Fu Manchu – kalifornialaista aavikkorokkia parhaimmillaan

Fu Manchun ominta kenttää on kalifornialainen aavikkorock. Vuodesta 1985 käynnistynyt taival on jo tuottanut 13 pitkäsoittoa. Yhtyeen kitaristi Bob Balch on hauskalta vaikuttava viittä kymppiä lähentelevä dude-mies, jonka venyvää kalifornialaista aksenttia voi kuvailla sanoilla iisi ja rento, ja jonka lauseita värittävät sanat “shit”, “like” ja “fucking”. Teemu Purhonen rupatteli Balchin kanssa ja juttuahan riitti.

Balchin puhetta on hypnoottisen mielenkiintoista kuunnella, mutta on siinä sisältöäkin. Juttelimme Tampereen Tavara-aseman lukkoon menneen ulko-oven luona, ja ihmettelimme miten päästä takaisin sisälle. Aurinko paistoi, dude-miehellä oli peiliarskat ja Vansin vetimet.

Bob Balch: Missä kaupungissa olemme?

Teemu Purhonen: Tampereella.

Bob Balch: Ok, cool.

Teemu Purhonen: Se on kuusi vuotta edellisestä levystä, mitäs olette puuhailleet tämän ajan?

Bob Balch: Julkaisimme kolme EP:tä, kolme 10-tuuman EP:tä ja julkaisimme kasan vanhoja levyjä uudelleen ja yhden livelevyn. Halusimme näyttää ihmisille, että olemme yhä aktiivisia.

TP: Luin jostain, että edellisen levyn kohdalla toit rumpalille 50 riffiä ja sanoit, että katsopa, jos noista löytyy jotain. Kävikö nyt samalla tapaa?

BB: Tällä kertaa tein ikään kuin saman laulajamme Scott Hillin kanssa. Annoimme hänelle kasan materiaalia. Hän tarttui Roads to the Low Leafiin, joka on levyllä. Mutta joo, suurin osa levyn riffeistä ovat niitä mitä tarjosin hänelle. Useimmiten Hill sanoo treeniksellä, että hänellä on tällainen riffi, ja lähdemme rakentamaan siitä.

TP: Kuinka kauan kestää yhden biisin tekemisessä?

BB: Vaikea sanoa. Olemme yhdessä noin kolme tuntia viikossa, joten meillä menee noin kuusi tuntia biisiin. Joskus se menee pakettiin yhdellä treenillä, mutta me aina kuuntelemme biisejä uudestaan ja palaamme niiden äärelle. Tiedätkö, ihmisillä on ehdotuksia ja semmosta. On parempi trimmata läskit ulos.

TP: Entäpä koko levyn kohdalla, kauan siinä kesti?

BB: Sanoisin, että vuoden verran, se oli aika nopeasti tehty. Meinaan, että siinä on mitä, 13 biisiä? Joten joka kerta, kun soitamme yhdessä, saamme aikaiseksi puolikkaan tai kokonaisen biisin.

TP: Levyn parhaimmistoa on omasta mielestä What I Need, koska se on mahtava ja jotain täysin erilaista, mitä olette koskaan tehneet. Minkälainen homma?

BB: Me mentiin tekemään tätä levyä tarkoituksena tehdä hyvin iisi ja rento levy. Tuossa biisissä on rennoimmat kohdat, samoin myös biisissä High Tide.

TP: Miten teitte What I Needin?

BB: Ne ovat Hillin riffejä. Hill tuli treeneihin ja sanoi, että hänellä on hyvä riffi. Saatamme soitella joitain riffejä viitisen minuuttia ja alan heitellä jotain paskaa niiden päälle, ja siitä tulee toinen osa. Mutta joo, suurin osa noiden biisien riffeistä on Hillitä, joka ei koskaan oikein tiennyt mitä tehdä niiden kanssa, koska ne ovat niin rentoja.

TP: Onko kiertueella oleminen vaikeaa kaltaisellesi surffaajalle?

BB: Tämä on lyhyt kiertue, mutta se voi olla haastavaa. Yritän olla katsomatta aaltoja, kun olen poissa, koska niitä voi katsoa puhelimesta ja vielä omaa kohtaansa. Aallot eivät ole näyttäneet hyvältä pariin viikkoon.

TP: Surffaatko kotona joka päivä?

BB: Yritän, mutta säätämistä riittää. Mutta ainakin kahdesta neljään kertaan viikossa.

TP: Vieläkö skeittaat?

BB: Ehkä kauppaan tai jotain. Olen nyt 46, joten sitä ei enää parane yhtä nopeasti kuin aiemmin.

TP: Olen huomannut.

BB: Kuinka vanha sinä olet?

TP: 44.

