Omakustannealbumit – Tammikuu 2024
Anthuan: Galaxi
Tällä kertaa hivenen uusista musiikillisista suunnista itselleen nostetta hakeva Anthuan ei ole parin viime vuoden aikana juuri sinkkuja ulos pistänyt. Lokakuussa päälle kahden vuoden kuiva kausi viimein katkesi Vielä hengitän -sinkkuun, mutta sekään ei mahtunut mukaan Galaxi-kiekolle joka ilmestyi musiikkilähteille marraskuussa.
Galaxi on mielenkiintoinen ja kaiketi tyylilinjauksiltaan hiukan ristiriitainenkin cocktail svengaavaa ja modernia poppia, joka on suunnattu nuorille aikuisille ja heidän laillaan asioista pohtiville. Vuorovedoin saadaan tanssilattiat huomioonottavaa jytkettä sekä iskelmäisen tarinankerronnan perintöä, yhden lenkkarin ollessa diskon puolella ja toisen matkalla kohti makuuhuonetta. Rakkaus ja parisuhdeasiat ovat useimmiten keskiössä, mutta toki muistakin asioista osataan puhua. Yhdistäviä tekijöitä ovat levottomuus, liike ja rajattomien mahdollisuuksien oivaltaminen
Mikäli sinkkupotentiaalisia siivuja kiekolta nosteltaisiin esiin, niin lievästi househtava Liikun niinkuin Mike on selvä valinta. Keinuvampaa groovea lautaselle latoo niin isot kirjaimensa lunastava UUNANAA kuin rohkeammin kääntyilevä Rakastellaan salaa, jonka supertarttuvat säteet ovat kaikkea muuta kuin salaisia. Tunteet ovat pinnassa, rytmit junttaavat voimalla vaan hellin käsin ja kaikki kortit ovat pöydällä. Vielä syvemmälle svengin puolilattarimaisissa pyörteissä spiraloi Kuplii, bassopuolen koetellessa jo sensoreiden kestävyyttä.
Galaxi rakentaa universuminsa ympärilleen, eikä välitä tippaakaan laajojen rajojen ulkopuolelle jäävistä versumeista. Anthuan ei oikeastaan rappaa, mutta osaa hyödyntää tuonkin linjan vetovoimaa ja artistin moderni pikaspokenwordmainen laulu korostaa riveistä poimien juuri oikeita sanoja. Galaxi pyörii akselinsa ympäri kuten parhaaksi näkee ollen oma uniikki itsensä.
Mika Roth
Haidi: Takas hetkiin
Vahvojen melodioiden ja kitaroiden siivittämää synapoppia tuhdeilla äänivalleilla esittävä
Haidi on Pohjanmaalta kotoisin oleva artisti. Muissa yhteyksissä esiintymiskokemusta kerännyt Haidi ehti ennen pandemiaa julkaista kolme soolosinkkua, mutta noiden kappaleiden pariin ei debyyttialbumilla enää palata. Uusi sinkkuketju käynnistyi syksyllä 2022 ja tuon jälkeen ilmestyneet viisi sinkkua ovatkin kaikki mukana myös viimein ilmestyneellä debyyttisooloalbumilla.
Eikä iskukykyisten vetojen päällä kannata tietenkään istua, sillä esikoislevy on monella tasolla näytön paikka. Sinkkuketjun aikoinaan avannut
En aio jäädä on voimaannuttava kappale, jossa kertoja ilmoittaa kantansa rakkaalleen. Joko yhdessä ollaan, tai ei sitten ollenkaan – hevosenleikki toisten kanssa on kerrasta poikki. Viime keväänä ilmestynyt
Ansaitset uuden elämän rakentuu puolestaan niin jykevään melodiakulkuun, ettei näitä koukkuja pysty vastustamaan. Kiekon vahvaa keskiharjannetta lujittaa myös uusin sinkku,
Mun New York, jolla siipiä levitetään rohkeasti ison omenan betonikanjoneissa.
Maailma on ehkä suuri ja sitä pitkin taapertava ihminen pieni, mutta mielestäni Haidi korostaa toistuvasti ihmisen sisäistä suuruutta ja kestävyyttä. Kykymme selviytyä kriiseistä, sydänsuruista ja mahdottomistakin tilanteista on aina itsessään ihme.
