Sur-rur: Matonkuteet – Aiemmin julkaisemattomia biisejä 2006–2021

Kaipaatteko viime hetken vinkkejä kuusen alle? Sur-rur on aina loistava yhtye ja aiemmin tänä vuonna ilmestyi Matonkuteet – Aiemmin julkaisemattomia biisejä 2006–2021 -niminen kokoelma, joka kertoo jo otsikollaan jutun juonen. 14 biisiä, ei totaalisia huteja ja päälle 53 minuuttia kitararockin juhlaa.

If Society / Joteskii Groteskii / Roku Records

Aika se yllättää kerran toisensa jälkeen. Onko siitäkin nyt jo oikeasti lähemmäs kaksi vuotta, kun Lapualta vuonna 1996 maailmaa valloittamaan lähtenyt Sur-rur julkaisi toistaiseksi uusimman pitkäsoittonsa? Entisyydestämmekinköhän tuntuu yhä tuoreelta levyltä, jonka rapsakan tarttuvista ja alleviivaavan kopsahtavista siivuista löytyy yhä pureskeltavaa. Heikkoa kiekkoa yhtye ei ole tehnytkään, mutta jokin uusimmassa studiotuotoksessa tuntui osuvan vielä normaalia paremmin tonttiin.

Arkistojen aarteita niputtavat kokoelmat ovat konstikkaita tapauksia, koska niiden yhteydessä hiipii mieleen aina epäilyksen varjoja. Miksi nämä biisit jätettiin aikoinaan pois alkuperäisiltä paikoiltaan? Onko bändi kaapimassa laarin pohjia, eikö uutta materiaalia enää tulekaan? Olivatko nämä biisit vain heikompia osasia tai vääriä paloja, kun levyjä koottiin? Vain tekijät tietävät, miksi valintoja on tehty ja siivuja heivattu laidan yli. En lähde niitä sen kummemmin edes arvailemaan, vaikka yllätyinkin monesti ja useammalla eri tavalla kokoelmaa ruotiessani.

Uudesta päästä matonkuteita tarkemmin purettaessa lyhyt instrumentaalisiivu Lanttuperhonen olisi vallan mainiosti sopinut Entisyydestämmekinköhän-levyn introksi tai outroksi, mutta niin ei vain käynyt. Herttainen ja söpö numero on silti kiva kuulla ja nyt voin mielessäni sovitella sitä toiseenkin potrettiin. Samalla on myös hyvä todeta, että kuteista on koottu toimiva uusi levy, joka ei olisi tarvinnut pitkähköä alaotsikkoa tuekseen.

Vuoden 2019 Hattarahiukset on jo valmiiksi 13 raidan paketti, mutta väitän Lehmänkellon silti joutuneen puolittaisen oikeusmurhan uhriksi. Svengaava ja menevä kitararokkis soi näet isolla kaarella, eikä tämän kaliiberin vetoja pysty moni bändi saamaan koskaan aikaiseksi. Sur-rurille ominainen puolikaihoisuus yhdistyy terhakkuuteen tavalla, jolla syntyy nopeita slovareita ja räyhähenkisiä suvantoja.

Yllättävimpiä valinnat ovat kuitenkin olleet vuoden 2016 Ihmisiä nurmikolla -pitkäsoiton kohdilla. Kyseisellä albumilla on vain kuusi raitaa ja sen sessioista on julkaistu nyt peräti neljä muuta biisiä, joista ei potentiaali lopu kesken. Uskon huomiseen hoilaa ja ränttätänttäilee talla laudassa, eikä melodiaa ja ryhmän heittäytymistä pysty liiaksi ylistämään. Entä sitten uuden levyn avaava Big Picture? Ison kuvan on täytynyt olla tosia tärkeä, että tällainen helmi on jätetty aikoinaan arkistojen kätköihin.

Tunnelmallisempaa ja rauhallisempaa puolta bändistä esittelee Jalkapallovalmentaja, joka ei löytänyt itselleen tilaa vielä vuoden 2007 Uurnapölyjen paluu -levyltä. Samaiselle kiekolle ei mahtunut myöskään rähinäralli Bändi hajosi, josta Pixies kiistatta paistaa läpi kovaa ja selkeästi. Nyt on kuitenkin aika kiittää musiikkijumalia (tai arkistotonttuja) siitä, että nämäkin mainiot biisit on viimein julkaistu virallisesti.

Aivan jokainen veto ei ole välttämättä sitä puhtainta kultaa ja mm. Ajan paksu lakana -sessioiden ylijäämä Iltakävelijä jää avautumatta allekirjoittaneelle. Vaan kuulija tietääkin vain yhden puolen jokaisesta raidasta ja ehkäpä loputkin palat asettuvat aikoinaan kohdilleen.

CD-laitokselta löytyy myös neljä bonusraitaa, jotka on aiemmin julkaistu vain Merries-splitillä ja Aurinko ei mahdu -sinkun b-puolella. Nimeään iskevämpi Salamarunkkari sähköistää ilman rapealla kitararockilla ja naurettavan vahvalla melodialla. Painajainen kopsahtaa kokeellisemman taiderockin laariin, ennen kuin Pink Floydiä ehtii sanomaan ja mustahuulinen postpunk hymistelee tyytyväisesti nurkassa.

Ykköslyöntien takana maailma toki jatkuu ja Hyönteinenkin pörisee mukavasti, täyttäen kiekon raskaampien murikoiden laaria onnistuneesti. Melankolinen tuoli on taas oiva ankkuri albumille, runtan ja ruven asettuessa hiljaa aloilleen. Nämäkin ovat aavistuksen tulkinnanvaraisia osasia, joiden täysi arvo aukenee vasta tulevaisuudessa kuuntelukertojen karttuessa.



Mihin kuteista siis on, minkälaista mattoa näistä saa kasaan? Sur-rur on Sur-rur, eikä albumi petä bändin faneja. Se ei tarjoa kohuotsikoita tai käsittämättömiä studiopelleilyjä, vaan kasaan on saatu ihka oikea ja suorastaan tasapainoinen pitkäsoitto. En osaisi sanoa kiekon syntyneen ’ylijäämistä’, mikä kertoo etenkin Sur-rurin tasoisen bändin kohdalla paljon lopputuloksen korkeasta laadusta.

Mika Roth