BB: Minulla oli aiemmin kiertueella mukana lautani, kuten The Action Is Go -kiertueella, ja skeittasin soundcheckiin. Mutta en tiedä, onko se enää hyvä idea. Yksi kaatuminen ja se on siinä. Käsi rikki, enkä voi enää soittaa.

TP: Tunnetko alkuperäiset Z-townin skeittaajat (Tony Alva esiintyy The Action Is Go -levyn kannessa)?

BB: Olen tavannut heidät, mutta en tunne heitä henkilökohtaisesti. Tapasimme heidät, kun soitimme skeittauksen pioneereista kertovan Dogtown and Z-Boys -dokumenttielokuvan ensi-illassa. Ja Tony Alva tuli yhdelle keikallemme, jossa soitimme Motörheadin kanssa kauan sitten.

TP: Klisee, mutta kerro kumpi on pahempaa: koti-ikävä keikalla vai kiertuetta ikävöinti kotona?

BB: Kiertueella parasta on soittaminen. Mutta nautin noiden tyyppien kanssa matkustamisesta. Mutta ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Kun olet tien päällä ja aallot ovat hyviä… Mutta se kutina tulee helposti. Tällä kiertueella olen tien päällä noin kaksi viikkoa, ja se on hyvä aika minulle. Noin 15. päivän kohdalla alkaa tuntua siltä, että parempi häipyä.

Me kiersimme jatkuvasti, kun olimme nuorempia, King of the Roadin kohdalla sitä kesti ehkä kahden vuoden ajan. Mutta näen asian niin, että lähden reissuun ja hoidan kaikki nämä keikat Fu Manchun kanssa, muutoin opetan kitaransoittoa (playthisriff.com-saitillaan). Tapaan ihmisiä, joille opetan soittoa, jotka sanovat nähneeni minut 15 vuotta sitten Ranskassa tai jotain. Joten nämä ovat kaikki pieniä siemeniä, joita istutan, jotta voin ottaa relaa omassa kotistudiossani ja opettaa soittamista.

TP: Nautit kitaransoiton opettamisesta?

BB: En tiedä mitä muuta voisin tehdä työkseni. Se on ainoa työ, jota osaan tehdä niin, että joka kerta, kun lähden vaikka kuukaudeksi tien päälle, kaikki ovat innoissaan ja kannustavat minua. Joten olen siitä hyvin innoissani.

TP: Olitko varma, että Fu Manchu käy yhä kuumana vuonna 2024?

BB: En oikeastaan. Kun liityin bändiin, olin 19 ja olen nyt 46. Joten jos olisit sanonut silloin, että teen tätä samaa, kun olen kohta 50, olisin sanonut, että ei helvetissä. Mutta tässä sitä ollaan ja se on siistiä.

TP: Mitä muuta puuhailet?

BB: Olen muutaman sivuprojektin kimpussa, kun Fu Manchu ei kierrä. Yksi on bändi nimeltä Slower, soitamme Slayerin biisejä, mutta raskaammin ja hitaasti. Joskus soitan Yawning Manin kanssa, mutta kutsumme sitä Yawning Balchiksi aina, kun minä olen mukana, ja se on todella hauskaa. Ne tyypit ovat veljiä aavikolta vuosien takaa.

Lisäksi meillä oli bändi nimeltä Big Scenic Nowhere, jossa oli samaa jengiä. Joten pysyn aktiivisena musiikillisesti. Pandemian aikana otin jazz-kitaratunteja, sillä olen tyytyväinen jazzin soittamiseen. Ei ole väliä mitä soitan, kunhan soitan.

TP: Minkä biisin soittamisesta keikalla tykkäät eniten?

BB: Cyclone Launch, mutta me ollaan soitettu vain yksi keikka, jossa ne on kuultu. Lisäksi me emme ole koskaan soittaneet uuden levyn nimibiisiä The Return of Tomorrowia, joten tänään on sen ensiesitys.

TP: Onko teillä kiinteä settilista?

BB: Me yritetään sekoittaa sitä. On joitain biisejä, joita ei voi vaihtaa, mutta saman settilistan toistaminen voi käydä puuduttavaksi. Haluamme yllättää fanit joka kerta, joten kaavimme pölyt pois joistakin vanhemmista biiseistä.

TP: Onko lämppäribändi Mara Balls tuttu?

BB: En ole koskaan kuullut heistä, lämppäri on hoidettu varmaan promoottorin kautta (myös Bob pälläsi Mara Ballsin keikkaa lavan takana, Scott Hill kuunteli yläkerran puolella ja nappasi bändistä kuvan).

TP: Löytyykö viisaita sanoja lukijoillemme?

BB: Älä pasko sinne missä syöt.

Linkki Fu Mahcun keikkaraporttiin Desibeli.netissä

Haastattelu: Teemu Purhonen, kuva: Fu Manchu