Pienet

Pienet - Heinäkuu 2024

02.07.2024

AHO & Linda Fredriksson: Je m'appelle Mariia OST
PME

Elokuvamusiikki on joskus rajat ylittävää ja sielua puhuttelevaa äänitaidetta, joka rikastaa kuvien voimaa. Ambientin puolelta paremmin tunnetuksi tullut AHO ja saksofonillaan mm. jazzin rajoilla taiteillut Linda Fredriksson ovat yhdistäneet voimansa lyhytelokuvan ääniraidalle luotujen kappaleiden äärellä.

Äänet ja kuvat rakentavat siis yhdessä jotain, jota en ole tätä kirjoitettaessa vielä elokuvan muodossa kokenut. Juho Reinikaisen ohjaama Je m'appelle Mariia lienee surumielisen kaunis, sillä näistä nuoteista, hetkistä ja tunnelmista ei jää sinistä väriä uupumaan. Toki päätöksenä soiva If She Is Happy antaa valonsäteiden loistaa kauniisti, mutta ilmassa on yhä haikeutta. PRAYER utuilee nuottiensa kanssa, kaiken häilyessä hiljaisuuteen hajoamisen partaalla. Mariia Theme (UPs) on pienuudellaan viehättävä helmi, vaan ohittaako melankolisempi näkemys Mariia Theme (DOWNs) sittenkin sen? MOTHER nousee onneksi lopulta koko joukon eteen, saksofonin toimiessa eräänlaisena majakkana kohti parempaa huomista matkatessa. Tuokio on ehkä kovin lyhyt, mutta tarvittava.

Äänet tuovat päähäni kuvia, erilaisia tunnelmia, öisiä hetkiä, kauneutta ja lumoa kaiken ohikiitävän keskellä. Ambientista ja jazzista on tultu lähemmäs ns. elokuvamusiikkia, minimalistista äänitaidetta ja kun hiljaisuus saa vaikuttaa yhtenä keskeisenä tekijänä, on koossa todella pysäyttävä annos sinisyyttä.

Mika Roth

Annika H: Love records

Gösta Sundqvistin tekemiset ovat innoittaneet monia kotimaisia musiikintekijöitä. Nyt sankkaan joukkoon liittyy myös indie poppia luova Annika H, jonka EP:n nimikappale tekee kunniaa joillekin Göstan legendaarisimmista naishahmoista. Tässä siis terveiset muuallekin kuin siltojen alle, vaan missä ovat Kyllikki, Marja-Leena ja kumppanit?

Rokimpaa soundia suosiva nimiraita Love records on kiistatta oiva kunnianosoitus, sitä en kiistä, ja Tenho Olavin lyhyt vierailu antaa sopivasti toisen äänen Göstan perinnölle. EP:n kolme muuta raitaa ovat aiemmin tänä vuonna sinkkuina ilmestyneitä herkkuja, joista nimivedon rinnalle kirii Älä kuole, ehkäpä juuri Sundqvistin hengen ansiosta. Aidon ja kestävämmän rakkauden ainutkertaisuutta korostaa hellä Voitko ottaa kädestä, joka hivuttautuu lähemmäs iskelmää ja kantrin kaihoa. Nätisti helmeilevämpää soundikakkua leikkaava Rakkauden murusia antaa taas kuulijalle muutakin kuin murusia, pienen lattariviban kiepauttaessa sopivasti kirpeyttä kaiken makeuden keskelle.

Annika H pelaa samaan aikaan modernin suomenkielisen popin ja menneiden vuosikymmenten palasten kanssa. Lopputulos on yhtäältä retroisuutensa ymmärtävää ja siitä voimaa ammentavaa poppailua, mutta myös jotain hivenen muuta – ehkä jopa jotain hivenen enemmän.

Mika Roth

Empath & Tapani Rinne: Road to Quantum
The Sound Collective

Road to Quantum on EP, jonka saatesanoiksi riitti pari riviä toiselta artistilta. Toisaalta kun tekijät ovat Empath & Tapani Rinne tietää jo ennakkoon riman nousevan korkealle. Kaksikon ”freejazz-tekno-kokeilut” iskivätkin heti ensiyrittämällä tulta, ambientin ja trancen levittäessä tyylikirjoa ennestään. Kahden raidan kylkiäisenä kuullaan vielä Kimikin remix toisesta raidasta.

