Shadowplay: Touch and Glow 2024

Suomalainen musiikkikulttuuri on tahtonut aina viritellä mahdollisia menestystarinoita pienen kylämme tytöille ja pojille. Helsinkiläinen Shadowplay oli monella tapaa juuri oikea bändi tismalleen oikeassa ajassa. 80-luvulla Suomi oli vain kovin syrjäinen paikka luoda dekadenttia ja genreaidoista piittaamatonta musiikkia. Kotimaisen indiepoprockin suuri ja mahtava julkaisi kolme pitkäsoittoa, joista ensimmäinen saa nyt remasteroinnin ja uudelleenjulkaisun kautta mahdollisuutensa löytää uusia kuulijoita. Rock on rajaton ja ajaton riemu, etenkin kun käsiinsä saa aidon vinyylilevyn.

Stupido Records

Rockin sarallahan mikään ei koskaan tahdo loppua, eikä Shadowplay-orkesteria ole ymmärtääkseni koskaan laskettu haudan lepoon. Ei, vaikka edellisestä pitkäsoitosta on jo aikaa ja vuoden 2005 kokoelman jälkeen on saatu lähinnä lupauksia. Keikkoja tehdään edelleen ja verkosta löytyneiden murusten perusteella ne ovat melkoisia tapauksia, joten karavaani jatkakoon matkaansa. Viime vuonna oli aika pistää ulos uudelleen kakkoslevy Eggs & Pop, eli tässä mennään nyt hiukan takaperoisesti – vaan eikö moinen toimintatapa sovikin Shadowplayn pirtaan loistavasti?

Estradeilla kaikki on tietysti aina toisin, kun yleisöstä saa energiaa ja voi revitellä vapaammin maisemaan. Studion puolella taikaa on haastavampaa toistaa ja tämä johtaa edelleen monet debytantit puristamaan rystyset valkoisina soittimia. Debyyttilevynä Touch and Glow on kaikissa ajoissa ja vertailuissa uroteko vailla vertaa, johon häpeäkseni tutustuin vasta uudelleenjulkaisun myötä.

80-luvun lopulla suomalainen musiikkimaailma oli näin jälkikäteen tarkasteltuna kovin kapea soundien ja tyylien suhteen. Se mitä pidämme nykyään ’kasarina’ hohti uutuuttaan ja diskanttinen pauke tahtoi levitä kaikuineen kaikkialle, tai siltä ainakin iso osa noina päivinä syntyneestä rockmusiikistakin kuulostaa 20-luvun korvissa. Sivuille vilkuiltiin ja hermoiltiin, että kuinka nyt saataisiin mahdollisimman isoa ja kansainvälistä soundia aikaiseksi, eikä persoonallisuuspisteissä ollut aina hurraamista.

Tuossa ajassa Shadowplay onnistui kuitenkin luomaa jotain huiman ainutlaatuista ja virkistävää. Touch and Glow oli hitonmoinen debyytti silloin ja olisi sellainen vielä tässäkin päivässä. Levyn avaava sinkkubiisi Looking at the Trees on edelleen kuin hellä läpsäisy poskelle, koska tumman rockin sijaan biisi puhkeaa popahtavan kepeään kitarakukkaan torvineen kaikkineen.

Taiderokkarit voivat tehdä mitä vain, minkä kyseisen sinkun B-puoleksi valittu Repulsion osoittaa. Varjoisa postpunk valtaa alaa, mutta ei kuitenkaan ajat popahtavia elementtejä maailman reunan yli. Ei todellakaan, vaan kaikki lähtee sekoittumaan kuin itsensä Lou Reedin kokeilevilla levyillä. Moinen loikinta tyylistä toiseen ja kolmanteen aiheutti taatusti päiden pudistelua, koska raja-aidat olivat yhä voimissaan.

Vallaton ja pakottamaton köydenveto jatkuu halki kiekon, eikä tässä kieriskellä ainoastaan kahteen suuntaan, vaan bändi antaa pikkusormea niin funkymman uuden aallon kuin brittirockinkin hengille. Näin et koskaan voi tietää, mihin vokalisti Brandi Ifgray seuraavaksi kurvaa tai mitä Timo Vikkula kitarallaan tekee. Kaikkea voidaan nostaa pöydälle, mutta pöytää ei tungeta täyteen tavaraa.

Melkoista rohkeutta ja röyhkeyttä osoittava Cock and Cunt Play on nimeään nokkelampi rokkipusku, joka lyö päätään vuorotellen Berliini-soundiin ja Lontoon goottirokkareiden murjujen oviin. Rathole lunastaa ikiaikaiset vertailut Velvet Undergroudiin, jonka legenda on niin ikään vain kasvanut ajan myötä. Samaisen yön savuisimpia tunteja edustaa kapakkakierrokselta Tom Waitsinkin mukaan käsikoukkuunsa nappaava Ashtray. Dekadenttius hehkuu Jimi Tenorin saksofonista ja Hande Virkki tekee bassollaan samaan aikaan huutavaa ja hiljaista soundivoodoota. Nyt ollaan pimeyden ytimessä ja rakastetaan sitä, hiljaa, vaalien.



Musiikki on parhaimmillaan ajaton kokemus ja rajaton kenttä, jolla ei ole ’parasta ennen’ -päivää. Mielestäni Shadowplayn esikoinen teki sen mitä tehtävissä oli, tuoden suomalaisen indiepoprockin karuselliin tyystin uudenlaisia vaunuja. Tai oikeammin orkesteri värkkäsi ihan omat vempeleensä tuohon sivummalle, muttei kuitenkaan muuttunut itsetarkoituksellisen kummaksi rock-sirkukseksi. Tämä on tarttuvaa ja tarraavaa indiepoprockia, jossa myös yhdyssanan keskimmäisellä osalla on asemansa ja perusteensa.

Näin loistavalla biisimateriaalilla olisi suonut asioiden kääntyvän isossa mittakaavassa toisin, ja pienen Suomen saaneen ensimmäisen isommin breikanneen bändinsä kevyemmältä laidalta. Näin ei käynyt, mutta toisaalta: Shadowplay on kirjannut itsensä kotimaisen musiikin suureen historiankirjaan soundillisesti yhtenä harvoista 80-luvun oikeasti kansainvälisistä tapauksista.

Mika Roth