmäisellä puoliskolla, kun taas sävyt syvenevät loppulevystä. Ainoa asia mikä jää lievästi kismittämään on rohkeuden puute, koska näillä hartioilla voisi syntyä niin paljon enemmänkin – ainakin allekirjoittaneen mielestä.
Mika Roth
Sumuiset Kansiot: Juurakko
Sumuiset Kansiot on tämänkertaisen albumikoosteen outolintu, vaikka periaatteessa palikat ovat hyvinkin simppeleitä. Kotimainen duo hurmaa uniikilla tyylillä, joka saa pohtimaan musiikin ja runouden veteen piirrettyjä rajaviivastoja. Onko tämä nyt sähkökitaralla säestettyä runoutta, vai runomaisilla lyriikoilla vahvistettua sähkökitarointia? Avataanpa Juurakon ydintä ja pohditaan asiaa tarkemmin…
Rocklyriikat ovat olleet runouteen verrattavaa materiaalia viimeistään
Bob Dylanin nuoruuden päivistä asti. Ja niistä päivistä on kulunut paljon, paljon aikaa. En väitä
Tauno Mathlinin olevan pohjoisen Dylan, kun hän lausuu kirjoittamiaan runoja, mutta osumia ropisee yhtä kaikki. Sähkökitaraa soittava
Harri Jurvela täyttää osansa ja tekee muutakin kuin vain säestää taustalla kahdella soinnulla ja pysyy varjoissa. Sanat ja nuotit ovat löytäneet tasaveroisen suhteen, jossa jo lähtökohtaisesti hienon tekstin omaava
Katson joka suunnalta joka suuntaan todella hiljentää pohtimaan, ja
Älä sano mitä vaan nykii nuoren
Röyhkän energialla. Palat tippuilevat leikitellen, korvan seuratessa kumpaakin kisailijaa. Potti vain kasvaa ja kasvaa, eikä samoja jekkuja käytetä tietenkään kahdesti.
Arjen inhorealisimia huokuva
Lonkeromamma on ihon alle ryömivä luuseritarina, jossa taas yksi suuntansa hukannut reppana tekee hidasta kuolemaa sätkien ja potkien. Elämisen ei tulisi olla silkkaa olemassaoloa, mutta niin vain joillekin käy. Rock huhuilee alati taustalla, eikä sähkökitaralla ryyditetty albumi voisi tietenkään olla täysi ilman yhtä bluesrockin pysäkkiä. Se on tällä erää alkuvoimainen
Juurakko, jolla poljento manaa ympärille Mississipin penkat ja rämeen tuoksun.
Juurakko on vain vokaaleilla ja kitaralla luotu albumi, mutta sen värikylläisyys ja monimuotoisuus jaksavat ihastuttaa. Mathlin & Jurvela onnistuvatkin luomaan yhdeksän erilaista ja silti riittävän selvästi toisiinsa kytkeytyvää raitaa, joista rakentuu omanlaisensa jännitysnäytelmä.
Mika Roth
Sun Pie: Academy of Infectious Grooves
Siitä onkin jo jokunen vuosi aikaa, kun aurinkoista ja terhakkaasti genrelokerointia väistelevää musiikkia luova
Sun Pie oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla. Musiikkia on välissä syntynyt toisen otsakkeen alla, mutta Sun Pien aurinkoista vääntöä on ollut jopa hieman ikävä. Harva saisi pidettyä aisoissa
Season of the Elfin ja
Groovy Bummertimen kaltaisia genresilppureita, joten osasin odottaa vähintäänkin värikästä kyytiä myös uudelta biisijoukolta.
Ytimekkäissä saatesanoissa vinkataan funkyn vireen ja afroamerikkalaisen kulttuurin vaikutuksista, mutta omaan korvaani Sun Pie sukkuloi sujuvasti kummallakin puolen Atlanttia, ja etenkin siellä pohjoisemmilla rannoilla.
Asphalt and Black Cars heittää kehään lupaavaa puoliprinceä ja
Thirsty People lähtee härskisti kierrättämään vanhoja tuttuja
”tsybidyybi wou-wou-wou” -rallatuksia. Tuohon kun lisätään päälle tahallisen (?) muovisia soundeja ja korkeampaa vokalisointia, niin alkaahan niitä lupaavia maalipaikkoja sukeutumaan. Discokaan ei ole poissuljettu mahdollisuus, ainakaan mausteiden kaltaisena lisukkeena, mikä vain pöllyttää verkkoja entisestään.