Äänessä ovat siis koneet ja Rinteen puhaltimet. En lähde arvailemaan, mitä puhaltimia on tällä erää käytetty, koska tärkeimpiä eivät ole aina itse äänet sellaisinaan, vaan niiden yhdessä kokoon taikomat hetket. Toisena kuultava Felucca on niin kahtia jaettu kokonaisuus, että puhuisin kaksoskappaleesta, joita vahvat nuorat yhdistävät toisiinsa kuten kaksosia konsanaan. Rytmi takoo, puhaltimien äänet vellovat ja päällä on levoton tunne, kumma polte. Kimik purkaa Feluccan ytimen ja karsii kovalla kädellä, rikastaen samalla ääniä. Ensimmäisenä kuultava nimiraita on taas etnompi, kummempi ja kääntyilevämpi teos, jonka kiireinen sielu ja värikkäät rytmikuviot kaikkine soundeineen ovat kuin moderni versio 90-luvun parhaista puolista tällä alalla.

Kaksi raitaa ja yksi remix, siinä se, eikä mahdollisesta työn jatkosta kuulla halaistua sanaa. Yhteistyön hedelmät ovat kuitenkin niin persoonallisia, että soisin tien jatkuvan tulevaisuudessa.

Mika Roth

Folkahko: Matka alkaa

Folkahko on koosteen nuorimpia yhtyeitä ikänsä puolesta, mutta riveistä taitaa kuullun perusteella löytyä kokeneita soittajia. Pietarsaarelaisyhtye soittaa folkahtavaa musiikkia ja etsii kultaista leikkausta kotoisen folkin, kansanmusiikin, ison maailman countryn ja toisinaan hiukan rockinkin väliltä. Eli avointa on, vaan mihin otsikon matka meitä johdattaa?

Avauksena kuullaan raidoista kantrein, kun Kaustinen, täältä tullaan! perustelee otsikkonsa huutomerkin. Onko tämä ohjelmanjulistus, haave vai mikä, mutta ainakin kansanmusiikin ja countryn seos pelaa. Road Trip to Tampere tuo palan nuorta Cashiä Näsinneulan lähettyville, mansesterin seutuja käydään läpi ja hilpeää on. Härmäläis-amerikkalainen ystävyysseura tykästyy taatusti myös I Got No Moneyn vääntelyyn, vaikka nipun ainoa lontooksi laulettu viisu melankoliseksi tahtookin äityä. Folkimpaa ja progempaakin pätkää matkan varrelle tuovat kaksi instrumentaalia, joista Vaeltaja on kaihoisan kaunis viivähdys karsitummissa tunnelmissa. Huilulla asiansa pitkälti kertoo myös Tull’ ja män, joka iloluonteisesti vinkkaa muutenkin kuin nimellään Jethro Tullin suuntaan.

EP kirjaimellisesti aloittaa matkan, joka johtaa kesän aikana ainakin Kaustisen Folk-festivaaleille. Eikä mainiosti startannutta trippiä tuohonkaan kannattaisi jättää, sillä mainiolle folk-country-progelle on aina sijaa.

Mika Roth

Hämmästyttävä Jees-mies: Torille / Äiti tuu pyyhkimään

Helsinkiläinen yhden miehen outoiluprojekti Hämmästyttävä Jees-mies tuli ja hämmästytti viime vuoden lopulla vastaan tulleella Demos-julkaisullaan. Urbaanista sähkörunoudesta puhuttiin, eikä referenssejä juuri tarjottu. Nyt käsittelyssä on kaksosiksi laskettava sinkkuveljespari.

Torille latoo ironiaa isommalla talikolla cityihmisten elämästä, jossa huomataan koko sakin olevan vain kulissia. Tylyn karsittu elektromaisema humisee ja särisee, pysytellen kuitenkin tutkan alapuolella. Radiohäirintää mielen paratiisiostoskeskuksia kohtaan, vai sissitoimintaa merkantilismin rattaistoissa. Vaikea sanoa. Äiti tuu pyyhkimään jatkaa kolkon minimalististen elektromaisemien väleihin ripoteltujen palojen liimailua. Teksti on rönsyilevämpää runoilua, jossa kertoja on yhtä paljon yksilö, kuin itse ajan henkikin. Kärpästen herran lapset ovat hukanneet suuntansa, tähtensä ja tarkoituksensa, jos sellaista oli ensinnäkään olemassa. Ja kauheinta on juuri epävarmuus, entä jos emme ole täällä mitään varten? Onko kaikki tämä vain väärinymmärrettyä tragediaa planetaarisessa mittakaavassa?

