Manic Street Preachers: Lifeblood, 2004
11.06.2024
Manic Street Preachersin seitsemäs albumi oli outolintu, joka ei tuntunut saavan siipiään kantamaan. Aika on kuitenkin ystävä, ja 20 vuotta myöhemmin Lifeblood tuntuu yhdeltä yhtyeen pitkän uran merkittävimmistä levyistä.
Sony
Manic Street Preachers jatkaa 2020-luvun kunnianpalautuksiaan vanhalle tuotannolleen. Sekava ja monessakin merkityksessä suunnaton möhkäle Know Your Enemy (2001) sai taannoin täydellisen uusintakäsittelyn, kun bändi julkaisi sen kahden mainion teemalevyn muodossa, jollaisiksi se oli alun perin tarkoitettu. Know Your Enemyn piti olla paluu juurille, mutta se päätyikin puristamaan bändistä luovuuden ja
elinvoiman pois. Virheensä tiedostaen walesilaistrio piti tauon, julkaisi Forever Delayed -kokoelma-albumin 2002 ja seuraavana vuonna vielä b-puolia ja harvinaisuuksia sisältävän Lipstick Traces -kokoelman.
Savun hälvettyä yhtye teki kaikessa rauhassa paluun albumilla, joka ei sekään alun perin kuulostanut itseltään. Helpoin reitti olisi ollut palata menestystä saavuttaneeseen korskean sinfoniseen pop-rockiin, mutta Manics ei olekaan ihan mikä tahansa bändi. Lifebloodista tuli lopulta kaunis oodi vieraantumiselle ja etääntymiselle, menneisyyden ja nykyhetken haamuille saman lautturin kyydissä. Know Your Enemyn jäljiltä liekeissä roihuavan lautan musiikillisina moottorina puksuttivat tällä kertaa New Orderin ja Simple Mindsin kaltaiset 1980-luvun konepop-orkesterit, Gunnareiden ja The Clashin sijaan.
Lifeblood on yksinkertaisempi ja huomattavasti kokonaisempi kuin jähmeä edeltäjänsä. Allekirjoittanut jäi aikoinaan jumiin albumin sileään pintaan, mutta uudelleenmasteroitu 20-vuotisjuhlajulkaisu nostaa Lifebloodin sinne minne se kuuluu: olennaiseksi osaksi yhtyeen historiaa ja albumiksi, joka kaikkein eniten ennusti nyky-Manicsien tyylisuuntaa. Lifeblood on läsnä Futurologyn (2014) krautrockissa ja Ultra Vivid Lamentin (2021) laveassa maalailussa. Syntetisaattorien ja kevyiden konerytmien voimalla leijuva albumi saa parilla raidalla myös Tony Viscontin taikapölyä - miehen, jonka käsialaa oli David Bowien niin sanottu Berliini-trilogia 1970-luvun lopulla.
Basisti Nicky Wire on Lifebloodilla paikoin taiteillisimmillaan ja ristiriitaisimmillaan sanoituksissaan: kun vasemmalle kallellaan oleva poliittinen orkesteri laulaa Richard Nixonin rakkaudesta kertoen hänen tarinansa ilman kritiikkiä tai kannanottoja, se viuhuu vieläkin monelta yli hilseen. Kun levy-yhtiö haluaa sen ensimmäiseksi singleksi, vaikka se kaikkein huonoiten koko levyn biiseistä edustaa albumin linjaa - tai edes yhtyettä itseään, sitä kutsutaan jo kaupalliseksi itsemurhaksi. Mutta entäpä tämä: kun James Dean Bradfield laulaa albumin ensisanoiksi In 1985, I placed a bet and lied, tarkoittaako Wire vuotta 1985 kuten myöhemmin sanoituksessa vaiko laulua 1985?
Vuonna 2004 James Dean Bradfieldin jylhä tenori kosketti sliipatun ja sieluttoman äänimaiseman keskellä vähemmän kuin yleensä, mutta 2024 aloin ymmärtää miten upeita tulkintoja vieraantumisesta mies esitti. Esimerkiksi A Song for Departure, I Live to Fall Asleep ja päätösraidaksi itseoikeutetusti valikoitunut Cardiff Afterlife, muistokirjoitus vuonna 1995 kadonneelle bändikaveri Richie Edwardsille, ovat pohjimmiltaan upeita pop-lauluja.
Lifebloodista on helppo puhua aikuistumiskorttia heiluttaen, mutta eikö se ole täysi vastakohta aikuisuuden kaavoihin kangistumiselle, jos tekee asioita täysin eri tavalla kuin on tottunut? Kolmen levyn juhlajulkaisussa raotetaan verhoa siitä, miten tietoisia valintoja yhtye Lifebloodilla teki. Jotkin vaihtoehtoiset ensiversiot olivat kokonaan eri lauluja kuin millaiseksi ne lopulta muovautuivat, sillä bändi ei mennyt laulunteossa vaistoillaan: ensimmäinen tai toinen versio tai idea ei käynyt, piti jahdata kolmatta. Toisaalta, juuri se uhma on tämän yhtyeen DNA:n vahvinta rihmaa.
Heikki Väliniemi