I Search for Myself pohtii aikansa syvempiä asioita, mutta Sun Pien jalossa akatemiassa groove hallitsee valistuneessa hengessä. Sanan säilällä leikellään muutakin kuin ilmaa, minkä
Oh Mercy Mercy Me and Give Us Another Meaning for ”America the Beautiful” sanoo selvästi ääneen. On vaalivuosi ja maailma kaipaisi jalompaa Amerikkaa avuksi. Avausraita
Life to the Summer puhaltelee puolestaan lämpöä ja aurinkoa vielä hetkisen, seuraavaa vuodenaikaa tässä odotellessa.
Tuotantojälki on oletettavasti tahallisen matalateknistä, mutta Sun Pie on kerran toisensa jälkeen osannut hyödyntää rajoitteitaan – eikä tuokaan ole muuttunut mihinkään. Iso budjetti posauttaisi
Human Energyn kaltaisen helmen vain sijoiltaan, eikä akatemiassa muutenkaan kaivata isompia tykkejä. Pieni on kaunista, vähäeleisempi konstikkuus lämpimämpää, joten kyllähän taas paistaa ja lämpimästi.
Mika Roth
VIERAS: Vieras
VIERAS on käynyt tutuksi Desibeli.netin sivuilla, kun kokeellisemman rockin laidoilla liikkuva artisti on siirtynyt usvaisilla marginaalialueille edes ja taas.
KOE01-EP pamautti industrial-vaihteen varoittamatta silmään, eikä shokista tahtonut lainkaan toipua. Edistys on voimaa, mutta olen silti tyytyväinen siitä, että nyt palaillaan lähemmäs
Risteys ja
Eteenpäin -albumeiden maailmoja.
Kiikkerää ja kummaa on kyyti, kun kymmenen uutta raitaa käydään läpi ja silmissä vain vilkkuu. Vinkuvalla kosketinsoundilla varustettu
Aina luonasi tuo satunnaisia synapop-ajatuksia pintaan ja
Pää sekaisin jyristelee onnistuneesti grungen piha-aitaa nurin, mutta vahvimmat paukut odottavat albumin jälkimmäisellä puoliskolla.
Hirviö mellastaa stonerin, mustan folkin ja painajaisten seassa, eikä
Lopun alkua edes yritä silittää myötäkarvaan. Lopun alku on koittanut ja saatesanoissakin vihjataan melko suoraan, että nyt sulkeutuu ainakin yksi ajanjakso tavalla tai toisella.
Loppu ei ole kuitenkaan silkkaa synkkyyttä, tulta ja tulikiveä, ei sinne päinkään.
Luurangot saavat lähtöpassit kaapeistaan ja siinähän pistetään jalalla koreasti, kun outorockin nykivä ja tyrkkivä veto niin vaatii. Tuotakin hilpeämmin lapikasta lattiaan lyö
Juostaan, jopa kansanmusiikin poreillessa padassa. Rosoisten soitinten ja hiljaisuuden partaalta asti voimaa itselleen taiten uuttavat vokaalit ulottuvat huudosta toiseen ääripäähän, energiatasojen huitoessa kroonisesti liki kattoa. Rokki ajetaan ruvelle, genrejen väliset alueet ovat vapaita ryöpytysalueita, mutta mitään ei rikota tarpeettomasti.
Vieras on kumma albumi, jopa VIERAS-projektin mittapuulla. Kappaleparvelta ei tuntunut aluksi löytyvän edes yhtä ja samaa yleissuuntaa, mutta palaset asettuivat hitaasti paikoilleen ja nyt kaikki tuntuu käyvän jo paremmin järkeen. Kaikkea leimaa vierasmainen vinous, josta toivottavasti pidetään kiinni myös vasta.
Mika Roth
Vilhelminkuja: Lauluja ajan kulumisesta
Kujat ovat monesti pieniä ja herttaisia sivukatuja, joiden varrelta voi löytää vaikka ja mitä.
Vilhelminkuja on mielenkiintoinen musiikillinen reitti, jonka varrella lauluntekijä
Ville Helminen hahmottelee kitarapoprockin keinoin ajattomia tuntoja, ilmassa lentäviä ajatuksia ja antaa melankolisuuden siinä samalla jalostua paineetta. Pari sinkkua julkaistiin otsakkeen alla jo vuonna 2019, mutta niitä ei kuulla debyyttialbumilla.