Ansaitset uuden elämän kertoo jo olennaisen otsikollaan ja rakasta hartioista ravisteleva
Kato mua huomaa pahimman uhan löytyvän siitä, kun rakkain ja ainutlaatuisin ihminen maailmassa muuttuu itsestäänselvyydeksi. Edelleen kaikki on kuitenkin ihmisen itsensä valittavissa ja tuo usko sydämen voimaan määrittelee mielestäni monin tavoin koko levyä.
Melodiat ovat vahvoja ja toisinaan hyvinkin rytmivetoiset rakenteet eivät kärsi ainakaan massan puutteesta. Mittavuus on kuitenkin pääosin vahvuus, jonka avulla tärkeitä viestejä ja ajatuksia pystytään välittämään. Albumin alkupuolen ja keskiosan sinkkusarjatuli on komeaa kuultavaa, mutta nostan silti esiin myös
Sirius-ankkurin, joka somassa pienuudessaan lähettää terveiset suuren tuntemattoman taa.
Mika Roth
Night Lives: Until There is Light
Ilahduin kun crustin ja post-metalin parissa vakuuttaneen
Night Lives -orkesterin pitkäsoitto tuli vastaan. Yllätyksekseni muistin myös jo lähes vuosikymmenen ikäisen
Divider EP-levyn, jonka jälkeisinä aikoina bändi kuulemma vetäytyi hissukseen hiljaisuuteen. Onneksi telakkapäivät ovat ohi, ja vaikka viimesyksyinen
Night May Come -sinkku sujahtikin ohi, niin nyt osui ja keskelle kylkeä.
Itse asiassa myös Until There is Light ilmestyi jo syyskuussa, mutta tieto pitkäsoiton olemassaolosta taisi saavuttaa toimituksen vasta lumien myötä. Night Livesin maailmassa kaiken voi sanoa kahdella kitaralla, rytmiryhmällä ja niukaksi jäävällä vokaalivyörytyksellä, eli perusasiat nostetaan kunniaan. Kuusi varsinaista raitaa ja instrumentaali-intro
Resistance tarjoavat kylmää kyytiä, käyttäen tilat ja mahdollisuudet hyödykseen korkealla prosentilla. Tekstit huudetaan siten, että niiden sisäistäminen on haastavaa, mutta suurissa linjoissa otetaan kantaa ihmisen toilailuihin. Planeetta joutuu koville viisaiden apinoiden puuhaillessa ei-niin-viisaita juttujaan, eikä tulevaisuus näytä usein turhan ruusuiselta.
Biisien tunnelma on surumielinen, mutta ei mitenkään lakoninen, lannistunut tai voitettu. Ennemminkin kiukku ja ärtymys nousevat energisoiviksi elementeiksi, meitä kaikkia ravisteleviksi herättäjiksi.
Open Water myllää vetensä sekaisin tyylillä ja tuimasta massiivisuudesta herkimpään hiljaisuuteen yltävä
Requiem saa pysähtymään kaiken keskellä.
Repetitionin hardcoremainen raivo viskaa mittarien neulat omaan laitaansa ja lähes kymmenminuuttinen
Grown to War pistää miettimään niin soundiensa melankolista voimaa kuin aikojamme vaivaavaa hulluuttakin – vai olemmeko aina olleet tällaisia?
Until There is Light on tumma, hetkittäin jopa synkäksi äityvä levy, joka ei kuitenkaan sulje pois kaikkea valoa. Ei läheskään. Jokaisella raidalla on puolensa, valonsa, sekä tietysti myös varjonsa. Tuo valo saakin kappaleet hehkumaan ja kasvamaan siten, että toivon ryhmän pysyvän tällä kertaa sitkeämmin pinnalla.
Mika Roth
Otus Magicus: Otus Magicus
Tamperelainen
Otus Magicus perustettiin vuonna 2020, mikä oli hieman haastavaa aikaa musiikille. Ainakin estradeilla soitetulle. Progehtavista, psykedeelisistä ja bluesin kanssa kyynärpäitä hierovista kolmesta sinkusta keskimmäinen, eli
New Orleans, osui myös Desibeli.netin sinkkuhaaviin.
