Pienet

Sinkut II - Huhtikuu 2024

29.04.2024

ale human: Punaisissa taloissa

Oululainen spoken word- ja rap-artisti ale human on valinnut itselleen hakuteknisesti haastavan nimen. Vaan ei nimi rapparia jne. Punaisissa taloissa on artistin toinen tässä kuussa julkaistu sinkku, joka syntyi Jukka Takalon ja Stepan ohjaamassa biisityöpajassa. Kappale on ehditty jo esittää Laulu ottaa kantaa -illassa Oulussa, jossa se sai yleisön toivomaan virallista julkaisua ja näin artistin uran henkilökohtaisin raita on nyt julkaistu.

Väkivalta on aina kylmäävää, mutta vielä pahemmalta se tuntuu silloin kun se purkautuu ”talon sisältä”, omasta lähipiiristä, mahdollisesti rakkaimmalta ihmiseltä. Sydämeen sattuu aina enemmän kuin ihoon, mustelmat katoavat, muistot eivät haalistu läheskään yhtä nopeasti. Tylyn minimalistiset soundit antavat tilaa sanoille, rytmi nakuttaa kuin arki ja kertoja reagoi tapahtuneeseen kuten vain osaa. Eli ei yleistyksiä, vain yhden surullisia ja teräviä sirpaleita jälkeensä jättäneen tarinan lopetus. Jotkin asiat saa ulos itsestään vain lausumalla ne ääneen, nimeä demonisi ja viskaa ne tuleen. Se tuntuu olevan hienon puhekappaleen idea.

Mika Roth

Anna Murtola: Kuusen juuret kuivettuvat
PihkaSound

Anna Murtola on espanjalaisen flamencolaulun taitajana tunnettu laulaja, jolta luonnistuu myös suomalaisten perinnetekstien tulkinta. Kuusen juuret kuivettuvat -kappale on näyttämölle tilattu teos, joka on Kantelettaren runosta Kuolisinko koito raukka ja joka syntyi Minun elämäni, Ukraina! -näyttämöteoksen innoittamana.

Sodan järjettömyys synnyttää surua, jonka määrää voi olla vaikea aina ymmärtää ja käsitellä. Vanhasta suomalaisesta runoperinteestä ja nykykansanmusiikista on syntynyt mielenkiintoinen hybridi, jossa ukrainalainen perinnesoitin bandura soi kantelemaisella tavalla. Laulu on suruista tehty ja Murtola lataa tunnetta riveihin niin, että saumat natisevat ja kyyneleet nousevat väistämättä silmiin. Upea ja suoraan sydämestä ammuttu lauluteos, jossa mennyt ja nykyinen sulautuvat saumattomasti toisiinsa. Suru ei kuitenkaan lamaannuta, vaan kääntyy lopussa voimaksi, jota ei voi pommein ja panssareinkaan murtaa.

Mika Roth

Byte Blizzard: Frozen Fortitude

Kiehtovasti nimetty Byte Blizzard on elokuvallista synthwavea luova projekti, jonka muodostaa otsikon takaa löytyvä Ari Vilmunen. Debyyttisingle Frozen Fortitude on väkevä avaus ja saatesanojen ensimmäisessä kappaleessa muistetaan mainita alan suuri uranuurtaja John Carpenter, joka on siirtynyt hiljalleen elokuvista pysyvämmän tuntuisesti musiikkimaailman pariin. Carpenterin hengessä soiva Frozen Fortitude voisikin olla peräisin mestarin kultakauden leffoista – mikä lienee iso kehu Vilmusen kirjoissa.

Idea on siis kulkea alleviivaavan syntetisoiduin äänin kohti 80-luvun elokuvallisia sfäärejä, joissa neonvalot muunsivat yöt futuristisiksi mahdollisuuksien – ja uhkien – maailmoiksi. Byte Blizzard toistaa tiettyyn pisteeseen asti tuttua soundimaailmaa, mutta runkoa on myös muokattu, kehitetty, voimistettu ja jalostettu, eli soundia on tuotu lähemmäs nykyhetkeä. Retron nostalginen futurismi, helposti ilmasta aistittavat sci-fi viittaukset ja äärimmäisen elokuvamainen lähestymiskulma, sekä jo em. Carpenterin vaikutus. Kyllähän tämä tuntuu kaikin tavoin voittavalta kaavalta, joten bitit myrskytkööt puolestani isommissakin pilvissä.

