Xysma, Sweatmaster

Mikäli Klubin lavalle lauantai-iltana kavunneiden Sweatmasterin ja Xysman perusteella tulisi päätellä jotain selkeitä Tampereen ja Turun rokkibändien välisiä eroavaisuuksia, tarvinnee todeta, että ainakin näitä turkulaisakteja leimaa tietty kepeys. Kaikenlainen kireys ja näyttämisen halu loistivat poissaolollaan, mutta mitäpä todisteltavaa konkareilla enää edes pitäisi olla. Kiistatta kumpikin yhtye on harmaantunut jonkin verran, ja sekös se charmia vasta lisääkin.

On kulunut reilu vuosi siitä, kun Sweatmaster teki paluun lavoille, ja reilut 12 siitä, kun polkumme ovat näissä merkeissä viimeksi kohdanneet. Yhtyeen krumeluuriton ote perinteikkääseen kolmen soinnun triorokkiin on ennallaan, mutta hieman yllättäen nykykorvin kuunneltuna kappaleista erottuu syvempääkin latausta kuin vain räntäntäntän rajaton riemu. Ennakkoluulonsa on hyvä saada säännöllisesti kumottua. Tuolloin aikoinaan en nimittäin ollut maailman suurin retrorokkailun ystävä, mistä johtuen en välttämättä osannut arvostaa Sweatmasterin kaikkia ominaisuuksia. Napakka ja silti hämmentävällä tavalla täyteläinen ilmaisu hivelee kuuloelimiä tässä ajassa hyvinkin tyydyttävästi, ja kaikkein yksinkertaisimmatkin koukut osuvat vaivattomasti kohteeseen.

Oma totensa kytee siinäkin, että varsin pinnallisella materiaalituntemuksella siunattu yksikkömme imaisi ongelmitta tunnin annoksen lyhyitä rokkibiisejä. Sweatmasterin katalogissa on riittävästi vaihtelua, jotta jännite säilyy, ja toisaalta yhtye on tehnyt nimenomaan rönsyilemättömyydestään taidetta – eli toiminut joiltain osin aivan päinvastaisin tavoin kuin illan toinen esiintyjä. Settilistaan oli mahdutettu myös uutta musiikkia, joten sen kummemmin tulevia uumoilematta voi sanoa, että kolmikko ei olennaisuuksista tule tinkimään jatkossakaan.

Sweatmaster ei livenä ole aivan yhtä viihdyttävä kuin Eagles of Death Metal tai aivan niin värikäs kuin The Hellacopters, mutta bändin oma, vastaansanomattoman jämäkkä ja omilla ehdoillaan syntynyt ilmiasu tekee lopulta vertailuista tarpeettomia – huolimatta kitaristi Mikko Luukon välispiikistä, että "Laulaessa pitää pyrkiä kuulostamaan Malcolm Youngilta."

Mitä tulee Xysmaan, olen tyystin jälkiherännäinen. Tai tarkemmin ilmaisten, menimme ristiin: juuri niinä aikoina, jolloin kaikki outo ja äänekäs alkoi tuntua vastustamattomalta, oli tämä yhtye hiipinyt tutka-alueen ulkopuolelle – ja olikin siellä pysyvä pitkälle yli toistakymmentä vuotta. Oikeastaan vasta vuoden 2019 vinyyli-boksin julkaisu, ja sen muassa seurannut Ville Pirisen vaahtosuinen ylistys (tai ennen kaikkea sen ylistyksen allekirjoittanut soittolista) sytyttivät hyvänolon ja hämmennyksen keskuksissani kytevän rakkauden tätä villisti asentoaan vaihtavaa patsasta kohtaan.

Ilokseni sainkin todeta viime keväänä, että kuvainnollinen patsas on elossa taas. No Place Like Alone palautti bändin albumikantaan, mutta vaati kauan saattaakseen tämän kuulijan kytevän liekin kunnolliseen roihuun. Niinpä havahduin seuraavan kerran yhtyeen keikalla Karmarockissa kismitykseen, että se runollinen ylistys levyarvion muodossa jäi sitten tekemättä. Silloin vannoin, että seuraavan kerran kun pääsen lähietäisyydelle, tulkoon koko rypistys pihalle Xysman periaatteita kunnioittaen, eli niin kuin se nyt on tullakseen.

Paluualbumille kuuluu erityinen kiitos siitä, että yhtye näyttäytyi Klubilla esiintyessään energisenä ja innokkaana. Tuotannon kulmakivillä reunustettu setti pureutui voittopuoleisesti tuoreeseen materiaaliin, joka pitkällisen suodattamisen sekä livetunnelman teettämän jännitteen myötävaikuttamana avautui vähintään edeltäjiensä veroisena uutena lukuna bändin kirjavaan katalogiin. Vuonna 1988 grindcoren merkeissä Naantalissa aloittanut Xysma loi kymmenen vuoden kuluessa huomattavan määrän musiikkia, josta äärimetallivaikutteet hiljalleen sorvautuivat hienovaraisemman tyylittelyn hyväksi pois. Kesyä bändistä ei silti ole saanut edes ajan kulku, sillä tätä ihmeellistä esinettä sorvissa pyöritellessä onkin vain löydetty uusia särmiä, ja voi että kun ne ovat mielenkiintoisia verrattuna mihinkään perusteellisesti viimeisteltyyn ja tarkasti pienintäkin yksityiskohtaa myöten suunniteltuun keksintöön.

Bändin soundia on kehitetty kunnioitettavalla, ja samalla hyvin xysma’htavalla tavalla: edesmennyttä alkuperäiskitaristia Toni Straniusta (1972-2006) ei haluttu varsinaisesti korvata, joten hänen tonttinsa muunnettiin tyystin kosketinkioskiksi. Keikalla korviansa sai kiusata jatkuvasti arvuutellen mikä ääni tuli kielisoittimesta ja mikä kosketinta painamalla, mutta kiitettävän monia irrottelun hetkiä Janne Lastumäki osakseen sai. Jos urkujen ujelluksella oli ennenkin Xysmassa oma paikkansa, on se nyt läpeensä perusteltu, kuten esimerkiksi Earthrisen lennokkaat kuviot ja Encounter at Dawnin railakasta näpeille lyömistä enteilevä suvanto osoittavat.

Perusteltua on toisaalta kaikki muukin. Keikan edetessä toisaalla oli luontevaa upota sävelien maailmaan, toisaalla rokata hilpeästi virnistellen, toisaalla heiluttaa ilmatukkaa, ja lopulta liikuttua siitä, että ei tällaista kukaan muu tällä planeetalla tee. Omia aikojaan omanlaisekseen kehittynyt svengi ja sitä nyrjäyttelevät sovitukselliset käänteet, yhtälailla riffien kuin melodioiden ehdoilla elävät kappaleet, Jan Muurisen psykoottista Elvistä muistuttava kermaisesta karhumaiseen taipuva ääni, välispiikkien spontaani, mielikuvia Vesa-Matti Loirin ja Leslie Nielsenin välisistä vuoropuheluista herättävä komediashow, värit, balanssit, tunnelma, yleismeininki, keskiikäistyvän yleisön vilpitön pyrkimys pomppia riffin tahtiin kun Millionaire löi setin viimeiset soinnut ilmaan... Mitään tästä en olisi vaihtanut pois.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (Linkki avaa kuvagallerian)