The Breath of Life: Echoes of Time – A 39-Year Musical Anthology

Belgialainen The Breath of Life on goottirockin, postpunkin ja darkwaven konkariorkesteri. Edelleen matkaansa jatkava yhtye on ollut yhtäjaksoisesti toiminnassa vuodesta 1985 lähtien. Varsinaisia kokoelmia tummia sävyjä suosivalta bändiltä ei ole aiemmin tullut, mutta nyt puute korjataan kertaheitolla. Echoes of Time – A 39-Year Musical Anthology käy otsikkonsa mukaisesti läpi koko matkan, tarjoten tietysti myös joitain aiemmin kuulemattomia arkistojen herkkuja.

Spleen+

Peräti 39 biisin ja lähemmäs kolmen tunnin annos goottirockia on melkoinen leikkaus halki ajan kankaiden ja muutosten tuulten. Maailma on muuttunut, eivätkä belgialaisetkaan ole omalla saarellaan eristyksissä eläneet, vaan kunkin ajan hengen voi havaita pienissä muunnoksissa. Eikä tässä kikkailla myöskään minkään versioviidakoiden kanssa, vaan biisejä on poimittu halki uran tarkoin harkiten. Merkittävimmiksi laskettavat levyt ovat vahvemmin edustettuina ja klassikkotavaraa combolta löytyy genren sisällä runsaasti.

Alkuun saadaan nauttia neljästä alkupään demoraidasta, jotka on kiskaistu nauhalle vuonna 1987. Niitä seuraa kaksi vuoden 1988 aiemmin julkaisematonta vetoa lisää. Kaikki kunnia historia ja sen painoarvolle, mutta näytteet osoittavat kyllä armotta hiontatyön tarpeellisuuden, sillä bändi oli kaikkea muuta kuin valmis soundinsa puolesta 80-luvulla.

Arkistojen helmistä Innocent osuu jo lähelle maalia ja Strange Ways hakee lupaavasti, vaan persoonallisuuden puute on kiistaton fakta. Ensimmäinen virallinen julkaisu, Live in Praha ’92, on edustettuna yhdellä raidalla, mutta kauniisti sanottuna rosoisen tallenteen energiat välittyvät kyllä kyseisen liven päätösraita Timen keinoin.

Belgialaisten ensimmäinen virallinen albumi, vuoden 1992 The Breath of Life, on edustettuna neljällä kappalenostolla – joiden lisäksi em. Time kuultiin myös esikoispitkäsoitolla. Genrensä klassikoksikin katsottava kiekko osaa ottaa olennaisia osia Fields of the Nephilimin karuudesta ja yhdistää sitä Sisters of Mercyn stadionmaisempaan soundiin. Lopputulema ei ehkä ole vallankumouksellinen, mutta ykkösluokan kappalemateriaalia auttaa kummasti asiaa. Factory takoo kiivaasti tahtiaan ja Nightmaren rohkean minimalistinen eeppisyys osoittaa siipien kasvaneen jo täyteen mittaansa.

Bändin todellinen magnum opus on kuitenkin tammikuussa 1994 julkaistu Taste of Sorrow, jolla kiivaasti sykkivä goottirock ja postpunk asettuivat synkempien taustavoimien kanssa viimein täydellisiin asemiin. Nasty Cloudin pariin belgialaiset ovatkin palanneet sittemmin monesti ja herkullista bassolinjaa tarjoava Down on malliesimerkki toimivasta kitararockbiisistä, josta monet seuraavan vuosikymmen ruotsalaisorkesteritkin olisivat antaneet paljon vaihdossa.

Kierteisemmin iskevä Go Away kolisuttelee taas noitamaisemman suunnan viittoja, vinkaten jo tulevista käänteistä. Vuoden 1994 Shining EP saa toimia kokoelman saranana, tunnelmallisen Kutna Horan johdattaessa 90-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Nämä vuodet jakavat fanien mielipiteitä vahvasti, mutta jälkiviisaus on turhaa lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen.

Vuoden 1995 Lost Children päätti monella tapaa bändin ensimmäisen kultakauden, mitä kokoelmalle nostetut neljä raitaa vain korostavat. Dramaattisuus ja syvä sielukkuus vaihtuivat uusiin tuuliin ja seuraavana vuonna julkaistu Sweet Party virtaviivaisti sekä ysäritti belgialaisten soundia armotta. Olemme ehkä vieläkin liian lähellä muutosten syitä ja seurauksia, mutta yhtäkaikki suuntaa muutettiin selvästi.

Vuosien 1996–2016 väliseltä ajalta kuullaankin vain kuusi kappaletta, vaikka levyjä julkaistiin noina vuosina yhä tasaiseen tahtiin. Kyseisen ajanjakson biiseistä ei vain tahdo löytyä sitä samaa paloa, joka leimasi bändin vimmaisempia alkuaikoja. Vuoden 2012 näyte The Dark Side on toki tarttuva numero, mutta soundaa tyystin jonkin toisen ryhmän tekeleeltä – negatiivisella tavalla.



Vaan mitä suurempi pudotus sitä korkeampi nousu. The Breath of Lifen tapauksessa taian löytyminen osuu samoihin alkuperäisen kitaristin, Philippe Mauroyn, paluun kanssa. Tuon jälkeen alkuperäisen kolmikon ja heitä täydentävän Didier Czepczyk hedelmät ovat maistuneet kahta herkullisemmille, kun bändi lakkasi tempomasta soundiaan vastaan ja löysi luonnollisempia tapoja sen päivitykseen.

Vuoden 2017 Under the Falling Stars käykin modernimman goottirockin klassikosta, jolta tälle kokoelmalle on mahtunut kuusi raitaa. Perinteisen goottirockin rinnalle ja ehkä yllekin nousevat postpunk-pitoisuudet osuvat toistuvasti kohdilleen. Vokalisti Isabelle Dekeyser on saanut sävyjä ilmaisuunsa ja Giovanni Bortolinin viulu tekee herkullisia ryntäyksiä etulinjoille. Blackoutin räiskyvät energiat ja A New Realityn jylhä rauhallisuus ovat saman maalauksen eri puolia, bändin tehdessä juuri sitä missä se on aina ollut parhaimmillaan: jotain sääntökirjojen sivuun jäävää ja täten jännittävämpää.

Toistaiseksi uusin pitkäsoitto, Sparks Around Us, on tietysti hyvin edustettuna oikein viidellä raidalla, mutta tuossa on vain hiven kotiinpäin vetoa. Ja sopii muistaa uusimpien kappaleiden soivan kokoelman viimeisinä, eli matka niiden luokse on pitkä ja vaiherikas. She Is Not Real on napakkaa kitararockia ja She Wore a Crownin jouheva kulku elektronisempien pilvien lomassa ei jää taatusti huomiotta.



Vuoden 2020 Lockdown Sessionsin antia oleva David Bowie -coveri Ashes to Ashes on mainio jälkikirjoitus ja uuden EP:n nimibiisi Down We Go edustaa monellakin tapaa uutta aikaa. Belgialaiset kun ovat valmistautumassa tuleviin koitoksiin jo hyvää vauhtia ja näin kaikki tähän mennessä kuultu saadaan sievästi sidottua yhteen.

Mika Roth