Raskaampi albumikooste – Maaliskuu 2024
A Burial At Sea: Close to Home
Pelagic Records
A Burial At Sea on jo pidempään kuulunut suosikeihini, joten nostin sen mukaan koosteeseen toisen pitkäsoiton ilmestyttyä. Irlannista Liverpooliin tiensä löytänyt instrumentaaliduo soittaa postrockin, mathrockin ja näistä kauemmas karkaavien tyylien kiehtovaa sekoitusta. Avainasemassa ovat tunne, tunnelma sekä ajan käsitteen venyminen.
Irlantilaisten itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi katosi hieman horisontista pandemian kuohuissa, kuten monelle ansiokkaalle kiekolle tapahtui. Uudella albumilla postrockin kaaret venyvät ja kasvavat entisestään, mutta duo välttää tarkoin silmin loikkiensa yliastumisen vaarat. Ykkössinkku páirc béal uisce, eli rantapuisto, saa avata albumin eteerisen maalailevalla tavalla. Melodia kohoaa kaiken ylle ja soundien lempeä pyöreys sulattaa rikkaan soitinpaletin yhdeksi tunteeksi, aurinkoiseksi, helläksi, lohduttavaksi.
Avaus ei kestä viittäkään minuuttia, mutta halki levyn irlantilaiset onnistuvat venyttämään aikaa kerran toisensa jälkeen mestarillisesti. Kaiketi Irlannin Skotlantia lähimmän niemimaan mukaan nimetty Tor Head (kirjoitusmuoto vaihtelee jonkin verran lähteiden välillä) oli toinen sinkku, joka kuullaan myös toisena levyllä. Biisi tuo esiin rockimman ja kovemman puolen soundista, melodisuuden sinnitellessä kuitenkin tiiviiden äänivallien takana. Näiden kahden voimakeskittymän välillä albumin yksitoista raitaa sitten sinkoilevat, kitaran toimiessa toisinaan kuvitteellisena kertojana ja taiten annosteltujen puhaltimien astuessa vuorollaan parrasvaloihin. Alkuun erot eivät vaikuta kovinkaan merkittäviltä, mutta jo parin kierroksen jälkeen isompi kuva ryhtyy hahmottumaan selkein vedoin.
Melankolisuus ja energinen voima ovat Close to Homen kantavia elementtejä. Kuvankaunis NEW old helkkyy taianomaisesti aikansa ja everything you are not yhdistää biisinipun ääripäitä tyynen tunnelmoinnin vaihtuessa jännitteiseen raastoon. Sähköisesti räiskyvä GORSE BUSH ON FIRE työntää taas kaksikon lähemmäs mm. Rushin isännöimiä progerockin kunnaita onnistuneesti. Close to Home viekin johdonmukaisesti instrumentaaliduon ilmaisua uusiin suuntiin, lähemmäs uusia koteja.
Mika Roth
Grillijono K.O.: Härmägeddon
Rockhopper Music
Turborockyhtyeeksi itsensä lukeva
Grillijono K.O. jatkaa täsmälleen siitä, mihin
Napalmia korville -debyyttialbumi jäi. Tässä välissähän on keväästä -23 lähtien ilmestynyt muutama sinkku, jotka kaikki kerätään nyt samoihin kansiin muutaman aiemmin kuulemattoman herkun kanssa. Kymmenen siivun ja vajaan 34 minuutin mittainen turpasauna saa paukkua rockin, punkin ja metallin rajamailla.
Avauksena leukaperiin jysähtävät sinkkuraidat
Härmägeddon ja
Golgatan kuningas. Siinä missä ensinnä mainittu keskittyy suorempaan leivontaan, ottaa jälkimmäinen ykkösluokan melodian ja hutkii sillä niin, että oikein hyvää tekee. Suora ja kulmikas runtta ei siis pelaa kaavasta ulos melodisuutta, vaan tuo toisinaan kummaltakin vaikuttava parivaljakko tulee jonossa mainiosti toimeen.
Rotatkin suorastaan kukoistavat, kun toiseen lapikkaaseen tarttuu suomalaista melankoliaa ja toinen uppoaa vartta myöten
Motörheadin ravakkoon. Tämä on totta tosiaan härmän pimeä puoli.