Mika Roth

Christina Boman: Hengenpelastaja
Recovery Records

Debyyttisinkkunsa julkaissut Christina Boman on laulaja/lauluntekijä ja indiepop-artisti, joka on julkaisemassa myöhemmin tänä vuonna esikois-EP:tä. Bomanin kirjoittaman kappaleen tuottajaksi ja sovittajaksi paljastuu itsensä Michael Bleu, joten hyvää tiesin odottaa heti kättelyssä. Eikä Bomanin debyytti jää ainoastaan hyväksi, vaan hiljaisin siirroin liikkuva Hengenpelastaja paljastuu todelliseksi timantiksi.

Vaikeana vuonna 2020 alkujaan syntynyt kappale kertoo suhteen karikkoisesta päättymisestä, tai oikeammin sen päättymisen tarpeettomasta venymisestä. Balladin muoto korostaa jousineen ja pianoineen hidasta ja traagista umpikujaa, jonka päätös on jo alussa selviö. Lopussa ei kuitenkaan odota vain lohduttomuutta, vaan viimeisissä käännöksissä voi jo aistia tulevien aikojen mahdollisuuksia – tai niin ainakin korvani haluavat kuultua tulkita. Hengenpelastaminen saattaa joskus vaatia irti päästämistä.

Mika Roth

Cis-duuri/Manteloa: Muu-u

Cis-duuri/Manteloan kappale lähetettiin Desibeli.netin toimitukseen demona, eli soundit ovat mitä ovat. Musiikin parissa törmää usein kysymykseen siitä, mikä on ’riittävä’ panostus. Koska musiikista tulee ’oikeaa’ ja mihin asti se on vain omalla treeniksellä/läppärillä pidettyä hauskaa. Cis-duuri/Manteloan kappale on omin voimin luotu, mutta kuuleman mukaan pitkälti improvisaatioon pohjaava raita. Mikä tärkeintä, se kuulosti heti alussa joltain enemmältä, joten lähdetään purkamaan progehtavaa ja nopsaa rakentelua.

Jännästi nimetty Muu-u on pitkä instrumentaaliraita, jolla soolosoitin osaa korvata sanat. Periaatteessa pohjana on hard rock, mutta ohuehko rytmipuoli antaa kitaran ja koskettimien loistaa täydellä terällä ja mielessä käyvät vanhat pelimusiikit – mikä on tässä yhteydessä kehu. Lähes viisiminuuttinen matka on toisinaan lähemmäs 70-luvun kosmista keskieurooppalaista ilmaisua jalkojaan siirtelevä mammutti, jonka toinen jalka asettuu tukevasti jonnekin progehtavamman Mike Oldfieldin lähelle. Taitoa on ja sormet käyvät nopeasti, mutta tekniikkaa tärkeämpi on taustalle hitaasti hahmottuva iso kuva. Retroiset soundit pelaavat kasaria etenkin diskanttivoittoisuuden ansiosta, mutta ajasta pysytään silti irti ja ajatukset lentävät.

Mika Roth

ILO: Lujaa

ILO on artistinimenä alleviivaava ja rohkea, vaan miksi toisaalta tunteita pitäisi lähteä sen kummemmin piilotelemaan. ILO takoo maisemaan erittäin isosti soivaa poprockia, jossa ymmärretään musiikkihistorian hitaasti kerrostunut perintö, mutta osataan pitää ovea auki myös uusille ajoille, ajatuksille ja tyyleille. Debyyttisinkku Lujaa käynnistyy hiljaa, keräten massaa ensimmäisen minuuttinsa ajan, mutta kun katto posahtaa paikaltaan niin sitten mennään – ja lujaa.

