Blue Öyster Cult: 50th Anniversary Live – First Night

Syksyllä 2022 Blue Öyster Cult juhlisti puolen vuosisadan mittaista taipalettaan asianmukaisin menoin kotikonnuillaan New Yorkissa. Kolmena iltana yhtye soitti kolme ensimmäistä albumiaan läpi. Komealla juhlatallenteella kuullaan levyistä ensimmäinen kokonaisuudessaan. Vuoden 1972 Blue Öyster Cult -albumi viitoitti hard rockin kehitystä ja on tätä nykyä olennainen osa koko genren historiaa. Esikoisen lisäksi konserttitallenteella kuullaan valikoima muita tuttuja numeroita.

Frontiers

Ajatuksen ja idean tasolla kokonaisen klassikkoalbumin soitto alusta loppuun on kaikkea muuta kuin uusi, mutta reilun puolen vuosisadan takainen Blue Öyster Cult -albumi on saanut vuosien saatossa erittäin ylistäviä lausuntoja. Kiekkoa on kutsuttu heavy metal albumiksi, jota heavy metalia vihaavat ihmiset voivat kuunnella. Levy on kerran toisensa jälkeen noussut myös korkealle, kun on listattu kaikkien aikojen kovimpia hard rock -tallenteita.

Genrelappujen kanssa voi tietysti kuka tahansa kikkailla mielin määrin. Mikä on ensinnäkään hard rockin ja heavy metalin raja, ja koska olemme milläkin puolella tuota kuvitteellista linjaa? Pitääkö puolia ensinnäkään valita? Jo ilmestyessään vuonna 1972 Blue Öyster Cult hämmensi psykedeelisine ja hieman happoisinekin elementteineen, joten jätetään lokerointi tällä erää suosiolla väliin.

Yhtä kaikki kyseessä on musiikiltaan tasokas albumi, jolla rock raikuu ja metalliset palaset täydentävät kokonaisuuksia saumattomasti. Kesto näiltä osin on kymmenen raitaa ja alkujaan vajaat 37 minuuttia, joihin ropisee tietysti livetilanteessa jonkin verran lisää kaikenlaista.

Vokalisti/kitaristi Eric Bloom ja kitaristi/vokalisti Donald ”Buck Dharma” Roeser ovat yhä bändin vahvuuksissa, joten näiden kahden herran alkujaan pitkälti jakamat lead-lauluosuudet pitävät yhä kutinsa. Konsertissa erikoisvieraana esiintyvä alkuperäinen rumpali Albert Bouchard saa myös omat osuutensa ja herra viihtyy sekä mainiosti että sitkeästi lauteilla, vaikka aivan jokaisella raidalla hänelle ei juuri tähdellistä tekemistä löydykään. Kertaalleen estradille on kasattu jopa toinen rumpusetti, jota Bouchard takookin voimalla sekä innolla. Muuten käsissä pysyy lähinnä kitara tai jokin perkussiovärkki ja vokaalivoimaahan BÖC on osannut aina hyödyntää.

Viimeiset kaksi vuosikymmentä kannuja hakannut Jules Radino pärjää mainiosti postinsa takana, ja todelliseksi monitaitajaksi osoittautuva Richie Castellano saa ”uusista kavereista” tehdä yhtä jos toistakin niin kiippareiden, kitaran kuin mikrofonin takana. Basisti Danny Miranda liittyi jo 90-luvulla alkujaan vahvuuksiin, joten kokoonpanon puolesta kaikki on mallillaan ja soitto rullaa kuten olettaa sopii.

Avauksena soiva Transmaniacon MC ei vielä saa tässä vaiheessa vielä pöytien ääressä istuvalta väeltä täyttä kättä, mutta I'm on the Lamb but I Ain't No Sheep puhaltaa jo bluesrockin kuumuutta onnistuneemmin ilmoille. Todellinen alkupotin räjäyttäjä on kuitenkin Then Came the Last Days of May, joka livetilanteessa venähtää lähemmäs kahdeksan minuutin mittaiseksi tunnelmoinniksi. Roeserin vokaalit ja vimmaiseksi äityvä kitarasooloilu saavat lämmöt viimein nousemaan kattoon ja tästä eteenpäin väkeä viedään kuin litran mittaa, eivätkä takamukset tahdo pysyä enää penkeissä – ollaanhan tässä kuitenkin rock-keikalla.

Screams käy malliesimerkistä, kun puhutaan monen vokalistin yhteisvoimasta ja harmoniset lauluthan ovat monen BÖC-biisin ydintä. Rock-show’n olennaisia palikoita pyöritellään myös Cities on Flame with Rock and Roll -numerolla, joka on yksi debyyttialbumin useimmin livenä kuultuja numeroita. Harvemmin kuultuja herkkuja on sen sijaan nakuttavammin puskeva Workshop of the Telescopes, jossa ajan hammas ja syntypäivien leima kuuluu kiistatta selvemmin läpi.

Siirryttäessä ’niihin muihin’ biiseihin vapauttaa bändi kätensä ja vuoden 1979 Mirrors-albumin Dr. Music on hard rock -herkku parhaimmasta päästä, minkä yleisökin osaa ja ymmärtää tunnustaa. Kasarin magiikkaa mukaan tuo puolestaan Club Ninjan (1985) kakkossinkku Dancin' in the Ruins, jolla soitto rullaa poikkeuksellisen napakasti. Mainittava lisä on myös itsensä Patti Smithin sanoittama Career of Evil, jonka tekstiltään siistitympi versio kuullaan nyt. Kukapa niitä shokkiefektejä enää tässä vaiheessa toisaalta etsisikään.



Keikan loppua kohden panokset lisääntyvät ja kun painopiste siirtyy takaisin 70-luvulle, on täydellinen loppuliuku valmis. Godzilla talloo jo tahtia kunnolla, mutta tietysti vasta megahitti Don’t Fear The Reaper räjäyttää kaikki mahdolliset potit ja pankit. Jälleen kerran hattua on nostettava rikkaiden vokaalien kerroksellisuudelle, mikä tekee kummastakin raidasta todellisen kokemuksen.

Keikka on tallennettu riittävällä kamera-arsenaalilla, eikä itse kamerahenkilöstöä tarvitse paljoakaan katsella, vaan kuvakulmia osataan vaihtaa reippaalla tahdilla. Ääniraidasta löytyy tuhtiutta ja voimaa, eikä jälkiä ole siistitty kliinisiksi – moiseen ei näin kovan ammattilaisryhmän kanssa ole toisaalta tarvettakaan. DVD:n kyljessä tuli myös tupla-CD, joten keikan voi nauttia näppärästi kuvalla tai ilman, biisijärjestykseen tuolla ei ole mitään vaikutusta.

Mika Roth