Vokalistin kiukkuista huutoa muistuttava ulosanti ei jätä paljoa kyynärpäille tilaa, joten siitä joko pitää tai ei. Itse huomasin tilanteen muuttuvan radikaalisti oman mielialan mukaan, eli mitä v-mäisempi päivä takana, sitä paremmin Härmägeddon pelitti. Rytmipuolen räyhä on luonteeltaan jykevää ja tekniikaltaan riittävän tarkkaa. Svengiäkin konehuoneesta löytyy, kun
Niinku vierivä kivi! vaatii suvannoissaan notkeampia ranteita ja
Setämies kieputtaa numeron isompaa tahkoa aikansa. Kukkulan kuningas on tietysti kitara, jonka kaverina on vain toinen kuusikielinen – eli kiipparit jäävät ainakin tällä erää toisille orkestereille.
Turpaan siis tulee, ja usein, mutta iskuhumala ei pilaa Härmägeddonin kokemusta. Kymmenestä raidasta löytyy ensinnäkin riittävästi vaihtelua, minkä lisäksi iskujen luonteissa, kulmissa ja jälkijäristyksissä on riittävästi vaihtelua. Yhtye vetää karskiuden jo niin kliseisesti ylitse, että homma toimii – jopa Kekkonen kansikuvapoikana, maskeissa. Perusmausteilla pääsee pitkälle, kun purilaisen pihvi on riittävän paksu.
Mika Roth
Jim Peterik and World Stage: Roots & Shoots vol. 1
Frontiers
Jim Peterik and World Stage on mielenkiintoinen konsepti, jossa monessa mukana oleva Jim Peterik on kerännyt levylleen joukon vokalisteja. Eikä minkä tahansa joukon, vaan sakkia sitoo yhteen syvä ja vankkumaton rakkaus kasarisen hard rockin tenhoon. Peterik on tehnyt kymmenestä raidasta melkoisen rock’n’rollin sirkuksen, jonka järjestysnumero kertoo matkan myös jatkuvan.
Survivor on jo pitkään ollut yhden miehen show, mutta Peterik ei jäänyt rannalle surkuttelemaan tilannetta, sillä entisaikojen suurbändi on jo pitkään ollut vain varjo itsestään, ja Peterik on Survivorin jälkeen rakentanut itselleen uran toisensa perään. Herran yhteistyöprojekteista voisi kirjoittaa paksun kirjankin. Studiossa yhdessä tekeminen ja ideoiden pallottelu on jotain, jota hän on tehnyt pian kuuden vuosikymmenen ajan menestyksekkäästi.
Melodinen ja härskin kasarinen hard rock on siis homman nimi ja vokalisti vaihtuu tiheästi mikin takana.
Ashton Brooke Gillin esittämä
As I Am kapuaa mahtiballadien aallon päälle rohkeasti, enkä voi kuin nostaa hattua niin tulkinnan kuin rakenteenkin edessä. Ykkössinkuksi nostettu
Dangerous Combination edustaa nopeasti laukkaavaa hard rockia, jossa tartutaan hanakasti melodiaan ja puristetaan siitä tehot irti.
Kevin Cronin ja
REO Speedwagon myös vastaavat huutoon, biisin kasvaessa kerros kerrokselta ja kiihdyttäessä kohti taivaanrantaa. Kakkossinkku
Last Dream saa laulajakseen
Don Barnesin, mutta aivan vastaavaan jylinään jo lähtökohtaisesti iisimpi biisi ei yllä.
Olisi mukavaa päästä toteamaan, kuinka vanha mestari tuli ja näytti vielä kaikille kaapin paikan, mutta Roots & Shoots vol. 1 ei vakuuta läheskään aina. Vokalistit saavat kautta linjan puhtaat paperit, heille tilaisuus on selvästi tärkeä loiston paikka, mutta biisikynästä ei ole vain löytynyt uutta
Eye of the Tigerin kaltaista iskua.
Friends Forever on kiistatta kaunis kaveriballadi ja melodioita tuntuu löytyvän joka kivestä sekä kolosta, mutta mukavuusalueilta ei poistuta ja näin kaikki on kovin arvattavaa.
Mika Roth
Lord of the Lost: Weapons Of Mass Seduction
Napalm Records
Tämänkertaisen koosteen ainoa vanhempi julkaisu on
Lord of the Lostin massiivinen tuplalevy, mutta nämähän nyt ovat silkkoja covereita, kaikki tyynni. 22 biisiä, päälle puolitoista tuntia ja lainaa lainan perään. Eikä lainailtujen bändien ja artistien kokoluokka ole mitään vähäistä, joten kuinka käy coverimetsään samotessa?
