Robben Ford: Night in the City

Robben Ford on bluesrockin veteraani, jonka musiikillinen ura käynnistyi jo 60-luvun lopulla. Fuusiorockin ja jazzinkin kanssa pitkää päivää tehnyt kitaristi oli mainiossa vedossa huhtikuun 21. päivä vuonna 2021, Nashvillen hitaasti toipuessa ensimmäisistä pandemiasuluista. Rentous kuuluu myös bändin soitossa ja ehkäpä juuri sen takia keikka on päätetty julkaista myös tallenteena.

earMUSIC

Fordilta on kuultu muitakin live-levyjä, mutta jotain materiaalin leveydestä kertonee se, että 20-luvun muilla konserttijulkaisuilla ei kuulla ainuttakaan samaa raitaa kuin nyt. Nashvillen City Wineryssä keskityttiin huhtikuussa loppukesästä julkaistun Pure-pitkäsoiton materiaaliin, joka oli siis yleisölle tässä vaiheessa vielä pitkälti tuntematonta. Vaan eikö yllätyksellisyys ole yksi tärkeä aines onnistuneessa rock-keikassa? Ainakin yleisö tuntuu arvostavan suuresti uusia biisejä, siinä missä tutumpiakin palasia.

Pitkälti instrumentaalisen keikan kaksi laulettua numeroa edustavat hieman vanhempia levyjä. Sinkkunakin livekiekkoa mainostanut Cotton Candy lähtee liveversiona mielestäni rahdun paremmin lentoon, kuin Purple House -studioalbumilla. Svengiä uutetaan kitaran rinnalla komeasti soivilta saksofoneilta, jotka tuovatkin luonnetta mukaan halki kiekon. Hattua pitää nostaa myös bassoklarinetin hienovaraisesta käytöstä, sillä näiden ainesten kanssa tulee olla varovainen aina, ja erityisesti rock-henkisellä keikalla.

Toinen Fordin itsensä laulama raita on vuosikymmenen takaisen A Day in Nashville -albumin Just Another Country Road, joka on todellinen bluesrock-jyrnytys. Nytkin puhaltimet pääsevät vokaalinen ja kitaran rinnalla loistamaan, soolo-osuudet venyvät ja mittaa kertyy lopulta lähes kahdeksan minuuttia, mikä on melkoinen lisäys alkujaan alle neliminuuttiseen vetoon. Vaan sekuntiakaan ei kannata vaihtaa pois, koska huippuiskussa oleva kvintetti on taas liekeissä.

Ennen kuulematonta materiaalia edustaa videosinkuksi nostettu Anto’Nate’n’Tate, jonka syntyhistoriasta ei ole sen kummemmin avattu. Oliko tarkoitus, että biisi olisi päätynyt alkujaan Purelle? Otti kuitenkin lähes kolme vuotta julkaista edes sinkku, joten onko Ford kokenut siivun suhteen epäilyksen hetkiä? Vastaukset tietänee ainoastaan artisti, mutta itse olen onnellinen keinuvan raidan viimein päästyä maailmalle.

Pure-albumin avaava nimibiisi ja White Rock Beer… 8 Cents muodostavat yhdessä vakaan ja kantavan sillan, joka johtaa yhteistyölevy Supremolta napattuun At the Apollo -ankkuriin. Kiekon päätöstä voi pitää yllättävänä, mutta Fordin kynästä alkujaan kirvonnut siivu kestää kyllä vertailun kovemmassakin seurassa. Tallenteen alussa kajahtava Go on myös menokenkää kutittelevien numeroiden aatelia, jolla ryhmän keveän nostattava soitto pääsee oikeuksiinsa.

Eikä blueslevy olisi täydellinen, ellei mukaan olisi otettu edes yhtä kunnon blues-slovaria. Nyt tuon ’taakan’ saa kantaakseen Purelta niin ikään otettu Blues for Lonnie Jones, joka ei tosin jaksa raahata siipeään sentään halki matkan maassa. Mielenkiintoinen ja väriä kokonasuuteen tuova hetki koetaan myös Balafonin seurassa, bändin löytäessä sävykkääseen siivuun vielä hitusen lisää sielua.

Saatesanojen mukaan iso osa Puren materiaalista vedettiin ilman kovinkaan mittavia treenejä, koska maailma oli noihin aikoihin vielä tiukasti pandemiarajoitusten ohjaama. Vaan ehkäpä pieni jännitys, sekä tietysti pitkän kuivan kauden jälkeen livemusiikista nauttimaan päässyt yleisö, saivat yhdessä aikaiseksi jotain taianomaista. Siltä ainakin tuntuu tätä esimerkillistä livelevyä kuunnellessa.

Mika Roth