Hämmästyttävä Jees-mies toteaa asioita, kertoo tarinoita/totuuksia ja haastaa kuulijaansa ajattelemaan. Provoilua kyllä, mutta Hämmästyttävä Jees-mies osaa vetää kanin kuvia hattujen kaltaisista projisoinneista hämmästyttävän töksähtelevästi/tyylikkäästi.

Mika Roth

Kaktus: Aavikkotanssi
Jämädiili Records

Kaktus sekä yllätti että hurmasi keväisellä Romulennokki-debyyttisinkullaan. Hiljaiset Kadut -yhtyeen rytmisektio ei soittanutkaan punkkia, tai muutenkaan äänekästä musiikkia, vaan antoi folkahtavan indiepoprockin silittää myötäkarvaan. Debyytti-EP:n viiden raidan paketti jatkaa pidemmälle.

Nimiraita Aavikkotanssi on hilpeähenkinen pikafolkkailu, jonka välkkyvässä kulussa on kiistatta punkkia, noin asenteen puolella nyt ainakin. Folk on siis uusi kuningas, mutta menneisyyden tekemiset saavat muistuttaa olemassaolostaan. Kadonneen kaverin laulu lähtee sisaruksensa tavoin kulkemaan jouhevasti folkpopprockin viidoissa, mutta syvempi melodisuus ja lämpimämpi soundimaisema tekevät lopputulemasta huomattavasti vivahteikkaamman. Reilun kahden minuutin mitta on lyhyydessään brutaali, mutta EP:n lyhin raita jättää vastaavasti janon suuhun. Progeiset, folkahtavat ja kevyen huuruiset osuudet värittävät EP:n maailmaa, mutta selvimmät terähetket koetaan em. kappaleiden parissa.

Kaktus hakee yhä identiteettiään, mutta nostan hattua jo tässä vaiheessa syntyneiden hetkien edessä. Roviolla tänään pistää pohtimaan sanojaan ja yhtään turhaa hetkeä monipuoliselta EP:ltä ei löydy. Kappaleista kumpuava lämpö ja rauha saa folkin hehkumaan jotenkin oudon kauniisti. Nämä biisit tuovat muassaan levollisuuden, enkä enempää voisi EP:ltä edes toivoa.

Mika Roth

Kurja: Petojen maassa

Kurja on sama asia kuin Elvenscroll-yhtyeessä laulajana toimiva Jussi Kangasharju. Sooloprojektissaan Kangasharju on lähtenyt tutkimaan mustemman metallin folkahtavaa reunaa vailla minkäänlaisia rajoja, siteitä ja jarruja.

Kuusi kappaletta kellottavat yhteensä päälle 28 minuuttia, joten pienellä lisällä kasassa olisi ollut oikea pitkäsoitto. Muodoksi on kuitenkin valittu EP ja johtosinkku Alla petoviirin on ykkösluokan osoitus folkahtavan metallin tartuntavoimasta. Inspiraatiota niin fiktiivisestä kirjallisuudesta kuin kansanuskon tarinoistakin ammentava musiikki uhkuu yhtäältä menneiden aikojen historiaa, mutta ymmärtää myös uuden ajan merkityksen. Tarinoiden puitteet voivat vaikuttaa ylielokuvamaisilta, vaan eikö entisaikojen taruja myös ’rikastettu’ sopivasti ylilyödyillä yksityiskohdilla? Vastuu on kuulijan, siinä missä aarteiden etsinnän riemukin, sillä Kangasharju on jättänyt leivänmurusia sinne ja tänne. Musiikillisesti EP uskaltaa edetä niin uudemman sinfonisen blackin, kuin vaikeammin radiohiiliajoitettavan folkmetalin sokkeloihin, mutta pitää kompassinsa nuolen visusti suorassa. Näin, vaikka materiaali leviää jo käytetyssä ajassa melkoiselle alalle.