En lähtökohtaisesti innostu hittilainoista, sillä harvat bändit pystyvät tuomaan jotain uutta ja/tai kiinnostavaa toisten jo aikaa sitten isoiksi tekemiin biiseihin. Onhan meillä tietysti
Eläkeläiset ja reilu vuosi sitten
Amberian Dawnin ABBAilu osui osin kohdilleen, kiitos osuneiden biisivalintojen. Lord of the Lost yrittää pelata samaan aikaan modernilla kentällä ja klassikoilla. Äärimmillään toisten perässä laukkaaminen menee
Käärijän
Cha Cha Chaan ja
Sian
Unstoppablen kohdilla, kun taas
Pet Shop Boysin
It’s A Sin taidetaan painaa ihan tahallaan takalaittomaksi. Saksalaiset haluavat kroonisesti asemoitua syrjittyjen ja kolhittujen puolelle, eikä rakkaudesta – edes kielletystä sellaisesta – laulaminen ole koskaan pahasta.
Mielenkiintoisempia osumia syntyy sivumpana, kuten
Celebrate The Nun -yhtyeen
Ordinary Town ja
Zella Dayn
High. Kumpikin biisi rullataan esiin bändille tyypillisellä raskaalla ja glitterisellä aallolla, mutta mustatut huulet ja lisätyt siipipinta-alat eivät nyt sotke alkuperäisiä konsepteja liiaksi. Melkoisen muokkauksen kokee myös
Iron Maidenin varhainen
Children Of The Damned, josta on leivottu kasaan ihka oikea mahtipianoballadi. Paljon ei ole muuttunut, mutta vaihtunut kulma kääntää silti monet jutut päälaelleen. Ja näin versiointi on yhtäkkiä merkityksellinen.
Weapons Of Mass Seduction on tietysti luotu myymään, ja mielellään rutosti. Bändi pääsee soittamaan itselleen rakkaita siivuja ja tipauttelemaan muutamat leuat lattiaan, kun rokkaava kimallemetalli paukkuu ja kukkahattutädit haukkovat henkeään. Kestää se samalla kaiken maailman duranduranit ja cuttingcrew’tkin, joten julistamme coverit voittajiksi hajaäänin.
Mika Roth
Metal De Facto: Land Of The Rising Sun - Part I
Rockshots
Nousevan auringon maa on saanut
Metal De Facton pauloihinsa, eikä tämä jää tähän, minkä jo levyn järjestysnumerokin kertoo. Powermetal paukkuu siis hivenen kaukaisempien rantojen kallioihin, mutta musiikillisesti metalliretkue pysyttelee visusti läntisen tien lähistöllä. Ja ehkä niin on parempi,kin sillä kulttuurien yhteistyöstähän tässä pitäisi kai olla kyse.
Ykkössinkku
Code of the Samurai leikkaa jo toisena raitana kaiken oleellisen auki, eikä nopeasta valioyksilöstä löydy huomauttamisen varaa. Terhakka tempo, koskettimet piirtävät kitaroiden linjalla vahvoin vedoin tarkkaa tilannekuvaa ja espanjalaisen
Aitor Arrastian äänestä löytyy roppakaupalla voimaa ja syvyyttä. Ja parempi löytyäkin, koska näin jylhää ja eeppistä materiaalia ei lauleta kädet taskussa. Kovan terän omaa myös sinkkuherkku,
Tame the Steel, jonka laukassa yhdistyvät mennyt, tämä hetki ja hiukan kaiketi tulevakin.
Judas Priest rohjetaan mainita saatesanoissa, eikä mielestäni turhaan.
Eikä elo ole tietenkään silkkaa ravia taistelusta toiseen ja pikakelausmaisia kohtausten sarjoja. Monta astetta eeppisempi
Heavier than a Mountain rauhoittaa jo kolmantena raitana menoa, antaen samalla koko levylle monisyisemmän rakenteen. Raskaus ja nopeus ovat yhtäältä merkittäviä tekijöitä, kun powerihtavaa metallia taotaan, mutta myös melodisuus ja eeppisyys ovat oikein annosteltuina arvokkaita lisiä. Ja tuon jos minkä yhtye taitaa jo nyt. Ankkuriraita
47 Ronin kertaa 1700-luvun alun legendaarista tapahtumaa, jossa 47 miekkamiehen joukko päätti kostaa isäntänsä kohtalon. Monesti kerrottu tarina saa nyt peräti 14 minuutin tuolle puolen jatkuvan muodon, eikä kappale jää ainakaan eeppisyydessä lyhyeksi.