Saatesanoissa kerrotaan, kuinka ILO löysi äitinsä laatikosta Maija Vilkkumaan EI-levyn ja sai selvästi siitä poprockiinsa voimaa. Tilanteesta voi piirtää linjan sinkun isoon kertosäkeeseen, melankoliaa melodiaan yhdistäviin rakenteiseen ja soundiin. ILO ei ole kuitenkaan mikään uusi Vilkkumaa, kaikkea muuta, mutta tuollakin saralla historia on hyvä tunnistaa. Lujaa on voimaannuttava veto, joka jää nopeasti päähän soimaan ja osoittaa ILOn ymmärtävän sovituksen salat jo esikoisellaan kiitettävästi. Tästä se lähtee.

Mika Roth

Jilli: Normista poikkeavaa

Rap-artisti Jilli oli alkuvuodesta tapetilla, kun JxT:n Tunnelmavaloa-sinkku tuli vastaan. Nyt on soolon vuoro ja viba on hivenen toisenlainen. Linjat ovat nyt karsitummat ja muodot korostavat minimalistisempia ideoita. Viime syksynä ilmestynyt Kuka mää oon -debyyttialbumi summasi aiemmat sinkut ja nyt on uusi kierros selvästi alkamassa. Mikä siis on Normista poikkeavaa, mistä Jilli meille kertoo?

Normien rikkominen vaatii tietysti alkuun normien syntymistä ja tunnistamista, olivat ne sitten kuvitteellisia tai todellisempia. Rytmeistä ja tekniikkapuolesta vastaava Latekkibeats latoo tummista kivistä urbaanin polun, jolle sanaseppo Jilli tiputtelee sinisiä tavuja. Kertoja tekee mitä tekee, vähät välittäen ns. normeista ja kysyy, että mitä sitten. Karsittu soundityyli hallitsee, mutta yksityiskohtiakin riittää, kun korvien antaa tutkia paikkoja tarkemmin. Pienet lisät kasvattavat summaa kummasti, niin soundeissa kuin sanoissa. Tarina ei kerro, josko uusi sinkku johtaa toiseen, kolmanteen ja ehkä levyynkin, mutta sanottavaa tuntuisi löytyvän.

Mika Roth

Kanarian matkaajat: Indiana Jonesi

Musiikilla voi ottaa kantaa ja maailmaa voi myös yrittää parantaa, mutta toisinaan tekee gutaa vain bailata täysillä. Tuohon tarkoitukseen Kanarian matkaajat -bileduon debyyttisinkku on mitä oivallisinta polttoainetta. Vielä kun duo on kotoisin Oulusta, niin odotukset ne vain kasvavat, koska oululaisten luova hulluus on tullut niin kovin monissa eri muodoissa, tyyleissä ja tapauksissa tutuksi. Ja tämä on siis puhdas kehu niin Oululle kuin oululaisuudelle.

Okei. Kone lastataan täyteen matkaajia ja kohteeksi otetaan kaukaiset paratiisisaaret. Ei ole väliä, kulkeeko koneemme ilmassa, maalla, merellä vai jossain aika-avaruuden pikatiellä, koska dancehtava bilebängeri tipauttaa isot jäät drinkkilaseihin ja arjen murheet jäävät unohduksiin. Matkanjärjestäjät ja bilekapteenit ovat kovan luokan ammattilaisia, vaan rutiini ei popdanceraprock-posautusta pilaa. Muovista ja tarttuvaa, mutta kun ymmärtää kääntää kaiken positiiviseksi, niin siinähän se on. Ja kipalehan tarttuu kuin hattara sormiin.

Mika Roth

Krista Vuolo: Kyllä yksinäisen naisenkin sydämellä pärjää ja elää

Krista Vuolo on tummasävyistä ja modernia poppia luova laulaja/lauluntekijä, joka on myös tanssija ja näyttelijä. Musiikki on siis uusi aluevaltaus, mutta debyyttisinkun juuret ulottuvat aina syksyyn 2020 asti. Maailma oli tuolloin melkoisessa myllerryksessä ja yksi jos toinenkin sai huomata olevansa muurien, esteiden ja seinien takana, olivat ne sitten kuinka lasisia tahansa. Otsikko on siis toteava, mutta samalla nähtävästi osin ironinen.