Nyt sinkut on koottu yksiin kansiin, ja kavereiksi on löytynyt seitsemän muutakin raitaa. Näin kasassa on perinteisen pitkäsoitollisen verran klassisen hard rockin puolia kanteiltaan valottavia biisejä, jotka mahtuvat hiukan alle kolmeen varttiin. Eli vinyylillekin satsi mahtuisi mainiosti, mutta Desibeli.netin toimitukseen saapuivat vain digitiedostot. Nekin pystyvät silti välittämään vanhan ja luotettavan ”peace, love & rock’n’roll” -filosofian, jonka lapsilta aurinkovoima ei lopu kesken keskitalven jäyhyydessäkään. Tyystin suomeksi esitetty
Sweethoneybaby saattaa olla diskohtavine bassolinjoineen jo askel liian pitkälle – tai sitten se oikea.
Hämmentävän hipahtavaksi äityvä
1000 vuotta paratiisia on uusimpana sinkkuna mielenkiintoinen poiminta, mutta kevyesti ledzeppelinöity ja ehkä hivenen kuusumunprofetoitukin numero omaa magneettisen ytimen. Loppuvuodesta 2021 ilmestynyt debyyttisinkku
Kalliomaalaukset on virkistävän folkahtava tuokio kesäisissä viboissa, lopun jykevän jytärockvaiheen kruunatessa hitaan nousun. Alkubluesin lähteitä tutkitaan
Autiomaan veivauksessa, kun taas
Angelan astetta lattarimpi grooverockailu nousee jylhyydessään 70-luvun giganttisten esikuvien korkeuksiin.
Otus Magicus on siis monenlaisen mausteen, maun ja mieltymyksen summa, jonka lievästi jukeboxmainen sielu jakaa armotta mielipiteitä. En itsekään ole täysin varma, että näin lavea ’kaikkea kaikille’ -kattaus palvelee kokonaisuuden etua, mutta yhtä kaikki: yleisö viihtyy ryhmän keikoilla takuuvarmasti. Tamperelaiset ovat näet saaneet toimivan rock’n’roll show’n ainesosat purkitettua napakkaan kuoreen.
Mika Roth
Raymond Wave: TWELVE SONGS
Elektronista musiikkia vaihtelevin painotuksin luova
Raymond Wave oli taannoin esillä Desibeli.netissä instrumentaali-EP
Perpetual Thoughtsin tiimoilta. Viime vuoden lopulla häneltä ilmestyi myös pitkäsoitto, jolla elektroninen ja moderni poprock sai vahvistuksekseen vokaalit.
TWELVE SONGS on nimensä mukaisesti kahdentoista raidan paketti. Laulajia on viisi kappaletta, peräti kolmesta eri maasta, mikä luo musiikille uusin tavoin ulottuvuuksia. Eniten kuullaan heleän kirkkaan äänen omaavaa
Carania, joka saa esitettäväkseen melkoisia tekstejä. Taustaksi kerrottakoon, että Raymond Wave on sairastunut tautiin, johon ei ole parannusta. Elämä on muuttunut peruuttamattomasti, muutoksiin on sopeuduttava ja maailma näyttäytyy uudessa valossa. Kaiken lineaarisuus synnyttää melankoliaa, suuria kysymyksiä ilman suoria vastauksia, mutta ehkä tärkeimpiä ovatkin itse kysymykset.
Katkeruus olisi helppo keino purkaa sydäntään, mutta Wave vaikuttaa hyväksyneen asiat ja olevan sinut niiden kanssa. Aikaa ei voi kääntää, joten jäljellä olevista päivistä kannattaa tehdä elämisen arvoisia. Nämä ovat kovia ja rankkojakin asioita, mutta myös tavallaan puhdistavia. Kertoja katsoo usein menneeseen, mutta myös tämä hetki ja tulevatkin päivät nähdään. Murskaavia äänivalleja ei kuulla, vaan tilat ovat avaria. Sovitus antaa laululle tilaa, elektronisuus huokuu lämpöä. Ilmassa on ripaus surumielisyyttä, jota elämän ihmeiden oivaltaminen alleviivaa. Melodiat soivat vahvoina, vaikka monessa biisissä on myös tuhteja riffiä kyljessä.