Land Of The Rising Sun - Part I leikkaa kuten odottaa sopii. Japanilainen kulttuuri ilmenee teemoissa ja teksteissä, mutta samalla levy on puhtaan mukaansatempaavaa powermetallia.
Supestars saattaa meininkinsä puolesta ylittää monet rajat, mutta jos
Manowarkin siihen pystyy, niin miksipäs ei.
Mika Roth
Mist Descends: Horizons
Inverse Records
Helsinkiläinen
Mist Descends ei ole mikään untuvikkojen metallipoppoo, sillä ikää on bändin mittarissa pyöreät kymmenen vuotta. 10-luvun loppupuolella ilmestyi jo jokunen sinkku, mutta pandemian pistettyä monet asiat jäihin sai sinkkuketju jatkua vasta kesällä 2022. Tuolloin julkaistu
Soul of a Masochist ja sitä seuranneet kolme muuta sinkkua on kaikki kelpuutettu esikoislevylle, ja miksipä niitä olisi toisaalta pitänyt rannalle jättääkään.
Albumin kuusi raitaa kellottavat yhteensä päälle 36 minuutin ajan, eikä alle viiden minuutin pikataipaleita kuulla ainuttakaan. Metalli taittuu astetta raskaammin ja verkkaisemmin, mutta melodisuudesta ryhmä ei tingi, vaan ennemminkin rakentaa parhaat iskunsa juuri sen avulla. Em. Soul of a Masochist edustaa raskaan vaan taipuisan metallin parempia puolia kunnialla, joten nosto videobiisiksi on ymmärrettävä. Tammikuun lopulla sinkuksi valittu
Blind Hope pusertuu puolestaan lähelle kahdeksaa minuuttia, menettämättä juurikaan momentumiaan. Jotain vakaasta uskosta omaan tekemiseen kertoo sekin, ettei mistään siivusta ole tehty mitään lyhennettyä sinkkuversiota verkkoon.
Loppuvuodesta sinkuissa vastaan tullut
Hexagon osoittautuu luonnollisessa ympäristössään useimpia sisaruksiaan rokkaavammaksi vedoksi, jolla pienet goottirockinkaan pitoisuudet eivät ole taatusti haitaksi uusia ystäviä etsittäessä. Tummemmasta kankaasta leikattuja verhoja ikkunoiden eteen liu’uttaa myös
Tears from the Sky, joka ajelehtii hyvinkin tyynien vetten keskelle matkallaan, kunnes raaemmat soundit taas herättelevät tähän maailmaan.
Horizons on ’vain’ kuuden biisin kokonaisuus, mutta mitä enemmän kiekkoa olen pyörittänyt, sitä ehyemmältä ja tarkoituksenmukaiselta paketti tuntuu. Ylimääräisiä osia ei kaivata ja loppupeleissä olisin voinut nähdä jopa muutaman rönsynkin jäävän siivuilta pois. Esikoisella haetaan tietysti vielä ominta muotoa, etenkin kun samalla kootaan sinkkuja useamman vuoden ajalta, mutta lupaavaltahan toiminta jo vaikuttaa.
Mika Roth
Northern Genocide: The Point of No Return
Omakustanne
Northern Genocide julkaisi metallin rajoja rakentavasti koetelleen
Genesis Vol. 666 -debyyttialbuminsa kesän 2019 päätteeksi. Kaikki tuntui asettuvan tuolloin hollilleen ja äärimetallia suosivan orkesterin kulku oli nousujohteista. 20-luvun alku kuitenkin meni kuten meni, ja otti lopulta neljä vuotta saada julkaisutauko viimein poikki.
Neljän sinkun pohjustama The Point of No Return onkin monella tapaa uusi alku yhtyeelle, koska tässä välissä jäsenistössä on tapahtunut vaihdoksia. Kolmen uuden soittajan sisään ajaminen tuntuu kuitenkin onnistuneen suuremmitta ongelmitta ja tuore rytmiryhmä
Arto Viitanen (basso) ja
Leo Korhonen (rummut) ansaitsee välittömästi prinikat rinnuksiinsa. Konevoimaakin kuullaan yhä jonkin verran, mutta metallin sydän sykkii mielestäni selkeän orgaanisesti. Perustukset ovat näin kunnossa, mutta tässä(kin) bändissä keulilla keulivat vokaalit ja kitarat, joiden saralla muutoksia ei ole koettu.