Ahdistus soi ilmavassa kappaleessa, jossa riittää tasoja ja kerroksia avattavaksi. Sovitus tavallaan toistaa barokkipopin oppeja, mutta sotkee jouset, synat, vokaalit ja rytmit yhdeksi lasikerrostaloksi. Sanat kaikuvat ja kaikuvat, aivan kuin rukoillen edes kaikujen vastaavan ja soundi menee tuolla saralla melkein yli. Mutta vain melkein. Puhekielen käyttö tekee mahdottoman kokoisesta rakennelmasta ymmärrettävän ja hitaasti kulkeva melodia nappaa ovelasti avaimet itselleen. Draaman arvon ymmärtävä sinkku on osa tulevaa albumia, jota ainakin allekirjoittanut jää tämän jälkeen odottamaan kasvavalla kiinnostuksella.

Mika Roth

Kuollut Piimä: Jääpussi

Kuollut Piimä on sen kaliiberin nimiä, että jääpähän ainakin kerrasta mieleen. Kyseessä on debyyttisinkkunsa julkaissut tamperelainen popduo, jonka tummassa soundissa on jopa muistumia 80-luvun postpunkista. Piimähän on tunnetusti maultaan hapanta ja rakenteeltaan sakeaa. Piimää sakeampaa on kuuleman mukaan vain Kuollut Piimä, joten täytetään lasi ja annetaan makunystyreiden tehdä työtään.

Jääpussi napauttaa postpunkahtavan rumpukonekompin päälle, basso ajelee linjoillaan viileällä tyylillä ja naisvokalistin vähäeleinen ilmaisu saa happaman kiistatta maistumaan. Vokaalien rinnalla koskettimet tuikkivat, leikkivät ja laskevat asteikkoja, varastaen melkein hetkellisesti show’n. Sanoissa on tajunnanvirtamaista murjottelua, jonka voi ottaa tosissaan, jos niin sattuu sydänalassa tuntumaan. Itse kuulen miltei leikkisän kuvion, hienosti jalostetun kuljetuksen ja ansiokkaasti kerroksia toistensa päälle miltei huomaamatta lisäävän sovituksen. Piimä siis maistuu, eikä Kuollut Piimäkään pilaa jääkaapin sisältöä.

Mika Roth

Paremmat piirit: Vaikka meitä paleltaa

Paremmat piirit on jo otsikkona sitä luokkaa, että palauteboksissa paukkuu ja hauskaa on sitä lukiessa. Musiikillisesti tämä on suomenkielistä ja reunoilta repsottavaa poprockia, jossa suomalaisugrilainen äkkivääryys on hyve. Napakoissa saatesanoissa muistetaan mainita niin PMMP kuin Leevi and the Leavings, jotka ovat kumpikin helppo allekirjoittaa, mutta että Atomirottakin? Ne palaset taisivat tippua studion lattialle saksilla leikkiessä.

Vaikka meitä paleltaa leikittelee supertutuilla palasilla ja melodiakulun suoranainen lapsekkuus tekee lopputuloksesta tietysti äärimmäisen tarttuvan. Testin puolella sateenkaari ei yllättäen päätykään ostarin nakkikioskille, vaan kaikesta selvitään, mikä on piristävää vaihtelua. Pankki painaa naamaa mutaan, mutta budjetin voi korjata punalappudieetillä ja halikin auttaa aina. Soundien leikkisyys ja vokaalien hellyttävä vokoderisointi lisäävät pinta-alaa siipiin ja kun biisi ymmärretään lopettaa ajoissa, on kasassa aito ässä.

Mika Roth

Ray Jone & The Gray Ones: Faraway Star
Maaseutumusiikki.fi

Ray Jone & The Gray Ones kuulostaa nimenä hienolle, ihan aidon amerikkalaiselle. Pohjois-Savon rikkaista juurista voimaa juurimusiikkiinsa ammentava pirkanmaalaisyhtye osaa työstää niin countryn, kantrin kuin rootsin osasista jotain, joka voi saada uniikin muotonsa vain synkkien korpien keskellä. Americanaa viistetään läheltä ja ensi kesänä on luvassa pitkäsoittokin, mitä odotellessa kelpaa nauttia orkesterin soittamasta – niin, olisiko tämä nyt sitten Pircanaa?