Alkuvoimainen Kivisolki on yksi pääty, siinä missä outorockin kummallisuuksia kaikuva Järvellä keikuttaa venettä tyystin toisenlaisella poljennolla. Kaikkea sitoo yhteen tekstien maailma, sekä tietysti jo alussa mainittu totaalinen musiikillinen vapaus.

Mika Roth

Lapua-Uusi-Guinea: Taklaxremixremix

Kansanmusiikki mielletään helposti sääntöjensä saartamaksi tyyliksi, mutta asioiden ei tarvitse olla moisella tolalla. Lapua-Uusi-Guinea ilmoittaa olevansa kansanmusiikin fuusioyhtye. Tämä tahtoo sanoa sitä, että ryhmä hyödyntää perintöä ja kansantanssien poljentoa, mutta osaa myös hakea avoimin mielin popmusiikin uusien tuulien vaikutteita.

Taklaxremixremix on viime vuoden loppupuolella ilmestyneen Taklax/Remix-albumin neljän biisin uusista versioista koottu EP. Kolmelle artistille ja yhdelle duolle on annettu kullekin kappale, ja työstön kautta on syntynyt jotain uutta ja erilaista. Elektrofolkista trancea uuttava Junna-duo pistää Taklax 509 Lydiskiin vipinää, kun taas sisäisten voimien kääntämä Taklax 958 – Hartiamon Kaustisflip painuu aina vain kauemmas kohti technoisen euforiapopin auringonlaskua. Tuskinpa olisi korsnäsiläinen pelimannilegenda Johan Erik Taklax arvannut aikoinaan, että säveltämänsä viulusävelmät tulisivat elämään näin monta ja värikästä elämää. Lukas Kriston rakkaudella työstämä Taklax 1017 Afro tuo afrobeatin keinunnan juhliin, suomenruotsalaisten nyanssien pitäessä silti pintansa. Taklax 1451 Till Esbjörn on hämyisempi ja rajoiltaan sumeampi post-trance siivu, jolla Taui jähmettää ajan melodian ympäriltä. Lopputulos on kaunista kuultavaa, jostain synthwaven ja iättömyyden väliltä.

Taklaxremixremix vaatii kuulijaltaan avointa mieltä, aikaa, sekä intoa, mutta Johan Erik Taklaxin musiikista on yllättävän moneksi. Melodiat ovat taikaa, vaan niin ovat myös sovitusten ja eri soitinten valinnat. Rytmit ovat toisinaan tulisia ja nuotit kuin toisista maailmoista, mutta kaiken voi nähdä yhä yhden maailman osina.

Mika Roth

Lohtu: Talvipuutarha

Lohtu on edelleen mielestäni täydellisyyttä hipova nimi yhtyeelle, etenkin kun tyylinä sattuu olemaan lilasävyisempi ja astetta pehmeämpi kitararock. Debyyttisinkku Away oli upean kaunis suomenkielinen shoegaze-avaus, joka osasi ottaa genrensä tutut tilkut ja kutoa niistä rohkeasti erilaisen räsymaton.

Talvipuutarhan seitsemässä kappaleessa ja miltei 27 minuutissa riittää purettavaa. Helsinkiläiset nimeävät musiikkinsa dream- ja lohtupopiksi, mutta hedelmätön surussa tarpominen jätetään onneksi muille. Vuoden ensimmäisenä sinkkuna kuultu Vantaa on pyörähtelevän viehättävä raita, joka uskaltaa nousta unelmiensa kukkuloille ja päästää pakahduttavat tunteet ilmoille. Samoissa maisemissa Pimeys kertoo valon eri puolista mitä kauniimmin, summan vain karttuessa ja tasojen rikastuessa. Sähkökitaran terävistä nuoteista tukea hakeva Kevät vallittaa rouheammin, vaan pitää viisaasti kauneudestaan kiinni. Lohtu voisi räjäyttää pottinsa tähtisateeksi, mutta se ei ole yhtyeen tarkoitus ja Talvipuutarha jatkaa kasvamistaan pidempään, mielenkiintoisemmin, ja jopa haastavammin.

Lohdun sielu ja sydän löytyvät mielestäni jopa koviksi äityvien äänten keskelle syntyvistä pienistä tiloista, jotka avaavat salaisia soppia ja tiloja. Ilmeiset kohokohdat ovatkin Talvipuutarhassa yhtä merkittäviä, kuin autereiset niityt niiden reunoilla, osien täydentäessä toisiaan. Turhaa raitaa ei lohtupop-annoksesta löydy.