Sinkuksi valittu
How Do I Know on positiivisella tavalla keskieurooppalaisen kuuloinen raita, jonka tarttuva unenomaisuus on lähes aavemaista. Ykkössinkku
Metamorphosis on taas koskettava laulu muutoksesta, jonka myötä kortit jaetaan uudestaan. Nytkin melodia ja soundit ovat kaihoa tulvillaan, vaikka horisontissa siintää myös kirkkaampi valo. TWELVE SONGS on musertavan henkilökohtainen ja asioiden ytimeen porautuva albumi, jonka vakaa eheys luo yhteen eri vokalistien äänet mitä hienoimmalla tavalla.
Mika Roth
The Nearlies: Fresh Memories
Suomalaisten kipparoima ja ranskanmaalla alkunsa saanut
The Nearlies julkaisi viimein jatkon vuonna 2020 ilmestyneelle
Ghost Rock -albumilleen syksyn puolella. Kolmella sinkulla pohjustettu kiekko on tuoreempien muistelmien mielenkiintoinen kirjanen, jolla kitararockin ikitaipuisasta puusta lähdetään työstämään toinen toistaan askarruttavamman näköisiä patsaita.
Alkujaan bändi kuuleman mukaan perustettiin, kun ydinkaksikko kaipaili muitakin harrastuksia ranskalaisiin maisemiin kiistatta istuvan viinin maistelun rinnalle. Lieköhän viinikaapilla käyty nyttemminkin, koska kuuleman mukaan melankolinen
Flowers on Your Grave on omistettu edesmenneelle
Jamppa Tuomiselle. Ensimmäiseksi sinkuksi jo männä kesänä nostettu
Polska Konitski on setään tuhtia ysärivallittelua, säröisen kitaran ja takovan rytmin kera. Näiden äärilaitojen välillä seikkaillaan sitten enemmän ja vähemmän sähkökitaran komennossa, mutta soundia ja rytmiä osataan varioida kiitettävästi.
Sinkkuraita
Calendula keinuu suorastaan karibialaisin lantein, eikö pieni annos surfin kuohuja taatusti ainakaan heikennä lopputulemaa. Mehukkaan nykivä on niin ikään sinkuksi loppuvuodesta poimittu
Revelations, jonka pääase löytyy svengaavasta pohjarakenteesta. Eihän trio varsinaisesti rockin kirjoja uusiksi vetele, mutta eipä niin ole tehnyt täsmälleen samoilta apajilta menestyksekkäästi kalastellut
Franz Ferdinand. Joukon musta hevonen saattaa silti olla ainoana alle kahden minuutin rajapyykin jolkotteleva instrumentaaliherkku
Warp Drive. Pistää näet tähdet venymään ja vilkkumaan silmissä.
The Nearlies leikittelee rautalankaisella nostalgialla hyväntuulisesti. Trio viittaa toistuvasti menneiden vuosikymmenten iskelmiin ja eurooppalaisen musiikkiperinnön eri suuntiin, muttei polta näppejään. Leikki on hyväntahtoista ja värikkäästä biisijoukosta kasvaa kuin kasvaakin osasiaan mittavampi summa.
Mika Roth
Toinen Antti: Alien
Toinen Antti, joka aiemmin tunnettiin myös nimellä
Antti Koivula, niputti soolouransa sinkkuja marraskuussa. Alien-pitkäsoittoa oli kypsytelty aikansa ja sinkuista vanhimmat, eli pandemiaa edeltäneet siivut, on jätetty viisaasti rannalle. Albumin aikajatkumon vanhin numero on villisti pyörivä
Dervissi ja kiistaton napakymppi on myös kesän 2021
Tanssi kuoleman kanssa -sinkku, jolla Koivula mielestäni löysi omimman äänensä ja kirjautti ensi kertaa nimensä suurten onnistumisten kirjaan.
Alien on sanana jännittävä, sillä populaarikulttuuri on antanut sille vahvoja merkityksiä. Toinen Antti pohtii Alien-albumillaan mm. ulkopuolisuutta, vieraantumista, kasvamista, muuntumista. Vajaan vuoden takaisella
Alien-sinkulla kertoja on identiteettikriisistä kärsivä
Ziggy Stardustin kaltainen outolintu.