Pirkanmaalta Pohjois-Savoon on henkisesti lyhyt matka, kun oppaana toimii kaavilainen Ville Haatanen. Hänen tekstiensä voimalla bändi veivaa ja vääntää countryn kaukaisista tähdistä sinisiä nuotteja. Dylania diggaillaan ihan julkisesti ja kyllähän muodossa jotain kovin leonardcohenmaistakin on, vaikka kyseinen mestari liikkui mystisen Amerikan yössä hieman toisilla raiteilla. Koskettimet tuntuvat ja huuliharppu kaivaa sydänalaa, mutta niinhän niiden kuuluukin tehdä. Vokalisti Ray Jonen äänessä on myös sen verran maileja mittarissa, että herraa kuuntelee ihan ilokseen.

Mika Roth

Recoilette: Venus and the Moon
Rev/Cue Records

Recoiletten debyyttisinkun yhteydessä ammutaan kovilla sanoilla. Twin Peaks kohtaa kuuleman mukaan nordic noirin, innoituksen kummutessa luonnosta. Ovatko pöllöt siis sitä miltä näyttävät, mitä korvet oikein kuiskivatkaan korviimme? Recoilette-nimen takaa paljastuu soolouransa aloittava Jukka Paajanen, joka vastaa kaikesta kuultavasta, sekä oleellisista teknisistä asioista verhojen takana. Astukaamme siis punaisten verhojen taa.

Venus and the Moon on soundeiltaan jännittävän luotaileva kokemus, joka paljastaa hitaasti ytimensä. Kaikki on periaatteessa melodisen kaunista ja viehättävää, mutta samalla hivenen sijoiltaan nyrjähtänyttä. Kulman mukaan kerroksia voi olla joko liikaa tai liian vähän, mutta virta saattaa kääntyä jo parin kuuntelukerran jälkeen negatiivisesta positiiviseksi – kuten minulle tapahtui. Linkit 70-luvun kokeellisen ja elektronisen popin suuntaan ovat ilmeiset, kuten myös hitaammin uivan poprockin kosketinvetoisempaan siipeen. Kiehtovaa.

Mika Roth

RUUSULLA: Kiiltokuva
Rolling Records

RUUSULLA on kokeellisempaa indiepoppia luova kotimainen duo, joka julkaisi ensimmäisen sinkkunsa ensimmäisenä pandemiasyksynä. Sittemmin sinkkuja on tullut pari lisääkin, mutta jotenkin olen onnistunut ohittamaan ne kaikki ennen tätä. Tapahtunut laskettakoon tappiokseni, sillä Kiiltokuvan svengaava meno ja kirpeän itsekriittinen ote edustavat tyyliltään piristävän erilaista maailmaa. Moiseen paikkaan tutustuisi mieluusti paljon perusteellisemminkin.

Kiiltokuva on esineenä ulkokultaisuutta korostava ihanne, parhaimmillaankin yleensä vähintään puolittainen valhe. Kappaleen kertoja katsoo peiliin ja pyrkii luomaan heijastuksestaan kiiltokuvan, optimin, jonkin jonka tarkoitus on vain pyrkiä vastaamaan oletettuihin odotuksiin. Some painaa, omat odotukset vielä enemmän. Rytmi pumppaa, syke on pakottava, pakko puristaa ja silti itse kappale polveilee kuin luonnollisin puro halki japanilaisen puutarhan. Tosin juuri nuo kyseiset puutarhathan ovat luonnollisempia kuin luonto itse. Ahdistus voi kuitenkin olla suunnattoman positiivinen luovuutta kannustava voima, kuten kävi tämän sinkun kohdalla.

