The Jynkkers goes Elite

Olipa kerran mainio suomalainen rockbändi Moscovitch Elite, joka pisti kitaran laulamaan ja garagen raikumaan. Huumoriakin oli lyriikoissa mukana, mutta sopivasti annosteltuna. Sitten idän ison isännän mosse lähti tuossa rajan takana keulimaan ja oli aika vaihtaa orkesterin nimeä. Syntyi The Jynkkers. Nyt jälkimmäinen palaa edellä mainitun materiaalin pariin ja antaa sille uuden mahdollisuuden.

Untula Records

Kaikki muuttuu ja muutoksen voimat lienevät ainoat pysyvät tekijät universumissamme. Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne kuitenkin ovat kuin ennen ja The Jynkkers on onnistunut pitämään kiinni bändin ohjelmajulistuksesta. Ytimessähän on saatekirjettä mukaillakseni neljä äijää, rockia autotallissa, kieli suupielessä, Suomi-Filmi mielessä ja kuraa punteissa. Garageinen suomirock raikaa estoitta ja SF-leffojen suoruus sekä helppous karsii pois turhat krumelungit. Näillä mennään ja nämä riittävät vallan mainiosti.

Uuden Kanttori-sinkun statusquomainen jolkuttelu nojaa stemmoihin, kuin baarin kovin kundi jukeboksiin. Koskettimet puolivilliintyvät taustalla ja nuottiöljyn katkun voi aistia kotisohvalla asti, mutta vain jalostavana ja lopputulemaa tukevana elementtinä. Rälläys ei karkaa lapasesta ja mikäli tämä on tulevaisuuden suuntaviitta, on The Jynkkers jalostanut soundiaan ja keksinyt rockin murikastaan uusia puolia. Tuleva näyttäköön aikoinaan mitä tuleman pitää.

Sitten päästäänkin jo Karaoketähti EP:n napakan materiaalin pariin. Pari vuotta vanhat biisit vedetään alkuperäisessä järjestyksessä ja Viiden pennin prinssi on yhä miljoonan dollarin ränttätänttää. Bändi ei ole tässä, eikä edellisessä, elämässään edes yrittänyt keksiä rockin munkkeja uudelleen, mutta kiesiin saadaan kyllä aina noiduttua kunnon vauhdit.

Mossen kunnianhimo soundien saralla kukoistaa taas Pimeälle puolelle kuun -vedolla, joka yhtäältä on suoraa kaahausta ja toisaalta vihjaa pinnan alla odottavista syvemmistä vesistä. Näissä kohdin onkin hyvä todeta, että bändin kehitys olisi joka tapauksessa vaatinut jossain vaiheessa muutoksia. Eihän siinä vaihtunut kuin nimi, mutta toisaalta: paljon suurempaa muutosta bändille ei voi tapahtua. En kyllä edelleenkään ymmärrä Rysä-Baarin Jukeboksin nostoa sinkuksi, mutta eipä kaikkea maailmassa tarvitsekaan tajuta.

Vuosien 2019–2021 sinkkuputkesta Katjusha on mielestäni yhä se korkein saavutus. 007-vibainen agenttitarina on neljä vuotta myöhemmin ihan toisella tavalla ajankohtainen, kun länsimaiset agentit kuhisevat joka paikassa – Moskovan viranomaisten mukaan nyt ainakin. Tequilaa on kirpeän tulinen garagesuomipunkpubrock-hirvitys, joka kihoaa nuppiin ja saa hamuilemaan vain lisää ja lisää ja lisää samaa myrkkyä. Juuri pandemian vauhtiin päästyä ilmestynyt 25 Tonnia -sinkku ansaitsee myös uuden mahdollisuuden, niin koukkuisasta rock-siivusta tässä on oikeasti kyse.

Kokoelman perältä löytyy vielä joukko uudestaan vedettyjä vuoden 2018 debyyttialbumin raitoja. Kyseisen Amor-pitkäsoiton yhdeksästä numerosta viisi on nähty päivittämisen arvoisiksi ja nyt siirrytään satsin tikkuisimpien osasten pariin. Amor on syvä kuin Amur ja superkliseinen Kapteeni Morgan veivaa ruoria suoraan kohti rosoisemman rockin lonkeroisia leviathaneita. Siivu onkin mielenkiintoinen arkeologinen helmi, joka osoittaa ykkösluokan melodioiden ja nerokkaan simppelin runtan löytäneen jo varhain tasapainonsa bändin soitossa.



Epätasaisuus on kuitenkin samaan aikaan silmiinpistävää. Paha Poliisi ei ole läheskään Harvey Keitelin arvoinen noir-rokkailu, eikä Kuolleen miehen käsi aukene oikeastaan lainkaan allekirjoittaneelle. Hellyttävän kömpelö Texas-Pete tuo sentään virnistyksen kaltaisen hymyn huulille, pienen surf-viban puraistessa. Kaikki alkaa jostain ja nämä alkulimat ovat hetkittäin hyvinkin viihdyttäviä kokemuksia.

Mosse on poissa, mutta soundi jäi ja tyyli kehittyi johdonmukaisesti. The Jynkkersin kelpaakin jyristellä kohti nousevaa aurinkoa tuuli puolellaan ja tankki ehdottomasti puolitäytenä.

Mika Roth