Mitä jos se hajoo käsittelee puolestaan ensirakkauden aiheuttamaa muutosta. Et ole enää lapsi. Et ole koskaan enää, koska jokin on muuttunut lopullisesti, jokin uusi on alussa. Sydän kyllä kyynistyy vuosien saatossa, mutta jotkin hetket vain jäävät mieleen
Tarinat kiehtovat. Miksi ja minne
Tänään me kuollaan vähän -tarinan hahmo juoksee? Et voi paeta kuolemaa, josta syntyy ehkä
Haamuja – vai ovatko ne vain haaveidemme haamuja? Syvälle eloon porautuu
Täs on aina ollu elämää, jonka voi tulkita Gaia-teorian versoksi ja meistä jokaisen pienuuden/suuruuden oivaltamiseksi. Avausraita
Millaista on arkussa summaa elämän suuren seikkailun aikeisiin, vaan saavatko ne täyttymyksensä? Arkussa on sitten kyllä aikaa makailla paikoillaan ja pohtia kaikkia tekemisiä, sekä tekemättömyyksiä. Levottomuus ja malttamattomuus kuplivat musiikissa.
Elämä on sotkuista muutosten ketjua. Se ei tunnu aina järkevältä ja silti me sinkoilemme edes ja taas. Levyn tekstit osuvat kovalla prosentilla rinnan vasemmalle puolelle, musiikin tapa soundata modernilta popilta ja ajattomalta kerronnalta on ihailtavan uniikkia. Kaikki olennainen sanotaan useimmiten kolmesta ja puolesta neljään ja puoleen minuuttiin kestävinä pyräyksinä, jotka tuntuvat hyvällä tavalla loputtomilta.
Mika Roth
Viimeiset: Leikkaa mun hiukset ja tuikkaa ne tuleen
Terävä otsikointi osuu joskus täsmälleen kohdilleen. Kun mediatiedotteessa lukee "
New wave of Finnish whatever", niin huomaahan sen.
Viimeiset oli toki tuttu jo jokusen vuoden takaa.
Pareidolia EP esitteli uniikin näkymän digitaaliseen hardcoreen löytäneen yhtyeen, jonka tekemiset olivat totaalisen rock.
Totaalinen ja kuulijaltaan enemmän satsausta vaativa on myös uusi kokemus. Yhtäältä touhua leimaa postpunkin kolkko melankolisuus ja lakoninen tummuus, mutta hardcoren raaka raivo ja pitelemätön energisyys riuhtovat voimalinjoja suuntaansa. Biisit jäävät järkyttävien rasitusten kohteeksi, ihme kyllä repeämättä kuitenkaan rikotuiksi palasiksi. Itse asiassa äärimmilleen ajetuista soundikudoksista nousee vammojen myötä esiin entistäkin mielenkiintoisempia osia.
Harkitse ja etenkin
Hammas miltei hajoavat, syntyen tuhon partaalla uudelleen.
Hatara Silta käynnistää varoittamatta tanssibileet, särön, raastavien kitaroiden ja huumaavan rytmipaukkeen vetäessä kaiken överiksi. Jaa että toimiiko? Noin 110 prosenttisesti, koska kaikki on yli, ohi, kiertoradalla ja siten juuri kuten tässä ja nyt pitääkin olla. Kuulijan kuulukin likistyä lattiaan, sinkoutua seinälle ja imeytyä katon läpi soundien noitumaan mustaan aukkoon. Totaalista on ja kun
Särkylääke viimein sulkee ääninauttien matkan saattaa sydämessä ja päässä tuntua oudolta. Ääni on voimaa, se siirtää meissä asioita uusiin paikkoihin ja liikuttaa psyykettämme osin tuntemattomin tavoin. Ehkäpä kaikki tuo voima on väkevimmilläänkin neutraalia, ja me päätämme lopulta latauksen laadun. Ehkäpä.
Tämä on uuden aallon päälle nousseen kuohun pistävää suolaa. Kappaleita ei tulla kuulemaan vastakaan valtavirran tylsissä ankkalammikoissa, eikä se haittaa ketään. Viimeiset ei selittele tekemisiään, eikä pyydä sinua rakastumaan näihin särövalleihin, vaan ennemminkin vain heittäytymään kulmikkaiden hetkien tarjoamaan tuntemattomaan. Tai niin itse kuulemani tulkitsin ja heittäydyin – yhä uudelleen ja uudelleen.
Mika Roth
Lukukertoja: 1149
