03.09.2003
Klubi/Tampere
Kolmen melko tuntemattoman ja toisistaan erilaisen bändin Check out –iltama Klubilla tuotti ennakko-odotuksiin nähden melkoisen pettymyksen. Kaksi ensimmäistä bändiä ihan uusina tuttavuuksina eivät mitenkään esiintyneet huonosti, pikemminkin molemmilla oli ihan hyvä ote materiaaliinsa. Pettymyksen aiheutti oikeastaan kohtuullisen mainiolla Lost -demolätyllään meikäläisenkin korvaan sukeltanut Feiled laulajansa Antonin heikosti vakuuttaneella esityksellä sekä mainion levytuotoksen biisien hyljinnällä. Harvemminhan meikäläisen tarvitsee oikeasti antaa bändeille sapiskaa, mutta nyt on ”pieneen” ruoskimiseen aihetta.
Aloitetaan kuitenkin aikajanan mukaisesti ja hypätään vuodesta 1997 tällä nimellä toimineen Yes Ma’amin kelkkaan. Nelihenkinen salolaisorkesteri soittaa happy rockia, kuten vaalea laulusolisti Lotta keikan alussa yleisölle kertoi. Sama viesti luki myös neitosen paidassa. Lettipäinen kitaristi Lindén ja basisti Altti loihtivat laudoistaan funkahtavaa, hyppimiseen houkuttavaa paahtoa, johon Villen kapulointi tuo vaadittavan rytmipohjan. Iloista ja energistä paahtoa oli mukava kuunnella, tosin menekkiä voisi varmaan olla enemmän alaikäisten keskuudessa. Sen verran radiopurkkaa soitossa oli. Samoin mieleen nousi, että koska bändillä oli ihan tarttuvia biisejä ja hyviä soitannollisia oivalluksia, voisi materiaali tippua yllättävänkin hyvin vaikkapa Jenkkilässä. Mutta kun nyt ollaan Suomessa ja kaikki diggaa synkistelystä ja ranteiden viiltelystä. Sigh... Väkeä ei paikalla odotetusti ollut liikoja, mutta illan mittaan kokonaismääräksi nousi noin nelisenkymmentä. Siitä kun vähentää soittajat ja heidän hovinsa, niin vähissä oli väki. Bändit hoitivat silti leiviskänsä nurkumatta, mistä plussaa.
Mollisointuja, murheen alhoa ja suomirockin melankoliaa. Tähän vielä kosolti katurockin vauhtikitarointia ja poseerauksia niin saadaan häilyvä kuva jyväskyläläisestä Järjestyshäiriöstä. Alun paahdon jälkeen Juhon laulun johtama nelikko sukelsi topisorsakoskimaisesti fiilisteleviin balladeihin, joita ei onneksi soitettu kahta enempää putkeen. Ei noita kaihomollilurituksia pahimmasta suomirockin alhosta jaksa livenä kuunnella. Bändi palasi onneksi vauhtiin, mutta ei se loppukeikankaan meininki meikäläistä juuri viehättänyt. Loppukeikasta vedetyssä My Radiossa tai pikemminkin Mai reidiossa ärsytti suunnattomasti nuo englanti-suomi –väännökset jeahjeaheineen ja kamoonkamooneineen. Bändi oli kuin toinen Popedan tallaamia polkuja maisteleva yhtye Oikosulku, paitsi että nuoret tamperelaiset ovat huomattavasti viihdyttävämpi livebändi. Yritetään olla Tehosekoitin, mutta metsään menee. Ainakin tämän keikan osalta.
Kun nyt tähän risuja –osastoon ollaan päästy, niin jatketaan saman tein Feiledin esitykseen. Kuten jo mainostin, Feiledin Desibelin arvostelussakin ollut Lost potkii hyvin. Kuusimiehinen goottipopparipoppoo toimi livenäkin muuten todella hyvin, mutta muutama seikka sai minut vahvasti huokailemaan ja toivomaan, että olisin sittenkin maksanut itseni Telakalle katsomaan Piirpauketta tai ahtautunut uusien opiskelijoiden sekaan Yo-talolle diggailemaan Liekkiä. Tai jäänyt kotiin tyhmistymään töllön ääreen...
Ihan ensinnä laulaja Anton. Jotenkin koko alkukeikan tuntui, kuin mies ei oikein olisi löytänyt paikkaansa lavalla. Epävarmuutta, flunssaa, liikaa viinanjuontia vai mikä lie syynä, mutta melkein koko keikan miekkosen ääni ei tahtonut tavoittaa oikeaa alaa ja katkeili ja kääntyili kaikkea muuta kuin romanttisen VilleValomaisesti, kuten levyn raidoilla hetkittäin kuulee. Ei tietenkään voi olettaa liven kuulostavan purkitetuilta tuotoksilta, mutta ainakin minun keikkani meni pääasiassa ala-arvoisen laulun takia haukottelun puolelle. Toiseksi en millään voinut ymmärtää, miksei (ainakaan minun korvani mukaan) bändi esittänyt levyltään kuin nimibiisin? Koko ajan oikeastaan odotin kuulevani Heaven’s Falling Downin tai Crimes That We Sharedin alkutahteja. Kimaltelevat koskettimet eivät myöskään päässeet aivan täysin oikeuksiinsa, vaan jyräävät kielet tahtoivat peittää bändin yhden ehdottomista vahvuuksista. Kun myöskään Lost -hitti ei täysin vakuuttanut ja bändi vielä esitti kieltämättä jännän, mutta omien hyvien biisiensä rinnalla melko turhan cover-version Oasiksen Wonderwallista jyräävän gootisti, alkoi mitta olla täynnä. Sitten kuin vastalauseena näille mietteilleni yhtyeen viimeinen biisi For You toimi laulua myöten kuin tauti. Anton pääsi helposti melko massiiviseen tulkintaan ja biisin jälkeen yhtye sai minultakin ansaitut ablodit.
Mikä sitten lienee syynä selkeän hermostuneeseen ja tukkoiseen lauluesitykseen? Sen tietänee parhaiten Anton itse, jos saa samankaltaista palautetta vastaansa. Ehkä sitten seuraavalla kerralla paremmin? Toivon parasta, sillä siinä vaiheessa alkaa keikka vituttamaan, kun tulee fiilis, että minäkin laulaisin tuon biisin paremmin. Ja se on paljon sanottu, jos kyseessä on yhtyeen oma materiaali ja minä olen kuitenkin vain raakkuva minä.
Ilkka Valpasvuo