Lauluja ajan kulumisesta on kirjaimellisesti nimensä mukainen biisijoukko, jolla Helminen käsittelee elämän pieniä ja suuria kysymyksiä. Me olemme täällä aikamme, ja sitten emme enää ole. Kaikki alkaa ja päättyy, kaikki on kiertokulussa ja jatkuva pyörimisliike kuuluu myös muotojaan alati muuntavassa ja muokkaavassa musiikissa. Angloamerikalainen kitarapoprock ja suomenkielinen rock, suomirock ja brittityyppinen melankoliapop. Siinä muutama termi, jotka osuvat toisinaan paremmin kohdilleen, toisinaan ei niinkään, mutta albumin yleinen soundi on ainakin riittävän persoonallinen.
Mikäli projektin olisi tarkoitus räjäytellä pankkeja sekä soittolistojen portteja, olisi säröisemmän ja rahdun grungeisenkin soundiseinämän omaava
Kaakkoisluoteeseen jalostettavissa helposti hurjaksi miinaksi. Asiaa helpottaa laulumelodia, joka tosin nykyisessä muodossa jää lähes säröraasteen peittoon.
Juomavesi oireilee myös selvää tarttumatautia, mutta numeroa ajetaan ihan liian pienellä vaihteella – vai oliko se juuri kaiken tarkoitus?
Koska maailmaa ei nää löytää myös kengänkärjistään jotain arvokasta, joka ei peity edes käsiteltyjen äänten satunnaissilppuun.
Omaa tietä kuljetaan, ja hyvä niin
Loputtomaan lähtee leikkimään öisillä soundipaloilla ja
Salamavalo voisi olla täydellinen postpunk-helmi, mutta Vilhelminkuja ei pelaa tavallisilla säännöillä. Tuo hellä härkäpäisyys tekee levystä lopulta huomattavasti kiehtovamman kummajaisen, kun kaikki kuultu on periaatteessa sitä ’samaa ja tuttua’, vaan ei sittenkään.
Mika Roth
Zacharias Holmkvist Quartet: Up Ahead
Zacharias Holmkvist Quartet on jazzahtavaa ja vahvasti groovaavaa instrumentaalimusiikkia luova kotimainen yhtye. Nelikon keulilla säveltäjä/kontrabasisti
Zacharias Holmkvist ohjaa ryhmän musiikillista purtta varmoin ottein kohti kansainvälisiä vesiä, avainsanan ollessa rentous. Up Ahead on yhdeksän raidan ja miltei kolmen vartin mitassaan mitä perinteisin pitkäsoitto, jolla fiilikset ovat nimenomaan ’up’, eli suupieliä ylös hilaavia.
Up Ahead on ymmärtääkseni niin ryhmän kuin kippari Holmkvistin debyytti, eikä sen kummempia pienjulkaisuja ja sinkkuja ole tätä kirjoitettaessa lähdetty vielä irrottelemaan. Mikäli moista toimintaa harrastettaisiin, olisi alkupuolella kuultava nimiraita suhteellisen varma valinta mukaansatempaavassa reippaudessaan. Leikkisää saksofonisooloilua ja rentoa kitaraa rikkaasti hyödyntävä
Agree to Disagree, sekä albumin energisesti avaava
Suspended kävisivät myös käyntikorteista, kun on aika ojentaa kättä nopeamman musiikin keinoin yli rajojen. Termit ja genret voivat ja saavat vaihdella, sillä nyt olennainen, eli itse musiikki, on vahvasti keskiössä.
Zacharias Holmkvist Quartet hallitsee herkin käsin reippaamman sprinttailun, mutta Holkvistin kontrabasso ja
Mathias Sandbergin kitara osaavat myös tuoda sinisiä sävyjä mukaan kuvaan.
First Steps askeltaa miltei kuuden ja puolen minuutin mittansa, vaan ei raahaa kertaakaan jalkojaan. Nuoteilla on mittaa, tahti asettuu aloilleen ja mikä tärkeintä: hetken taika pitää pintansa.
Ankkuriraita
Suitable for Three lähtee ovelasti luovimaan kerrosten väliin ja kulissien taa, elokuvamaisen fiiliksen levittäytyessä rauhaisista sävelistä. Lähes kuuden minuutin mittainen päätösnumero jättääkin lämpimän hehkun taakseen ja samalla syntyy tavallaan vastapari albumin alkupuolella kuullulle
Movements-tunnelmoinnille. Ehyt ja kaunis esikoinen, jolle soisi monia sisaruksia tulevaisuudessa.
Mika Roth
Lukukertoja: 855