Mika Roth

Mantere: Black Solar
Punos Sound

Mantere julkaisi vuonna 2016 hienon Kuoren alta EP:n, jolla post-rock ja progressiivinen rock toimivat suuntaa antavina viittoina. Plain Faden seuraaja avasi uransa lupaavasti, mutta jostain syystä jatkoa saatiin odottaa kahdeksan vuotta. Itse asiassa toukokuun alussa ilmestynyt Alkaa juhlat -sinkku yllätti, sillä olin jo ehtinyt unohtaa koko bändin olemassaolon. Muistutus kuitenkin osui kohdilleen ja Kuoren alta EP päätyi takaisin kuunteluun.

Tummaa oli musiikki aiemmin ja osin samoissa sfääreissä jatketaan myös nyt, vaikka soundia, ilmaisua ja tyyliä onkin heivattu samalla uusiin suuntiin. Otsikostaan huolimatta ymmärtääkseni täysin suomenkielinen EP on matka pimeyteen, yön syvimpään syliin ja murskaavien äänivallien viehkeiden kaarien alle. Vokaalit ovat lähinnä vain elementti toisten joukossa, yksi tumma pensseliviiva, jonka tarkoitus on enemminkin heijastella väkeviä tuntoja kuin kertoa niistä suoraan. Traagisuus soi kaikessa läpi, melankolisen kitararockin tehdessä jotain, joka on helpointa niputtaa vain post-rockin lavean varjon alle. Viisi raitaa ja lähes 27 minuuttia tuntuvat pitkältä ja rankalta matkalta, massiivisten lohkareiden ja armottoman taivaan alla.

Keskeltä EP:tä Pimeys on nyt tuntuu julistavan kaiken tuskaa, kipua ja murhetta, vaan Mantere ei silti saattele iskujaan liian pitkään. Aika on voimaton näin totaalisen hengen edessä, synkkyyden hakiessa yhä uusia ja uusia muotojaan, usvamaista olemustaan kuitenkaan menettämättä. Outoa, oudon kaunista.

Mika Roth

NEVA: Kesäpäivä lipui iltaan

Kitaravetoista ja kovasti melankoliaan taipuvaista kitararockia soittava NEVA julkaisi debyyttialbuminsa reilu neljä vuotta sitten, minkä jälkeen on ollut hieman hiljaisempaa. Toukokuinen Kohti tulevia päiviä -sinkku pääsikin popahtavine koukkuineen yllättämään iloisesti, ja nyt saapui kuuden raidan mittainen EP ihasteltavaksi.

Tunnelmallisuus on kappaleilla tiheää, toisinaan jopa hallitsevaksi elementiksi kasvavaa, mutta NEVA osaa pitää punnuksensa tasapainossa. Todellisuus ja unelmat vie kehityksen twinpeaksmaiseen huippuunsa, vaan ei horjahda haastavalla tiellä harhaan. Tuo sama varmuus leimaa koko levyä, jolla riittää niin isoja tuntoja kuin myös pienesti kauniita hetkiä. Vuodet, vuosikymmenet uuttaa melankoliaa ja maalailee vahvoja kuvia, mutta silti itse musiikki on hengittävää, ilmavaa ja kantavaa. Avauksena soiva nimibiisi on alle kahden minuutin mitassaan luonnosmainen sipaisu dreampopin liki, kun taas EP:n sulkeva Tähtitaivaan valosta narskuu hampaissa jättäen ryhdikkään ja kitarapoporockmaisen jälkimaun.

NEVA vie kuulijansa paikkaan, jossa itse aikakin tuntuu menettävän merkityksensä. EP:n universumissa riittää tummaa tunnelmaa sekä tunnepitoisia äänivalleja, mutta kaikkea sitoo yhteen vakaa näkemys. Bändin uniikki unelmapoprock vaatii ehkä hetken totuttautumista, jos nyt palkinnotkin saattavat olla sangen mittavia.

Mika Roth

Superdeathflame: A Tale Of Disclosure

Superdeathflame on jäänyt mieleen enemmänkin death metalia takovana rykmenttinä, mutta viiden siivun mittainen A Tale Of Disclosure -EP kirjoittaa tarinaa osittain uusiksi. Tai ainakaan itse en muistanut ryhmän musiikin olevan näin tarttuvaa.

