03.09.2003
Vuoden 1971 alussa Black Sabbath eli voimansa tunnossa. Edellisenä vuonna bändi oli julkaissut kaksi levyä, helmikuussa ilmestyneen nimikkolevy Black Sabbathin ja sitä syyskuussa seuranneen Paranoidin, jotka olivat johdattaneet odottamattomaan mutta mittavaan menestykseen. ”Vaikean kolmannen levyn” julkaisu venyi aina heinäkuun alkuun asti, mutta täytti viimein ilmestyessään kaikki siihen asetetut odotukset. Kaksi edellistä pitkäsoittoa olivat olleet uraauurtavia omalla sarallaan, silti kitaristi Tony Iommi lupasi jo ennen levyn äänittämistä soundin muuttuvan yhä raskaammaksi – ja tuo väite piti totta vieköön paikkansa. Master Of Realitya voikin oikeutetusti pitää ensimmäisenä Heavy Metal julkaisuna kautta aikain, yhtyeen aikaisempien kahden pitkäsoiton ollessa enemmänkin Heavy Rockia.
Levyn avauksena toimiva Sweet Leaf esitteli raaemman, tummemman ja raskaamman kitarasoundin joka nopeasti muodostui bändin tavaramerkiksi. Vaikka muutokset olivat melko vähäisiä, lopputulos oli nyt mielenkiintoisella tavalla hieman erityylinen. Yhtye oli synnyttänyt jotain mikä oli tulevaisuudessa tuleva vaikuttamaan miltei joka ainoaan metallin saralla toimivaan soittajaan tavalla tai toisella.
Jo mainitun Sweet Leafin lisäksi levyltä jäivät elämään loistava After Forever ja yhden maailmankaikkeuden parhaimmista riffeistä omaava Children Of The Grave, johon Ozzy myös soolo-vuosinaan oli erityisen kiintynyt. Huolimatta näistä elämää suuremmista junttaklassikoista on monille Sabbath-faneille kuitenkin rauhallinen ja miltei täysin akustinen Solitude levyn ehdoton kohokohta. Mykistävän kaunis ja herkkä sävellys esittelee jälleen yhtyeen rauhallisempaa puolta, ja vaikka vuosien varrella on syntynyt useita sitkeitä huhuja raidan oikeasta laulajasta, Ozzy itse laulaa kyseisellä biisillä. Päätöksenä toimiva Into The Void on (jälleen) puhdas klassikko, ollen taas kerran kouluesimerkki loistavan riffin kaikenkaatavasta voimasta.
Mainitsematta ovat vielä jääneet kolmantena ja viidentenä kuultavat lyhyet instrumentaalit Embryo ja Orchid, jotka toimivat hyvinä välipaloina klassikkometsässä, sekä hieman aliarvostettu Lord Of This World. Viimeksimainittu on mielestäni levyn heikoin lenkki, ollen silti reilusti 8½ arvoinen sävellys. Parhaassakin joukossa on aina se joka jää alimmalle oksalle. Huomionarvoista on myös se, että kaikki varsinaiset kappaleet syntyivät nelikon Iommi-Ward-Butler-Osbourne tiiviillä yhteistyöllä.
Vaikka Black Sabbathin kuusi ensimmäistä levyä ovat kaikki ehdottomia klassikoita, nousee Master Of Reality allekirjoittaneelle tärkeimmäksi. Tällä levyllä yhtye loi jälleen jotain uutta, jotain mikä jäi elämään ikuisesti, ja jonka merkitys myöhemmille ajoille on kiistaton. Klassikko klassikkojen joukossa.
Mika Roth
Kuva: Joe Siegler
