Car Seat Headrest: Faces from the Masquerade

Yhdysvaltalainen Car Seat Headrest on koonnut kolmesta Brooklynin keikastaan unelmapaketin faneilleen. Vuosina 2010–2020 peräti 13 pitkäsoittoa julkaissut indierockbändi on kulkenut omaa tietään, eikä mikään ole muuttumassa. Ratkaisuista ja biisivalinnoista voidaan olla montaa mieltä, mutta livebändinä Car Seat Headrest on kuitenkin kiistatta ykkösluokkaa.

Matador Records

Vai että livelevy rokkibändiltä, mitäs erikoista siinä sitten on? Useimmiten ei ehkä olekaan, mutta Virginian Leexburgista vuosien saatossa Seattleen siirtynyt Car Seat Headrest ei ole mikään perinteinen ja tavallinen tapaus, kitararockistakin on yhä moneksi. Alkujaan uniikin soundin omaava bändi oli sama asia kuin Will Toledo, jonka sooloprojekti muuntui muutaman pitkäsoiton jälkeen ihka oikeaksi yhtyeeksi.

Kuuden pitkäsoiton ja pari EP:n jälkeen soolosta muotoutui bändi, keikat tulivat mukaan ja samalla levytyssopimuskin saatiin lyötyä lukkoon. Nykyinen kokoonpano vakiintui jo vuonna 2016 ilmestyneen Teens of Denial -pitkäsoiton aikoihin, eikä ryhmän soitosta löydäkään enää näinä päivinä huomauttamisen kohtaa. Mistään negatiivisesta luutumisesta on kuitenkin turha puhua ilmaisun yhteydessä, sillä rentous kääntyy positiiviseksi voimaksi.

Car Seat Headrest sijoitetaan usein epämääräiseen ja vaikeasti hahmotettavaan alternative rock -joukkoon. Lo-fi ja indie rock ovat myös termejä, joihin helposti törmää bändiä koskevissa jutuissa. Mielestäni yhtyeen soundi, ja etenkin sen moderni livesoundi, ovat melko suoraa jatkoa uuden aallon 80-luvun alun maailmaan. Ehkäpä New Yorkin no wave voisi sopia kuvaukseksi joihinkin raitoihin, etenkin kun biisien mitat lähtevät joko rönsyilemään, tai kaikki leikataan tiiviisti ja niukasti toimivaan nippuun.

Perinteisen rockbändin hengessä soiton keskiössä ovat vokaalit ja kaksi sähkökitaraa. Rytmiryhmän osa on pitää juna liikkeellä, kun taas taustalla väijyvät koskettimet värittävät maisemia rikkaammiksi. Kiipparistia ei ole koskaan otettu virallisesti mukaan jäseneksi, mutta koskettimiakin hoitava kiertuesoittaja on kyllä kulkenut mukana aina keikkailun alusta lähtien. Melodisuus määrittelee biisejä, jotka kuitenkin nojaavat usein runsaampaan särökitaravalliin. Korostaa pitää silti myös taustalauluja sekä vokaalien kerroksellisuutta, joka nostaa mm. rauhallisemman Sober to Deathin uudelle tasolle.

8 ja puoli minuuttinen Crows on melkoinen keikanavaus, taiteellisen ja vaimeasti kiihtyvän raidan tuodessa mieleen Berliini-kauden Bowien. Vaikutelmat on taatusti haluttu, mutta lainailusta en lähtisi ketään syyttelemään. Äänimaisemointi on vahvaa ja kun biisi viimein lähtee liikkeelle, on siinä uudemmalle Arcade Firelle ominaista pinnanalaista jännitystä. Yleisöä valmistellaan samalla keikan tuleviin mutkiin ja muunnoksiin, joissa ns. tavallinen kitararock on vain yksi tekijä monista.

Postpunkille ominaista energisyyttä ja uuden aallon terävyyttä tähän päivään tuova Fill in the Blank iskee voimalla ja pienoista listamenestystä 20-luvun alussa itselleen saalistanut Hollywood on myös arvokkaita raitoja, joista monet bändit antaisivat jäseniään vaihdossa. Nykivä ja tempova ilmaisu sotkee aikakaudet 60-luvulta eteenpäin, keikan rakentuessa erilaisten ja erihenkisten numeroiden paraatina.

Varhaisimpiin sinkkuihin kuuluva Bodys ja vielä vanhempi Something Soon saavat innostuneen vastaanoton, yleisön yrittäessä jopa mukana laulua. Toledo kumppaneineen ei kuitenkaan kosiskele sen kummemmin massoja, eikä sovituksista poiketa, joten nyt bändi soittaa ja väki kuuntelee. Ainoat suoremmat vuorovaikutuksen pyräykset ovatkin lyhyissä välispiikeissä, joita voi kutsua vaikkapa säästeliääksi.



Jo studioalbumilla 12 minuutin rajan puhkaiseva Beach Life-in-Death kasvaa livenä vieläkin pidemmäksi, mutta yleisönsä mukaan nappaava, avantgardistinen siivu on kuin täydellinen päivä rannalla. Bändin huolettoman kepeä soundi ja vinot lyriikat pelaavat yhteen, kansa saa huutaa väleissä sanoja mukana ja kaikilla on hauskaa – ehkä tosin osin eri syistä.

Car Seat Headrest on oma ilmiönsä, jonka keikan jokaisen tulisi kokea – edes tallenteen kautta. Faces from the Masquerade on livekiekoksi ehkä pidemmän puoleinen, mutta mihinkäs aika maailmasta loppuisi.

Mika Roth