Musiikillista tarttumavoimaa on tietysti monenlaista, mutta nyt melodiset koukut on kääritty poikkeuksellisen vetävien rockmetallikuorien sisään. Viimesyksyinen sinkku A Tale of Disclosure hyödyntää vierailevan (?) naisvokalistin melodista ääntä murisevimpien laulujen rikasteena, eikä tuttu kaava petä nytkään. Vuoden takainen sinkku Circle of the Weak pelaa samaa peliä, tosin iskevämmän metallin korostaessa nopeampaa rynnäköintiä. Kertosäkeessä olisi runsaasti lypsyvaraa, mutta syystä tai toisesta painoa pidetään nyt rohkeammin kaasujalalla. Aivan vastaavaan tähtivoimaan eivät muut raidat yllä, vaikka Belinda Carlislen kasarihitti Heaven is a Place on Earth pystyy hyödyntämään alkuperäisen siivun hardrockmaista rakennetta ensiluokkaisesti. Megahittien lainailu on aina hiukan halpaa puuhaa.

A Tale Of Disclosure osoittaa kokonaisuutena, että kotkalainen metallipoppoo on keksinyt itsensä uudelleen ja pystyy tekemään juttuaan eri painotuksin. Aiempaa tarttuvampi materiaali saattaa työntää joitain metallipäitä kauemmas, mutta plussien sarakkeeseenkin karttuu runsaasti merkintöjä.

Mika Roth

The Black Bubbles: Early Tapes
Lil’ Beast Records

Musiikillisen aikakoneen viisareita menneeseen kääntää myös helsinkiläinen kitararockpyörre The Black Bubbles, jonka tuore tuplasinkku esittelee pari kokeneista ketuista kootun yhtyeen vanhempaa rallia. Garageinen ja taatusti ainakin riittävän tikkuinen rock räiskyy komeasti, vaan pysyykö paketti kasassa koko reilun viiden minuutin ajan?

Virgin Love on superenerginen alkurysäys, joka vasaroi 138 sekunnissa satunnaisen kuulijan sellaisella särö- ja desibelimäärällä, ettei paremmasta/pahemmasta väliä. Tehoriffi puree, soundit ovat karrella ja syke hurja. Ehkei tämä mitään rakettitiedettä ole, mutta kipinää lentää ja tähtiä vilkkuu silmissä. New Stimulation tipauttaa hivenen vauhtia ja antaa kolmen minuutin rajapyykin ylittyä – juuri ja juuri. Tärkeämpää on kuitenkin muuntuva viba, äänensä kantavuutta yhä rohkeammin kokeilevan Niinan laulun ja Samin kitaran jutellessa toisilleen rock’n’rollin ikuisella kielellä. Nyt ollaan rapaisemman kitararockin syvässä ytimessä, aikakausien aina 60-luvulta saakka kaikuessa ryhmän soitossa.

Early Tapes osoittaa energiatasojen huitovan edelleen katossa, mutta järjettömäksi kohkaamiseksi meno ei sorru. Ennemmin tässä on saavutettu tila, jossa lyijy muuttuu kullaksi, velat saataviksi ja teippauksetkin vielä pitävät. En tiedä mitä ryhmä tämän jälkeen juonii, mutta toivottavasti juurilta ei harhauduta liian kauaksi.

Mika Roth

The Lonely: EP

Kuvitelkaa musiikillinen piste jossain rullaavan kitarapopin, synaisesti tuetun postpunkin ja surisevan shoegazen tienoilla. Siellä jossain on indierock-trio The Lonely, jonka Trees Will Grow Again -debyyttisinkku summasi mielestäni oleellisia juttuja mitä onnistuneimmin. Debyytti-EP poimii kummankin ilmestyneen sinkun ja kavereiksi soitetaan vielä kaksi muuta raitaa.

The Lonelyn suurin ase on yllättäen ajattomuus. Popahtavien synakitarabiisien voisi olettaa soundaavan armotta joltain tietyltä aikakaudelta, mutta kolmikko on luonut uniikin hybridin eri kausien annista. Haikeat palaset ja aurinkoisemmat siivut täydentävät näin toisiaan, koskettimistakin vastaavan Jennin laulun kruunatessa kaiken. Kitaristi Mikon ohjelmoimat rummut ja Tommin basso rakentavat muun tarvittavan ympärille, eikä kolmikko päädy missään vaiheessa ylikuorruttamaan teoksiaan. Popeimmaksi ralliksi mainostettu (Looking For) Something syleilee varhaisen The Curen soundeilla, eikä lämpö karkaa myöskään Choicesin postpunkimmasta hahmosta.