Tommi Salonen pystyy kiskomaan itsestään monenlaista ääntä, eikä puristus vaivaa myöskään kitaroita.
The Point of No Return soundaakin samaan aikaan jykevän päällekäyvälle ja jotenkin rennon rullaavalle. Metallissa on kiistatta massaa, syvyyttä ja vääntävää voimaa. Tuorein sinkku
Our Final Hour uskaltaa hivuttautua lähemmäs sinfonisen metallin mahtia ja massiiviset orkestraatiot saavat lisäkyytiä mm. naistaustalaulusta. Melkoinen kokemus on myös ykkössinkuksi viime kesän lopulla nostettu
Harbingers of Genocide, jonka murhaavan vastustamaton rymistely ei jätä paljoa mussuttamisen varaa. Northern Genocide paiskaa kaiken mahdollisen peliin, vaan muistaa myös jäsentää huimaksi kasvavaa röykkiötä.
The Point of No Return on otsikkona mainio, sillä bändi ylittää aiemmat linjat, rajat ja rimat. Pitkään tuotannossa ollut levy on taatusti tuntunut myös jossain vaiheessa suoranaiselta riippakiveltä, eikä tekstien maalaama dystooppinen kuva maailmastamme jätä myöskään paljon pakittelun varaa. Melkoinen siirto eteen- ja ylöspäin, joten bändi lähtee jo toistamiseen kunnon nousukiitoon.
Mika Roth
The Gems: Phoenix
Napalm Records
15 tiukkaakin tiukempaa rock-kappaletta ja kaveriksi vielä yksi akustinen bonuslisäherkku, jotta päästään kolmen vartin mittaan. Klassista kitarahardrockia paiskovan
The Gemsin debyyttialbumi on kiistatta perinteisiä mittoja, muotoja ja tapoja korostava, mutta toisaalta: miksi muuttaa kaavaa, joka tunnetusti toimii?
Viime kesänä julkaisuhistoriansa
Like A Phoenix -sinkulla korkannut ruotsalaistrio on esikoisellaan jo vahvassa vedossa, mikä selittyy ainakin osin yhteisellä historialla.
Guernica Mancini,
Emlee Johansson ja
Mona ”Demona” Lindgren kun ovat kaikki entisiä
Thundermother-yhtyeen jäseniä. Kyseisen bändin jatkaessa pitkälti uuden kokoonpanon voimin, päätti kolmeneljäsosaa, eli The Gemsin kolmikko, takoa omaa rautaansa. Erot ovat aina tuskallisia, mutta ainakin The Gemsin tapauksessa saattoi syntyä myös jotain uutta, energistä ja toimivaakin. Debyytin nimi on siis mitä perustelluin.
Uusi alku on saanut trion palaamaan menevän kitararockin lähteille ja tutkimaan jo monesti kuljettuja teitä, joilta onkin löytynyt kaikenlaista mukavaa uutta. Bluesrockin vaikutus on kaiken alla yhä havaittavissa, vaikka painopiste onkin siirtynyt action rockin ja klassisemman runtan suuntaan. Albumin äänittänyt, tuottanut ja miksannut
Johan Randén on osallistunut myös biisien työstöön, eikä ovea ole suljettu muiltakaan auttajilta, mutta keskiössä on silti halki matkan The Gemsin kolmikko. Raitojen joukossa on kolme lyhyttä instrumentaalia, eli kunnianhimoa löytyy myös ehyen albumikokonaisuuden rakentamiseen, mikä lasketaan aina eduksi. Painopiste on kuitenkin sinkkuina ilmestyneiden
P.S.Y.C.H.O:n ja
Send Me To The Wolvesin kaltaisten ykkösnyrkkien saralla. Melodioissa löytyy, riffit purevat ja trio soittaa kuin noiduttu.
Phoenix ei muuta rockin historiankulkua, eikä kirjoita hard rockin kimallekantiseen kirjaan uusia lukuja. The Gems osaa kuitenkin kierrättää jo tehtyjä juttuja ja lisätä seokseen sen kaikista tärkeimmän ainesosan: toimivat omat kappaleet.
Mika Roth
Lukukertoja: 1190