Mika Roth

S4KUA: Pala taivaasta
Recovery Records

S4KUA on Tampereen suunnilta keikoilleen suuntaava Saku Aulamo, joka soolona luo mukaansatempaavaa ja melodiavetoista suomenkielistä musiikkia. Tyylillinen linja liikkuu jossain popin, rockin ja iskelmän välimaastossa, perinteisten bändisoitinten täydentyessä niin haitarin kuin viulunkin mukaan tuomista osasista. Eikä miljoonasti hyväksi havaittu kitara/basso/rummut -kolmikanta varsinaisesti tao paikkoja päreiksi, vaan nyt on aika antaa sävyille tilaa.

Pala taivaasta on tällä erää löytynyt suomalaisesta suviyöstä ja hetkestä, jolloin yksikään hyttynen ei enää lentele missään. Täysin tyynestä vedestä heijastuva taivas, ilmassa tuntuva outo maagisuus. Sinkulle kertyy mittaa yllättäen päälle viisi minuuttia, mutta aika vilahtaa kappaleen seurassa kerran toisensa jälkeen kuin tuosta vain. Suviyön taika saa reippaasti soittavan bändin nousemaan kuin askeleen tai kaksi ylemmäs ja tekstiä jää todella kuuntelemaan, koska itsekin olen kokenut kesäyössä näitä outoja ajattomia tuokioita.

Mika Roth

Seppo Alvari & The Hikers: Tanssijatar
Rocket Records

Seppo Alvari & The Hikers on kahden ansiokkaan tahon yhteenliittymä. Solisti Seppo Alvari on julkaissut jo kuusi sooloalbumia, joiden lisäksi häntä on kuultu yhdessä jos toisessakin yhteydessä. Jyväskyläläinen rautalankaiskelmäbändi The Hikers on nuorten soittajien bändi, mutta hartioiden kantavuus on jo ehditty todistaa. Nyt saman kylän pojat ovat yhdistäneet voimansa. Eikä siinä vielä kaikki: debyyttisinkku Tanssijatar on Marko Haaviston kynästä. Joko sauhu nousee?

Ja kyllähän se liekki roihahtaa komeasti ja eksoottisestikin palamaan. Rautalankaa väännetään tuttuun tapaan iskelmän muotoon, eikä kliseinen tekstikään pyi, kun hommaan löytyy vain riittävästi etunojaa sekä uskoa. Jo ensimmäiset nuotit vievät kuulijan itämaisiin maisemiin, katseet leimuavat väkevästi – mutta vain verhojen takana, yön hämärissä ja kuumeisten haavekuvien keskellä. Taika kuitenkin kestää, peräti lähes neljän minuutin ajan ja bändin herkkää soundiahan kuuntelee kuin noiduttuna, kaiken ollessa kohdillaan.

Mika Roth

Violet Garden: Alright

Violet Garden on ennättänyt kolmannen sinkkunsa virstanpylväälle, mutta tarinan alku johtaa aina vuoteen 2021 saakka. Kuopiossa perustettu bändi on alusta asti halunnut yhdistää musiikissaan poprockin nostalgisia tekijöitä, korostaen niin säröisyyttä kuin melodisuuttakin. Eli tässä haetaan jälleen parhaita puoli kummastakin maailmasta mm. Coldplayn ja Kentin hengessä, eikä näitä mahdollisia vaikuttimia lähdetä suotta peittelemään.

Tarttuva kitarapoprock on siis perustana, vaan kuinka tutuille kantakiville onnistuu uuden rakentaminen? Biisin tärkein valtti ja ensimmäisenä korvaan tarttuva elementti on melodia, jota kuljetetaan riehakkaammista kertosäkeistä asteen rauhallisempiin säkeistöihin. Työtä tehdään hellin käsin ja harkitusti lauletuin vokaalein, joissa huutoa ei kaivata. Alright onkin samaan aikaan äänekäs ja tunnelmallinen, mikä on haastava ja kunnianhimoinen yhdistelmä. Kolmessa ja puolessa minuutissa osataan myös himmata selvemmin ja tuoda sisään väliosa, eikä meno silti kuole ja pursi pysähdy. Tulevaksi luvattua EP:tä odotellessa.