Omat helmet loistavat kauneimmin, mutta annetaan nyt kiitosta myös Sea Power -yhtyeen A Lovely Day Tomorrow -lainalle. Kaihoisa indierock sopii kiistatta EP:lle, jos nyt olisikin kuullut mieluusti vieläkin enemmän trion omia aikaansaannoksia. Kunnia silti historiallekin ja hiukan unohtuneelle helmelle.

Mika Roth

Valma: Takapenkin tyypit
Överdog

Suomiräpin naisvoimaa edustava Valma julkaisi vajaa kaksi vuotta sitten vahvan La vida Moka - esikoisalbuminsa, jolla ysäristä soundimaisemaa rypytettiin pehmeiksi aalloiksi. Biisien kimmoisuus ja rentous muodostivat jännitteitä tekstien kanssa, tummuuden huokuessa lupaavasti ilmassa.

Samaa kaavaa suositaan myös nyt, tosin Valma ei ole maalannut itseään yhteenkään nurkkaan – tai luokan takapenkille. Takapenkin tyypit kertovatkin tavallisen elämän tarinoita, katseen viivähtäessä toisinaan menneissä. Mactopias antaa vetoapua hienolla Hullu puurosta -lemmenvedolla ja Parasta seppälää -raidalla mukana on Tommishock. Selvimmät iskunumerot löytyvät kuitenkin sinkuista, joista etenkin groovaavampi Naarmu jättää muistiin syvemmät urat. Valma saa sujautettua sanoja huimat määrät näennäisen rentoihin tiloihin, eikä maailma ole suinkaan silkkaa chillailua ja luistelua, vaan varjoissakin löytyy. Tasapaino suolaisen ja makean välillä on kuitenkin kohdillaan, ja vain lyhin veto Eix nii tuntuu töksähtävän, tai jäävän rahdun kesken – vai oliko se juuri tarkoituskin?

Valma saa musiikin kuulostamaan rennolta, vaivattomalta ja silti alla puksuttava svengi pitää sykkeen riittävän korkeana. Näin saavutetaan viehättävä iättömyys, joka vapauttaa Valman ja antaa hänelle nipun uusia avaimia seuraavia ovia, portteja ja holveja varten.

Mika Roth

Valtaisa Luonnontalouskoneisto: Eläin
Samsara

Valtaisa Luonnontalouskoneisto kertoo olevana yksi vanhimmista ympäristö- ja ilmastorockin sanansaattajista Suomessa. Näin varmaan onkin, mutta jostain syystä bändin funkkaava veivaus ja rento rokkaus on aiemmin väistänyt allekirjoittaneen korvat.

Eläin on kolmen rallin rautaisannos rockin mikä-mikä-maan rikkauksista. Käsin taottua nuottinoituutta, vai olisiko osuvampaa kutsua tätä tripodiksi, kenties jopa triptyykiksi? Melodisempi keskusakseli Yhdestoista päivä herätti eräässä lähipiirini jäsenessä Ultra Bra -pohdintoja, enkä pysty moista täysin taklaamaan poiskaan kuvasta. Näppärä sanailu, kaihoa suosiva ja melodisuudesta kukkiva soundimaisema, sekä tietysti hiljaa isoksi kasvava sovitus. Melskaavampi ykkösraita Olen eläin pinkoo toisaalta madnessmaisten töräysten saattelemana kohti uuden aallon protestipitoisia barrikadeja, eikä tämäkään numero kompuroi näppäryyteensä. Pandemiaa edeltäneen Ihan sama -sinkun remix täydentää kokonaisuuden, tosin vierastan shokkiarvoilla pelaavaa kertsiä rouhinnan ja taonnan keskellä.

Valtaisa Luonnontalouskoneisto soittaa rokkia tavoillaan ja säännöillään, törkkien samalla kulutusyhteiskunnan vihreämpää kylkeä. Viestit ovat tärkeitä, mutta eivät toki ainoa EP:n anti.

Mika Roth

Lukukertoja: 877