Mika Roth

VK3312: Paha pastori

Tiedä mistä VK3312 on nimen itselleen napannut, mutta musiikin juuret on helppo kartoittaa. Kultakauden Anthrax mainitaan saatesanoissa isolla, mutta kyllähän mullista nousee myös kuninkaallinen Slayer, sekä näistä orkestereista omaan menoonsa voltteja jo pitkään ammentanut Stam1na pitää myös mainita. Aiemmin hiukan toisissa liemissä muhinut Janne Juutinen onkin keittänyt kasaan pippurisesti maustetun thrash-soosin.

Paha pastori -kappale on saanut kuulemma inspiraatiota niin em. Anthraxin Among the Livingin kansikuvasta kuin Poltergeist-leffasta. Mikä yllättää vielä jykevämmin on se, että biisi on toimiva ja jopa teksti pysyy kasassa. Kaiken muun ihan itse kasaan runtannut Juutinen saa kitarasooloon avuksi Lordin Koneen, mutta olisi sitä voinut luottaa omiinkin hartioihin loppuun asti. Komea ”blast from the past”, kuten Amerikassa sanottaisiin. Pinnat myös jykevistä ja prikulleen osuvista taustahuudoista, joita on ollut karjahtelemassa nimekäs kööri. Voisiko projektin nimeä silti miettiä vielä toisenkin kerran, kiitos.

Mika Roth

Yrjänä: Cray
PME Records

Kaimaansa supersvengaavampi Yrjänä on artisti ja tuottaja, joka luo tuoretta kehollista melodista ja rytmikästä soundia pop/r'n'b/hip hop -vaikutteilla. Viimeisen kahden vuoden aikana tuhdin pinon sinkkuja ja pitkäsoiton julkaissut Yrjänä pamauttaa uuden luvun urallaan käyntiin komeasti, sillä Cray on ensimmäinen lohkaisu tulevasta. Esiintymiskielenä on pääosin suomi, vaikka tekstin sekaan livahtaakin aina tarpeelliseksi katsottuja sanoja. Nyt näet eletään hetkessä.

Maailma muuttuu ja me siinä mukana, mutta Cray ei pyri sen kummempaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Yrjänä itse toteaa vedon olevan vain irtiottoa, jossa kehon kannattaa antaa tehdä sitä, mitä rytmit, melodiat ja soundit sille viestivät. Groovaava vääntö antaa parit soljuvammat suvannot, mutta muutoin tallaa poljetaan hymyssä suin lattiaan kroonisesti. Pyöreän pirtsakka soundi on dancen, modernin popin ja r’n’b’ osien summaa, jonka tarkoitus on vain nostaa hymy huulille ja kannat kattoon. Toimii tahollaan.

Mika Roth

Ystävät: Elämä on synkkää
KHY Suomen Musiikki

Vaatii pokkaa myydä uutta yhtyettä sloganilla ”Kaseva meets Ultra Bra”, mutta toisaalta: samalla tulee sanottua paljon oleellista kertalaakista. Pop on tunnetusti sydämen musiikkia ja Ystävät iskee kiistatta sinkullaan keskelle jotain olennaista. Kohottavaa poppia folkisti ja folkkia popisti esittävän yhtyeen ytimen muodostavat sisarukset Juuso ja Milla Härmä, joiden rinnalla on viisi muuta ystävää. Akustisuus on ryhmävoimaa.

Elämä on synkkää -otsikko on tummempi, kuin mitä käärepapereiden alta oikeasti paljastuu, tosin Ystävät käsittelevät ovelasti synkkyyden asioita. Näillä main synkkyys lasketaan monen pöydän ääressä eduksi, mutta Ystävät eivät kuulu heihin. Nostattava folkpop soi kaarrellen, koskettimet kehystävät moniääniset, harmoniset laulut ja rytmiryhmän groovessa on kiistatta unssikaupalla Kasevan neroutta. Folkahtavaa uskoa ihmiseen, sydämeen ja halivoimaan ei voi koskaan julistaa liiaksi, ei ainakaan näillä main. Eivätkä Ystävät myöskään kompastu ylisokerisuuden juuriin, vaan muistavat pitää jalkansa riittävän liki aitouden tannerta.

Mika Roth

Lukukertoja: 1498